Johan Harstad: Buzz Aldrin, taviksena olemisen taito

Jørn oli nyt minun puhemieheni, ja kuvittelin miten hän ja Havstein, jota en tuntenut, istuivat jossakin kahvilassa Tórshavnissa ja Jørn leputti päätään kyynärpäätään vasten, taputti tahtia jota kukaan ei kuullut, pikkusormillaan nenänjuureensa, ja Havstein sanoi asioita, hän puhui, en tiennyt mitä hän sanoi mutta toivoin hänen sanovat että olin seonnut mutta elokuva esitettäisiin kokonaisuudessaan joskus myöhemmin, ei kannattanut pyytää rahoja takaisin. Tässä elokuvateatterissa vaadittiin vain kärsivällisyyttä, konemiehiä jotka eivät menneet taukohuoneeseen heti sen jälkeen kun filmi oli pyörähtänyt käyntiin vaan jäivät varmuuden vuoksi konehuoneeseen istumaan tai seisomaan.

Norjalainen Mattias on mies, joka haluaa olla ”mitätön hammasratas suuressa koneistossa”. Hän pyrkii elämään mahdollisimman huomaamattomasti, tekemään työnsä kunnolla ja olla aiheuttamatta sen suurempaa häslinkiä muiden elämään. Hänellä on vaimo Helle, työ puutarhurina, hyvä ystävä Jørn ja päällisin puolin ihan mukiinmenevä elämä – kunnes kaikki romahtaa. Vaimo lähtee postipojan matkaan, yritys, jossa Mattias on töissä, ajautuu konkurssiin.

     Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä reissuun Färsaarille ja ajautua outoon tilanteeseen: muistinsa menettäneenä jonkinlaiseen psykiatriseen kuntoutuskotiin, jossa edes itse psykiatri ei tunnu olevan täysin järjissään.

Tämä kirja on paljon, paljon pidempi kuin sen viitisensataa sivua, jotka raskaasti kahlasin läpi. Enkä tarkoita tätä hyvällä. Virkkeet ovat tökkivän pitkiä, pilkutus mahdoton ja tekotaiteellisuus ylitsepursuavaa (ks. ote yllä). Koen olevani lukija, joka ymmärtää tyyliseikkojen päälle – mutta tämmöinen peli se ei vaan vetele. Tässä tyylikeinoja viljellään kaikkeen, myös Mattiaksen repliikkeihin. Ehkä tämän tarkoitus on ilmentää päähenkilön epävakaata mielentilaa, mutta minusta ylenpalttinen tyylittely tekee monista tilanteista hyvin epäaitoja, ja lisäksi antaa Mattiaksesta vähän tyhmänlaisen kuvan (toisaalta, ehkäpä hänen oli tarkoituskin esittäytyä vähän hölmönä, ei kaikkien protagonistien kuulukaan olla mitenkään poikkeuksellisen välkkyjä!)

    

Tarinan idea sinänsä on kuitenkin mielenkiintoinen. Buzz Aldrin on hauska toistuva tekijä ja ns. nimimotiivi, ikuisen kakkosen symboli. Mattiaksen symboli. Ensin Buzz Aldrin esitetään kuuhun toisena koskaan laskeutuneena miehenä ja ahkerana, hyvänä työntekijänä. Mutta myöhemmin paljastetaan, että yksityiselämässään myös Aldrinilla oli vaikeuksia: masennusta, alkoholismia, useampia avioeroja.

     Hahmoista en saanut mitenkään syvällistä käsitystä, tuskin edes Mattiaksesta itsestään, vaikka kirjassa on minäkertoja ja tarina pyörii täysin päähenkilön ympärillä. Kertojan huomioihin ympätään niin paljon näitä niin taiteellisia sivuhuomioita jäätiköiden sulamisen aiheuttamasta maapallon merenpinnan noususta tai vastaavasta, että itse tarina lahoaa käsiin. On ok taiteilla sopivasti, kertoa vaikka niistä puista jotka eivät pärjää Färsaarilla vaikka niitä kuinka sinne istutetaan – tämähän on symboliikkaa, viittaus Mattiaksen itsensä ”pärjäämiseen”. Mutta rajansa kaikella. Minä en ainakaan jaksa lukea kovin ahkerasti (tämän lukemisessa kestikin naurettavan pitkään) tarinaa, jonka juoni häviää tyylittelyyn – siis suoraa sanottuna tämä oli aika tylsä.

Lyhyesti. Suosittelen tätä kaikille sadan vuoden päästä syntyville kirjallisuuskriitikoille. Sitten menestyy huonompikin teos, etenkin kun tyylikeinoissa ei ole pihtailtu. Vielä ei kuitenkaan kannata vaivautua.

Indigo

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Neiti Eyre istuutukoon”, hän sanoi ja hänen jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisen kohteliaassa äänensävyssään oli jotakin, joka tuntui sanovan: ”Hittoako minä siitä välitän onko neiti Eyre täällä vai ei. Tällä hetkellä minua ei huvita puhua hänelle.”

     Istuuduin täysin vapautuneena jännityksestäni. Jos vastaanotto olisi ollut erittäin kohtelias, olisin varmaan joutunut hämilleni. En olisi osannut vastata siihen yhtä hienosti ja sulavasti, kun taas juro oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin oli vain eduksi, jos vaikenin säädyllisesti. Sitä paitsi hänen outo käyttäytymisensä oli erikoista ja odotin kiinnostuneena miten hän nyt menettelisi.

Jane Eyre menettää vanhempansa jo nuorena, jolloin orpo lapsi sijoitetaan setänsä perheeseen asumaan. Setä itse kuolee, jolloin jäljelle jäävät ankara varaäiti rouva Reed ja kolme huonotapaista, Janen kanssa täysin erilaista lasta. Eräänä päivänä rouva Reed sulkee syyttömän Janen rangaistukseksi ”punaiseen huoneeseen”. Tapahtuma järkyttää tyttöä niin syvästi, että lääkäri katsoo parhaaksi viedä hänet viimeinkin pois, Lowoodin sisäoppilaitokseen. Näin pohjustetaan päähenkilön vaikeaa lapsuutta, kunnes tarina painottuu sisäoppilaitoksen jälkeiseen elämään kotiopettajattarena Thornfieldissä.

     Rakastuneena kotiopettajattarena.

Jos minut laitettaisiin kuvailemaan Kotiopettajattaren romaania kolmella sopivalla adjektiivilla, valitsisin ensiksi sanan intiimi. Intiimin tunnelman synnyttää erityisesti minäkertoja – iloinen, joskin jotensakin odottamaton yllätys minulle: jostakin hölmöstä ennakkoluulosta johtuen en odottaisi sitä tällaiselta vanhahkolta klassikolta, vaikkei minämuotoinen kerrontatapa mitenkään moderni keksintö olekaan. Jane Eyre tuntuu läheisimmältä nimenomaan kirjan alussa, kun kertoja tutustuttaa lukijan itseensä itsetutkiskelevalla, arvioivalla tyylillä. Sitten arviointi ja kuvaus siirtyvät muihin hahmoihin.

     Toinen adjektiivi olisi synkkä. Melkein ensivirkkeestä lähtien (Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävelylle) tarinan kudelmaan punoutuu musta lanka, joka kietoutuu kerta toisensa jälkeen Jane Eyren ympärille, varjostamaan myös hänen tarinansa onnellisia hetkiä. Ainakin minä aistin jonkinlaisen synkän puolen jokaisessa kohtauksessa, jokaisessa hahmossa ja ehdottomasti myös kirjan viimeisillä sivuilla asti. En tiedä tarttuuko tämä mielikuva vain päähäni rakentamasta synkeän pilvisestä miljööstä, hämäristä, kolkoista rakennuksista, nummimaisemista ja tummista vaatteista ja tiukasta kurista. Vai puhkuuko kenties tarina todella jotakin syvempää melankoliaa?

      

Kolmanneksi tarjoaisin sanaa voimakas. Jane Eyre on oikeudentajunsa ja päättäväisyytensä suhteen ennen kaikkea voimakas (järjettömän voimakas, jos minulta kysytään, arvostelukyvyttömän voimakas). Muutkin hahmot kuin Jane ovat lähes aina jossakin suhteessa voimakkaita: rouva Reed ankaruudessaan ja vastenmielisyydessään Janea kohtaan, St. John, inhokkihahmoni, uskossaan ja Rochester rakkaudessaan. Koko tarinan välittämä kuva rakkaudesta ylipäätänsä on nimenomaan voimakas.

      Ja kirjalla oli, kuten hyvä onkin olla, jollakin tapaa voimakas vaikutus minuun.

Indigo

Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia (kuvitettu laitos)

Tieteen tehtävä onkin määritelty uudelleen: nyt me etsimme sellaisia luonnonlakeja, jotka mahdollistavat tapahtumien ennustamisen epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa. Edelleen jää kuitenkin avoimeksi kysymys, miksi nämä lait ja maailmankaikkeuden alku ovat juuri sellaisia kuin ovat.

Ajan lyhyt historia on popularisoidun modernin fysiikan kirkkain johtotähti. Olen pitkään aikonut lukea sen, sillä fysiikka on vallannut metafysiikalta alaa (filosofi Wittgensteinin sanoin: ”Filosofialle ei jää muuta tehtävää kuin kielen analysoiminen”), ja metafysiikka jos jokin on tavattoman kiinnostavaa. Metafysiikka, eli sanokaamme nyt ihan vain korkea fysiikka, selittää millainen maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä ja vastaa samalla filosofeja pitkään hiillostaneisiin kysymyksiin kaiken alusta, perussubstanteista jne. Fysiikka vastaa siis kaikkiin kysymyksiin, jotka empirismin ja teorian turvin voi selittää (eli ei kuitenkaan arvokysymyksiin, joissa käsitellään epäeksakteja, empiirisesti tavoittamattomia arvoja: esim. onko oikein valehdella).

     Kirjan kirjoittanut tiedemaailman julkkis Stephen Hawking käy läpi ihmisen käsitystä maailmankaikkeudesta fysikaalisen selittämisen lisäksi myös nimenomaan historiallisesta perspektiivistä. Mikä on kieltämättä mielenkiintoista, sillä siten on mahdollista huomata miten ihminen on taipuvainen ajattelemaan ja millaisia reittejä olemme nykykäsitykseen saapuneet. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi kosmologisia malleja loputtomasta kilpikonnapinosta pyöreisiin planeettoihin, Ptolemaioksen maakeskisestä mallista heliosentriseen. 

     

Kirjan toinen luku on otsikoitu tittelillä Avaruus ja aika. Se syynää Newtonin painovoimalakeja sekä selittää, miksei ole olemassa absoluuttista avaruutta eli sellaista avaruuden kiintopistettä, josta voitaisiin sanoa liikkuuko maa junan suhteen vai juna maan suhteen, tai tapahtuvatko edes kaksi eri aikoina sattuvaa ilmiötä samassa vai eri paikassa avaruutta. Kun valon nopeudelle saatiin mitattua äärellinen arvo, Einstein käsitti, ettei absoluuttista aikaakaan ole. Tätä uutta teoriaa kutsuttiin suhteellisuusteoriaksi, jonka pääpointti oli, että luonnonlait ovat kaikille liikkuville havaitsijoille samat nopeuksista huolimatta. Newtonin teorioissa tämä päti, mutta nyt se liitettiin myös valonnopeuteen: valon nopeus on kaikille havaitsijoille sama riippumatta siitä, millä nopeudella havaitsija liikkuu. Tästä seuraa Einsteinin kuuluisa kaava E = mc^2, josta on helppo huomata että nopeudella on yläraja, valonnopeus. Yksikään massallinen kappale ei kuitenkaan voi saavuttaa valonnopeutta tai ylittää sitä, koska mitä suurempi kappaleen nopeus on, sitä suurempi myös massa on (eikä massa voi kasvaa äärettömäksi. Lisäksi kappaleen vauhdittamiseen olisi tarvittu äärettömän paljon energiaa: F = ma). Fotoni on massaton.

     Kuvitetussa laitoksessa teorioiden tukena ovat kuvat, jotka esittävät esimerkiksi aika-avaruus-koordinaatistossa nykyhetken tulevaa ja mennyttä valokartiota (näiden kartioiden ulkopuolelle jäävää aluetta ei havaitsija voi havaita, sillä se vaatisi valonnopeuden ylittämistä). Yleinen suhteellisuusteoria selittää myös sen, että aika hidastuu suuren massan läheisyydessä. Hidastuminen johtuu siitä, että valon energia riippuu taajuudesta (aaltojen lukumäärä sekunnissa): mitä suurempi taajuus, sitä suurempi energia valolla on. Esim. Maan painovoimakentässä ylös kipuava valonsäde menettää energiaa, jolloin sen taajuus pienenee eli aallonpituus kasvaa: ylhäältä tarkasteltuna kaikki alempana olevat tapahtumat näyttävät hidastuneen. Tämä selittää myös kaksos”paradoksin” (juuri näitä muuten käsitellään viime vuonna ensiesityksensä saaneessa, erinomaisessa tieteiselokuvassa Interstellar).

     Toisin sanoen: koska aika ja avaruus muuttuvat tilanteen mukaan, jokaisen hiukkasen aika käy omaan tahtiinsa, joka riippuu paikasta ja nopeudesta.

Sellaista asiaa. Teos siirtyy seuraavissa luvuissa klassisesta fysiikasta modernin fysiikan kvanttimaailmaan. Mutta mitä syvemmälle sinne uppoudutaan, sitä hankalampaa asioita on selittää ilman matematiikkaa. Hawking on kiitettävästi onnistunut tempomaan tuon suon halki, vaikkei kovin kattavaa käsitystä voikaan modernista fysiikasta muodostaa (ei edes klassisesta, ei lähimainkaan) ilman matematiikan eksaktia kieltä.

     Seuraavat kaksi lukua käsittelevät laajenevaa maailmankaikkeutta (mm. muiden galaksien havaitseminen ja tähden valon spektrin hajottamisen kautta Doppler-ilmiön ja punasiirtymän selittäminen, avoimen ja suljetun maailmankaikkeuden kehityksen mallit) ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta (= hiukkasen tulevan paikan ennustamiseksi on ensin mitattava hiukkasen paikka ja nopeus nykyhetkellä. Kun mittaus tehdään valolla, tarkkaa tulosta ei voida saada, sillä valo vaikuttaa aina hiukkasen nopeuteen tavalla, jota on mahdoton ennustaa. Mitä tarkemmin hiukkasen nopeus tiedetään, sitä huonommin paikka tunnetaan ja päinvastoin). Tästä seuraa se, ettemme me ihmiset voi koskaan ennustaa tulevaisuutta, emme edes yhden hiukkasen (mutta eipä se kiellä kohtalonomaista, tutkimatonta determinismiä). Epätarkkuusperiaate johtaa kvanttifysiikan todennäköisyyksien maailmaan, jossa havainnot voidaan tulkita sekä aaltoina että hiukkasina (samanaikaisesti!), joiden välillä voi olla interferenssiä (kaksirakokoe).

     Alkeishiukkasia koskevassa luvussa jaetaan hiukkaset aine- ja voimahiukkasiin (/virtuaalihiukkasiin). Mustia aukkoja koskevassa kappaleessa käydään läpi tähden elinkaari, ja selitetään miksi mustat aukot säteilevät. Seuraavaksi kahlataan läpi maailmankaikkeuden syntyä ja kehitystä ja selitetään inflatorinen laajeneminen (maailmankaikkeus oli alijäähtyneessä tilassa ja siten sillä oli ylimääräistä energiaa, joka toimi kuin antipainovoima [työntövoima] ja kiihdytti laajenemista rajusti. Samalla maailmankaikkeus tuli kauttaaltaan yhtenäiseksi ja laajenemisvauhti lähelle nk. kriittistä arvoa). Ns. reunattomuusmallissa taas käytetään imaginaariaikaa, ja siinä maailmankaikkeus on kooltaan äärellinen mutta reunaton (vrt. pallo).

Tätä kaikkea lukiessani minulle pälkähteli päähän enemmän kysymyksiä kuin ehdin vastauksia saada, mutta kaipa se on ihan sallittua tai jopa suotavaa. Kaiken kaikkiaan, Ajan lyhyt historia yllätti positiivisesti. Ärsyynnyn hypetetyistä kirjoista, ja ilmeisesti myös tieteiskirjallisuudessa tämä dogma pitää. Mutta Hawking todella on taitava popularisoija ja jos ei muuta, saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan oman fysikaalisen (ja mikseipä myös aatteellisen) maailmankuvansa.

Indigo

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Oletin mutkan takaa avautuvan toisen tunnelin, mutta eteemme levittäytyikin näky, joka oli vertaansa vailla. Meille avautui vaikuttava näköala aivolaaksoon, tuohon suureen onteloon, jollaisia bolloggien aivoissa saattaa olla. Ajatukset suhahtelivat sihisten luolan katossa kuin värikkäät pyrstötähdet pimeässä avaruudessa. Ja alapuolella avautui aivopoimujen labyrintti, joka oli täynnä pieniä, kapeita kujia, joissa kiiti tuhansia ideoita sinne tänne kuin jonkun itämaisen vanhankaupungin kujilla.

Kapteeni Sinikarhu syntyi (tai ainakin luuli syntyneensä) meren kuohuista pieneen pähkinänkuoriveneeseen. Ensimmäisen hänen eepoksensa kolmestatoista ja puolesta elämästä Sinikarhu viettää kääpiömerirosvojen laivalla. Kasvettuaan liian isoksi, merirosvot jättävät Sinikarhun laiva-aaveiden saarelle, jota seuraa seikkailu pulina-aaltojen seurassa sekä Gourmetica Insulariksella. Sinikarhun elämäkerran seurassa lukija voi nauttia mielikuvituksen iloisesta ilotulituksesta pelastajasaurusten kyydissä, professori Yöpöllön yöakatemiassa, Makealla aavikolla, bollogg-jättiläisen aivoissa (ks. tekstiote), Atlantiksessa ja monessa muussa Zamonian omituisia otuksia tulvivassa nurkassa. Mutta mukaan matkaan kannattaa napata ainakin painos Professori Abdul Yöpöllön sanakirjaa, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Minä olen vannoutunut Moers-fani, sillä kenenkään toisen kirjailijan en ole tavannut käyttävän yhtä mielettömällä tavalla paitsi mielikuvitustaan, myös kieltään (onnittelut siis myös kääntäjä Marja Kyrölle). Tällaisia kirjoja vanhempien pitäisi lapsillaan luetuttaa enemmän; Sinikarhun seikkailut tarjoaisivat paitsi reippaan kielikylvyn ja viihdykettä, myös intoa jatkaa lukuharrastusta. Toisaalta ei huolta, kohderyhmää ei ole kiveen kirjoitettu: minäkin olen jo lasta varttuneempi ihmisolento ja silti kykenen nauttimaan Moersin teoksista täysin rinnoin. Vaaditaan vain mielikuvitusta turhantarkan elitismin sijaan – hiiteen draaman kaaret ja muut kirjalliset opit rajoittavine nyansseineen!*

     Minuunhan alkaa tarttua perin tulkkumaista anarkismia. Mistä tulikin vielä edelliseen liittyen mieleen että Moers viljelee välillä romaaneihinsa sellaista huumoria, jota nuorempi lukija tuskin täysin ymmärtää (esim. Uinuvien kirjojen kaupungissa eri kirjallisuuden suuntauksilla revittely tai Huviretki hukkateille -kirjassa erityyppisen kerronnallisen kokeilun käyttö). Tässä teoksessa juuri tulkut minä tulkitsen (!) tietyn ihmistyypin ja ideologian (tai jopa uskonnollisuuden) hyväntahtoiseksi karikatyyriksi. C’mon, sinisiä sieniä popsivat, aavikolla vaeltavat nomadit, jotka noudattavat löytämäänsä pullopostia taivaallisena lakinaan. Aloilleen asettuessaan alkavat riidat ja sopusoinnuton elämä. Tällaista alkaa heti väännellä ja käännellä yhteiskunnallisiin raameihin.

Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää pääsee todella vauhtiin siinä hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun päähenkilö suuntaa kohti Makeaa aavikkoa ja Atlantista. Ennen tätä eri kertomukset tuntuivat hieman liian toisistaan irrallisilta, eikä kirja vielä täysin imaissut mukaansa (niin, kaikista käyttämistäni ylisanoista huolimatta). Teos avaa Zamonian mantereen maantiedettä, asukkaiden diversiteettiä ja Moersin maailman historiaa antaen samalla vähän uudentyyppistä näkökulmaa muihinkin Zamonian tarinoihin. Aina kuulen puhuttavan vain siitä miten J. R. R. Tolkien on rakentanut kokonaisen fantasiamaailman päästään. Tolkienin paikoin paatoksellinenkin kirjoitustyyli, ympärille muodostunut nörttikultti ja tarinoista sinällään irrallinen haltijakieli varmaan perustelevat tätä suosiota. Mutta minusta moni muukin on kyennyt luomaan hyviä fantasiamaailmoita. Moers ainakin on tehnyt sen täysin itsenäisesti, omalla tyylillään.

Indigo

*Hyvä on, oikeasti kokeilevankin kirjailijan on hyvä tutustua niihin edes välttääkseen kliseisimmät sudenkuopat (tai repiäkseen huumoria niistä).

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Tämä huumaavien kvaliteettien maailma oli Monetin todellisuus, ja hän olisi varmaan loukkaantunut, jos joku olisi ehdottanut, että hänen maailmansa oli pohjimmiltaan väritön ja mauton. Mutta Monet ja muut impressionistit aavistivat myös, etteivät heidän aistinsa välittäneet kuvaa pysyvästä, vaan alati muotoaan ja värejään vaihtavasta todellisuudesta, kuin erilaiset kerrostumat hetkeksi välkähtäisivät valoon. Taidemaalarinkin silmä on vain liian karkea instrumentti, jotta se voisi havaita kaikki kerrokset molekyyleistä aina mahdollisiin supersäikeisiin saakka. Nyt ajatellaan lisäksi, että säieteoriatkin ovat heijastusta vieläkin monimutkaisemmasta M-teoriasta, josta ei oikeastaan tiedetä muuta kuin että se on 11-ulotteinen. Edes siitä, mihin kirjain M viittaa, ei tunnu oltavan perillä.

Kari Enqvist paneutuu filosofiaa ja fysiikkaa yhdistelevässä kirjassaan olevan ja tietoisuuden maailmaan. Lukija saa olla tarkkana, jotta pysyy kärryillä loppupuolen kvanttimekaniikan maailmassa, se on pakko varoittaa etukäteen. Myös filosofinen perustermistö (reduktionismi, emergenssi, dualismi…) on hyvä olla hallussa, vaikka ne pääosin selitetään lyhykäisesti. Teoksen vahvuus kuitenkin onkin, ettei lähtökohtana pidetä ihan ruohonjuuritasoa kuten tavallisimmin tupataan tehdä – mikä johtaakin joko tavattoman paksuun tai moniosaiseen teokseen tai kirjasarjaan, joka ei oikeastaan pääse syventymään tärkeimpien kysymysten ytimeen saakka. Olemisen porteilla on erinomainen, tarkka kirja, jossa Enqvist tutustuttaa lukijan lyhyesti muutamaan tunnettuun teoriaan (Schrödingerin kissa, Turingin kone…), nostaa esille olennaisimman ja toisaalta viljelee tekstiinsä myös populaaritieteen kieltä, mikä tekee tekstistä miellyttävää ja viihdyttävää luettavaa.

    

Keskeisiä kysymyksiä, joihin Enqvist hakee vastauksia ovat: mitä on tietoisuus? Tästä päästään iänikuiseen substanssikysymykseen: montako substanssia on olemassa? Enqvist kumoaa fysikaalisilla päätelmillään henkisen substanssin vaikutuksen ainakin tietoisuuden muodostumiseen:
     Kartesiolainen dualismi on yhtä kuin Descartesin kahden substanssin, hengen ja materian, teoria. Kartesiolaisen dualismin ongelmana on hengen ja aineen välinen vuorovaikutus; jotta henki voisi vaikuttaa materiaan, sen olisi saatava aikaan liikettä materiaalisiin hiukkasiin. Täten hengen olisi saatava aikaiseksi voimaa (liikettä ei synny ilman alkuvoimaa). Voimaa vastaa myös vastavoima, ja koska henki ei voi liikkua (se on aineeton), vastavoimaa ei tässä tapauksessa syntyisikään, mikä vastustaisi tunnettuja fysiikan lakeja. Voima ilman vastavoimaa johtaisi siihen, että kappaleen voimat eivät summautuisi nollaksi, ja syntyisi kappaletta liikuttava nettovoima (tähän liittyi erinomainen astronautti-esimerkki). Toisaalta jos henki vaikuttaisi materiaan ilman vastavoimaa, syntyisi tyhjästä uutta energiaa (esim. lämpöenergia). Koskaan mitatuissa kokeissa ei ole huomattu energian lisääntyneen suljetussa systeemissä.

     Toisaalta Enqvist nostaa esille, että jos todella on olemassa jokin erillinen henkiaines, miksi fysiologisen tilan muutokset vaikuttavat tietoisuuteen niin kovasti? (Esim. isku päähän, huumeet.) Täten tietoisuuden on todella oltava aidosti emergentti ominaisuus. Emergenssi tarkoittaa sitä, ettei kokonaisuutta voi selittää sen aineosasten perusteella, vaan jotakin suurempaa ”nousee esiin” osastensa summasta. Käsitteen merkityksen hoksaa kun siihen törmää tarpeeksi monesti.

   

Emergenttejä ominaisuuksia näyttäisikin maailmankaikkeudessa piisaavan: yksi vesimolekyyli käyttäytyy aivan eri tavoin kuin lasillinen vettä. Yksi kulta-atomi ei ole kellanvärinen, mutta joukko niitä on. Entäpä kun siirrymme yhdestä hermosolusta valtavaan aivojemme kokonaisen hermoverkon, tietoisuuden tyyssijan, tasoon? Jotakin enemmän siis näyttäisi syntyvän matkalla mikrotasolta makroon. Mutta Enqvist väittää, että emergenssissä kyse on aina kuvailun karkeudesta. Kaikki toimii luonnonlakien mukaan, kunhan määrittelemme sopivat alkuehdot. Luonnonlait määrittelevät deterministisellä tarkkuudella millainen kultakimpale on, kunhan alkuehdoissa kerrotaan, että tarkasteltava kohde tosiaan on sen ja sen kokoinen (ja paljon muita tarkasteltavan ominaispiirteitä). Samalla tavalla voisimme kenties selittää tietoisuuden synnyn, kunhan vain listaisimme huikean määrän alkuehtoja. Enqvistin mukaan emergenssi on perspektiiviharha, joka kumpuaa havaitsijasta (ymmärrämme esim. lentokoneen erillisenä kokonaisuutena, mutta missä mielessä se oikeastaan edes on sellainen?) Enqvist puhuukin efektiivisestä kuvailusta, mikä merkitsee samaa kuin emergentti kuvailu, ilman ajatusta siitä että jotakin lisää olisi suureen mittakaavaan siirryttäessä syntynyt (eli aivan eri asiaa). Ihmisen aistit havaitsevat kaiken efektiivisesti, sillä aistinelimemme eivät ole lähellekään tarpeeksi tarkkoja, informaatiota häviää. Mainittu esimerkki esitti, ettemme esimerkiksi saunassa kykene erottamaan jokaista molekyylin pommitusta ihollamme. Tunnemme vain lämpötilan nousseen, efektiivisen karkeasti. Oikeastaan jokaisen molekyyli-iskunkin tunteminen olisi vielä efektiivistä.

Miten syvälle fundamentaalimpaan päin voimme sitten kulkea tätä efektiivisten ilmiöiden jatkumoa? Atomi on efektiivinen kuvaus, kvarkit ovat efektiivisiä, kvanttifysiikkakin on ehkäpä efektiivistä, säikeet, M-teoria...

     Kirjan puolivälistä lähtien siirrytään filosofisten pohdiskelujen ja vain satunnaisten fysiikan faktojen pilkahduksista syvälle kvanttimekaniikan ja muiden outouksien maailmaan. Ja kvanttimekaniikkahan on outoa, sitä ei todella tajua kukaan. Kari Enqvist tutustuttaa lukijan kuumiin fysiikan puheenaiheisiin ja termeihin, joiden merkityksistä suurimmalla osalla on vain hämärä mielikuva. Esimerkkinä vaikkapa Youngin kaksirakokoe, joka paljastaa hiukkasen aalto/hiukkasdualismin, ja jättää auki kysymyksen: mitä on mittaus – mikä saa aaltofunktion romahtamaan? Edelliseen vastausta hakee ns. Kööpenhaminan tulkinta: mittaaminen voi tapahtua vain klassisen fysiikan käsittein, ja siksi kvanttimekaanista todellisuutta ei voida koskaan kuvata täydellisesti. Entäpä oletko kuullut tunneloitumisesta? Lukija saa myös kuulla, miten tunneloituminen voi ihmeellisellä tavalla luoda illuusion valoa nopeammin etenemisestä. Toisaalta jonkun foliohatun voi kuulla puhuvan ns. monimaailmateoriasta. Kuka sellaisen keksi ja mistä siinä on kyse? (Spoileri: Hugh Everett väitti, ettei aaltofunktio romahdakaan, vaan kaikki, mikä on mahdollista, myös tapahtuu. Enqvist kysyy kuitenkin miten käy sitten, jos kyse ei olekaan fifty-fifty-todennäköisyyksistä).  Entäpä kvanttikenttäteoriat? Säieteoriat?
     Lopussa lukija perehdytetään vielä käsitteistä tärkeimpään: dekoherenssiin, joka ”tappaa kvanttimekaanista epämääräisyyttä”. Dekoherenssi on oikeastaan erittäin yksinkertainen asia: "kappaleet eivät koskaan ole erillään ympäristöstään, eikä suuren kappaleen sisäinen tila ole yksiselitteisesti määritetty sen makroskooppisten ominaisuuksien perusteella". Tällä Enqvist perustelee myös ratkaisuaan Schrödingerin kissan tapauksessa.

     Fakta on, että vaikka jatkuvasti fysiikan saralla tapahtuukin merkittäviä läpimurtoja, vielä odotetaan ns. ”teoriaa kaikesta”. Sellaista teoriaa, joka selittäisi olevaisen kaikkein fundamentaaleimman tason ilmiöt. Saa nähdä ehditäänkö moista keksiä, ennen kuin ihmiskunta saapuu tiensä päähän.

Summa summarum: Olemisen porteilla on erinomainen kirja metafysiikasta ja fysiikastafysiikasta kiinnostuneille. Enqvist sanoo, että nykyään fysiikka on yhä enemmän valtaamassa alaa filosofialta, ja on siinä oikeassa. Metafysiikka saa astua fysikalismin tieltä syrjään, halusimme sitä tai emme. Olemisen porteilla näyttää selvästi miten se käy.

Enqvist pohtii lopuksi mikä merkitys "emergenssillä" on, kun fysikalismi on vienyt vapautemme ja samalla koko etiikan (kuulosti äskeinen dramaattiselta tai ei, näin kuitenkin on):

Oikeastaan meidän pitää olla kiitollisia hitaudestamme ja aistiemme karkeudesta. Ne lataavat tajuntamme merkityksillä ja antavat elämälle tarkoituksen. Siksi katsoessamme ulos efektiivisestä todellisuudestamme maailman olemukseen päällimmäinen tunne ei sittenkään ole pelko tai säikähdys. Sielun ikkunan takana voi vallita pimeys, mutta sisällä valot palavat kirkkaina.

Indigo

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mieluummin söi karamelleja.

Kävin tonkimassa isäni varastoja ja löysin paitsi pinon Tintti-sarjakuvia, myös kokoelmakirjan Astrid Lindgrenin rakastetuimpia lastensatuja (Ronja ryövärintytär, Peppi, Eemeli, Melukylän lapset…), jotka itsekin olen lapsena kuunnellut ja lukenut moneen kertaan läpi. Vaahteramäen Eemelin liiankin useasti, Melukylän lapsia taas en ollenkaan. Peppi pitkätossu on minulle yhä rakas kirja, tosin paljon lyhyempi kuin muistin…

     Peppi Pitkätossu muuttaa Annikan ja Tommin naapuriin. Jälkimmäiset ovat hyvin kasvatettuja, sovinnaisia lapsia, kun Peppi taas on rasavilli, rohkea, voimakas ja hauska, vaikkakin monessa suhteessa myös melko ymmärtämätön. Pepillä on apina, Herra Tossavainen ja vieläpä kuistilla oma hevonenkin. Yhdessä lapset leikkivät nuuskijoita, käyvät retkellä, sirkuksessa ja koulussa. Pepin omalaatuisuus viehättää varmasti varttuneempiakin lukijoita, ainakin minua.

Tuumin lukiessani että Muumeissa ja Pepissä on paljon yhteistä. Molemmat elävät itsenäistä elämää omalla tyylillään, antaen muiden tehdä omat ratkaisunsa. Molemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat ystävällisesti. Ja niin muumit kuin Peppikin ovat viisaita omalla tavallaan – Peppi osaa lukea vain vaivoin, mutta minä ainakaan en menisi kutsumaan häntä typerykseksi.

     Jos haluaisin jälkikasvua, lukisin niille tämänkaltaisia lastenkirjoja, jossa nalkuttamatta opetetaan hyväksymään erilaisuutta, toimimaan itsenäisesti, rohkeasti ja käyttäytymään hyvää tarkoittaen. Räikeä vastakohta ärsyttävän opettavalle (vaikkakin omalla tavallaan myös tunnelmalliselle) Pikku naisille.

Olipa kerrassaan nostalginen piipahdus lapsuuteen!

Indigo

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ruotsissa minä tunnen eläväni täysillä. Ruotsissa vanhojen kerrostalojen oven aukeavat sisäänpäin. Ne toivottavat tulijan tervetulleeksi, kun Suomessa ovi pitää hankalasti kiskoa auki ja väistellä sitä ulkona viimassa ja pakkasessa. Ruotsissa pyörien soittokellojen ääni on iloisen keskusteleva, Suomessa sama kello käskee jalankulkijaa painumaan vittuun hortoilemasta siinä pyörätiellä.

Mikko Virtanen on suomalaisuuttaan vihaava mies, ”kansallisuustransu”, joka haaveilee paremmasta elämästä Ruotsissa, Olof Palmen sosiaalidemokratialla rakentamassa kansankodissa. Thaimaassa hän asentaa kuuntelulaitteet tuttujen ruotsalaisperheidensä bungaloweihin ja tutkii ruotsalaisuutta. Kotona hänellä on Ruotsille ja ruotsalaisuudelle omistettu alttari. Hän on valmis tekemään mitä hyvänsä päästäkseen ruotsalaiseksi.

     Mikko Virtanen ottaa töistään lopputilin ja muuttaa Ruotsiin. Vietettyään jonkinnäköistä ruotsalaista joulua, hän tapaa baarissa entisen, itsetuhoisen historianopettajan Mikael Anderssonin. Kohtaamisesta alkaa intensiivinen opiskelu ruotsalaiseksi.

Olen kuullut hurjasti hyvää Nousiaisen kirjoista, erityisesti tästä nimenomaisesta esikoisteoksesta. Olenkin vainunnut jo muutaman vuoden ajan kirjaston n-alkuisia hyllyjä ja nyt sain tämän vihdoin käsiini ja luettua. Enkä pettynyt, vaikkakin yllätyin. Vadelmavenepakolainen edustaa lähinnä hilpeän humoristista (ja yhteiskuntakriittistä) kirjallisuutta, mutta välillä päähenkilön sekopäisyys lipsahtaa niin vakavaksi, että tuntuisi omituiselta hekotella. Toiseksi, kirjailija itse on demari, mutta se miten hän sosiaalidemokratiaa tässä käsittelee, ei minusta tunnu ihmeen mairittelevalta; hän esimerkiksi venyttää yhdessä päättämisen arvon kolmituntiseksi keskusteluksi ruohonleikkurin terän vaihtamisesta. No, hyvä se kai vain on että omaakin arvomaailmaansa osaa kritisoida.

     Virtasen pohtiessa kansallista identiteettiään, kirjassa esiintyvät tutut stereotypiat suomalaisista ja ruotsalaisista. Suomalaiset ovat töykeää, vähäpuheista, viinaanmenevää kansaa. Ruotsalaiset taas ovat yhteisöllisiä ja suvaitsevia. Suora (ei-satiirinen) kriittisyys ruotsalaisuutta kohtaan herää vasta kirjan lopussa, Virtasen epäillessä kansallisuustransuuttaan. Nousiainen kertoo stereotypioista kuitenkin virkistävän uusilla humoristisilla keinoilla; koskaan ei mennä varsinaisiin loukkauksiin (tai tämä riippunee lukijasta). Ihan mielenkiintoista myös oli, miten kirjassa kansallisuus rankataan suureksi ihmisen identiteettiä ja persoonallisuutta määrittäväksi asiaksi; harvempi tuskin kuitenkaan ainakaan enää juuri ajattelee ensisijaisesti olevansa suomalainen tai ruotsalainen tai mikä lie. Ennen kansallisuutta tulee ikä, koulutus, hiusten väri, sukupuoli, vasenkätisyys, kissaihmisyys… Ja minusta Virtanenkin himosi ennemmin sosiaalidemokratiaa (sellaisena kuin hän sen käsitti) kuin jotakin epämääräistä, tuskin mitään konkreettisia määritteitä sisällään pitävää ruotsalaisuutta.

     Kirjan lopetus on kunniallinen: ei se suomalaisuus ihmisestä mihinkään mene, eikä se suomalaisuus niin pahakaan asia ole. Hohhoijaa. Ja muuten kolminkertainen hohhoijaa sille iänikuiselle ”ennen oli kaikki paremmin” -ajatukselle, jolle ehkä vähän naureskeltiin ja silti se pääsi ärsyttämään.

Kuulostin taas kyllästyneeltä, mutta todellisuudessa Vadelmavenepakolainen on erinomainen kirja. Siinä yhdistyvät tärkeät ja mielenkiintoiset teemat niin yhteiskuntatasolla (politiikka, sosiaaliset ongelmat kuten syrjäytyminen ja alkoholismi) kuin henkilökohtaisellakin tasolla (mistä identiteetti koostuu, mitä kansallisuus merkitsee ja miksi kanssaihmisiä ei kannata sulloa kaivoon).

Indigo

Douglas Adams: Elämä, maailmankaikkeus – ja kaikki (Linnunrata #3)

Hän [Arthur Dent] säteili tyytyväisyyttä ja haukkasi palan kaniininkoivesta, joka oli jäänyt jäljelle illallisesta. Hän pureskeli iloisena hetken ja päätti sitten virallisesti julistaa päätöksensä.
     Hän oikaisi itsensä ja katsoi maailmaa suoraan peltoihin ja kukkuloihin. Antaakseen sanoilleen lisäpontta hän tökkäsi kaniininluun tukkaansa. Hän levitti käsivartensa.

     ”Tulen hulluksi”, hän ilmoitti.

Arthur Dent, tavallinen maan asukas, joka on tahtomattaan tempautunut matkustamaan ajassa ja avaruudessa varsin sekalaisen sakin seurassa, jatkaa Douglas Adamsin kolmannessa Linnunrata-sarjan kirjassa seikkailujaan. Viimeksi Arthur jäi Maapallolle Ford Prefectin ja parin kampaajan ja sen sellaisten kanssa. Aikaa on ehtinyt vierähtää tovi, ennen kuin pelastaja saapuu: eräänä päivänä niitylle ilmestyy pomppiva sohva (Chesterfield), jonka kyydissä Arthur ja Ford singahtavat uusiin seikkailuihin. Tällä kertaa tehtävänä on vaatimattomasti pelastaa universumi tuholta, jonka muukalaispelkoiset krikittiläiset suunnittelevat toteuttavansa…

     Samaan aikaan Marvin kiertää patjasuolla ympyrää.

Aluksi luulin, että Linnunrata-sarja jäisi trilogiaksi, mutta ilmeisesti sitä löytyykin ainakin viiden kirjan verran lähikirjastoni hyllyiltä, joten kaikeksi onnekseni saan vielä lukea jatkoa Arthur Dentin jne. seikkailuista. Tämän kirjan luin, toisin kuin kaksi edellistä, suomeksi. Ensin se tuntui vähän oudolta, mutta loppujenlopuksi suomenkielellä ei ollut muuta vaikutusta lukukokemukseen, paitsi että päähenkilö tuntui vähän typerämmältä (ehkäpä puhekielisiksi käännettyjen repliikkien vuoksi?)

     Kolmas osa ei ollut yhtä herkullinen kuin ensimmäinen, vaan aika lailla toisen kanssa samaan kastiin jaoteltava. Englanniksi lukiessani minulle tuli välillä vaikeuksia seurata juonta tarkasti, mutta nyt ymmärsin, ettei kyse ollut kielitaidon puutteesta. Tämä osa tuntui kahdesta aiemmasta irrallisemmalta, mutta sen oma tarina toimi ihan hyvin ja jopa Trillian sai välillä jotakin tekemistä.

     Adamsin kolmatta Linnunrata-kirjaa aloittava lukija voi odottaa ensimmäisten teosten tarjontaa vastaavaa materiaalia: scifikliseille naureskelua, epätodennäköisyyksien todennäköistämistä ynnä sellaista. Parhaita juttuja olivat tällä kertaa patjasuo ja Agrajag-rukan vastoinkäymiset.

Indigo

Erin Hunter: Pimeyden hetki (Soturikissat #6)

Jätän taas selityksen Soturikissoista vähemmälle, koska en halua tässä blogissa hypätä tarinaan keskeltä.

    

Lyhykäisesti kuitenkin: sarjan viimeisessä osassa Tulitähti nousee klaaninsa johtoon, ja päättää uhmata Tiikeritähden hirmuvaltaa. Sitten koko melko ennalta-arvattava juoni kääntyykin ympäri suunnilleen kirjan viimeisen kolmanneksen alussa, ja käteen jää typertynyt mitähäh-fiilis. Kaikki se, mitä sarja oli viisi ja kaksi kolmannesta kirjaa mehustellut häviää yhdellä tassunraapaisulla huithelvettiin (spoiler: ota edellinen kirjaimellisesti).

Tarinan odottamaton käänne jätti vahvan tunteen siitä, että kirjailijat keksivät sen jälkikäteen ja lyttäsivät sekavasti tarinaan vain sen vuoksi, että voisivat jatkaa kissasarjaansa vielä pidemmälle. Jos toivun joskus järkytyksestäni ja pettymyksestäni niin aloitan ehkä vielä sarjan uuden profetian, ja tsekkaan olinko oikeassa. Oi voi voi.

Indigo

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Sitten pääsen kotiin ja Mary Elizabeth soittaa minulle saman tien ja kysyy ”miten menee?” Enkä tiedä mitä sanoa, koska ainoa uusi asia elämässäni on kävely kotiin, mikä ei ole paljon. Mutta kuvailen kävelyn joka tapauksessa. Ja sitten hän rupeaa puhumaan eikä lopeta pitkään aikaan. Sitä hän on tehnyt koko viikon. Sitä ja nöyhdän nyppimistä vaatteistani.

Charlie on aloittamassa lukion (ilmeisesti amerikkalaisittain high schoolin, mikä ei ole aivan sama asia kuin lukio). Hän on ujo, varovainen ihminen, tarkkailija. Hän menestyy koulussa hyvin, rakastaa lukemista ja saakin pian yksityistehtäviä suoritettavaksi äidinkielenopettajaltaan. High schoolissa Charlie joutuu avautumaan kuorestaan ja tutustumaan ihmisiin, ottamaan kontakteja. Opettajan hänelle antamat romaanit ovat kasvutarinoita, peilattavissa päähenkilön omaan elämään.

     Charlie tutustuu pian itseään vanhempiin serkuksiin Patrickiin ja Samiin sekä muihin uusiin ihmisiin. Hänen perhettään ravistelevat sekä pienemmät että hieman suuremmatkin tragediat. Charlien tarina on kirjeromaanin muotoon puettu kuvaus nuoren elämästä, johon (hieman tylsän stereotyyppisesti) kuuluvat niin huumeet ja muut päihteet, rakkaus, perheongelmat kuin ystävyyskin.

Elämäni seinäruusuna on tarkoitettu kasvutarinaksi, jossa on samastumispintaa herkälle, ujolle ja älykkäälle nuorelle. Okei. Charlie on herkkä poika ainakin sillä perusteella, että hän puhkeaa tuon tuosta itkemään. Itkeminen on ok, mutta se ei ole ainut herkkyyden merkki (pisteet kuitenkin yrityksestä luoda herkkä miespuolinen protagonisti). Ja se älykkyys. Ei ole mitään yhtä latteaa tapaa osoittaa että hahmo on tarkoitettu neroksi, kuin sen kirjoittaminen suurin piirtein suoraa paperille. Ja miksi ihmeessä Charlieta väitetään fiksuksi, kun hänen kirjoitustapansa on lapsellinen ja useasti käytöskin kaukana kypsästä? Kyseessä on siis kirjeromaani, joten lukija saakin ”nauttia” infantiilista tyylittelystä aina kannesta kanteen. Aijai.

     En todellakaan ymmärrä miksi tämä kirja on noussut niin nopeasti nuorten suosioon (onko se parempi englanniksi?) Minä odotin teosta, joka on toteutettu kuten kirjeromaani pitääkin: kirjoitettu paitsi uskottavasti, myös sujuvalla kielellä ja intiimisti (sillä tämäntyyppisistä päiväkirjamaisista kirjeistä tulisi oikein huutaa läheisyys; lukijan pitäisi tuntea oikeasti rikkovansa yksityisyyttä ja avaavansa jonkun nuoren kirjeet…)

 
Kirja on lyhyt, helppolukuinen, rasittavan naiivisti ja mukahauskasti (ks. lainaus yllä) kirjoitettu. Ehkäpä suosiota selittää se, että nykysukupolvi vain kaipaa kipeästi jotakin kulttikirjaa, jossa tiivistyvät nykyaikaisemmat samastumiskohteet: LGBT-teema, huumeet, musiikki, mielenterveysongelmat jne. Minä olisin ikäni puolesta kaiketi melko sopivaa tämän kirjan kohderyhmää, mutta ei vain pure minuun. Enkä ymmärrä miksei tämä ollut nuortenhyllyllä.

Tässä kuitenkin yksi helmi:

”Kaikilla ei ole nyyhkytarinaa, Charlie, ja vaikka olisikin, se ei ole mikään syy.”

Indigo

Liang Heng ja Judith Shapiro: Kiinalainen nuoruus

Minä tiesin, että minua onnisti, kun sain lähteä ulkomaille hankkimaan kokemusta ja tietoja. Hyvin monet muut minun sukupolveni nuoret janosivat intohimoisesti totuutta, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta analysoida muuta kuin omaa hyvin rajoitettua maatilkkuaan. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että hävityksen koettuaan minun sukupolveni oli todellakin oppinut yhden tärkeän asian – vaaran, joka piili sokeassa kuuliaisuudessa. Me olemme saaneet takaisin kyvyn katsella maailmaa kriittisesti, kun isäni sukupolvella ei enää ole voimia siihen.

Kiinalainen nuoruus on Liang Hengin (sukunimi on Liang, se kirjoitetaan kiinalaisittain ensin) omaelämäkerta, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kulttuurivallankumouksen sekoittamassa Kiinassa. Puhemies Mao pitää kansaa otteessaan tiiviillä propagandalla ja indoktrinaatiolla, ja Liang Heng itsekin uskoo puolueenjohtajaa sokeasti. Kirja kuvailee miten Liang Heng muiden kiinalaisten tavoin on kykenemätön näkemään ja myöntämään edes itselleen Maon tekemiä valtavia yhteiskunnallisia virheitä.

     Kun Liang Hengin äiti kritisoi kohtalokkaasti ns. sadan kukan kampanjan velvoittamana ylempiään, saavat sekä äiti että koko Liangin perhe vastavallankumouksellisen maineen – maineen joka tulee seuraamaan Liang Hengiä pitkään ja estämään tärkeän, jo nuorena aloitettavan poliittisten portaiden kiipeämisen. Hänen vanhempansa eroavat tapahtuman myötä ja Liang Heng jää sisarineen yksinomaan isänsä kasvatettaviksi. Isä on lapsille kuitenkin hyvä ja rakastava vanhempi.

     Kirja kertoo Liangin perheen vaikeuksista päästä poliittisesti suotuisaan valoon, sekä maalaa kuvauksen myös maaseudulla toistuvista vaikeuksista ja ihmisten sokeasta ihailusta puhemies Maoa kohtaan, kulttuurivallankumouksen kaksinaismoralismista ja valtavasta kansallisesta tragediasta.

Kiinalaisen nuoruuden kerronta keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin, ja vähemmän päähenkilön henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin kuin aikaisemmin lukemani Liljateatteri. Välillä tyyli jättääkin vähän kylmäksi; yleensä luen kaunokirjallisuutta nimenomaan elääkseni hetken tarinoiden henkilöiden elämää. Jos kaipaisin historiallisen aikakauden tunnontarkkaa erittelyä, lukisin tietokirjallisuutta (…jota olen lukenutkin nimenomaan Kiinan sekä varhaisesta että myöhäisemmästä historiasta). Lukijalle kuin lukijalle kuitenkin käy selväksi Liang Hengin koettelemuksien raskaus, syvä rakkaus isäänsä kohtaan ja mielikuva voittamattomasta puheenjohtaja Maosta.

     Tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani herättää kuitenkin ajatuksia, oli kirjoitustapa kuinka pinnallinen hyvänsä (enkä tarkoita sanoa että tämä olisi ollut toivoton tapaus, tuntuma päähenkilöön jäi vain löyhänlaiseksi). Minusta on erittäin mielenkiintoista miten voimakkaan otteen yksi ihminen voi kokonaisesta kansakunnasta ottaa. No, tietenkin kyseessä on vain näennäisesti yhden miehen ”saavutus” – kaikkien diktaattorienkin tukena on valtava määrä korruptoituneita sotilaita ja vastaavaa johtokoneistoa. Toisaalta tuskinpa moni tällainen diktaattorin toimintaa tukeva ratas ymmärsi kaikkea sitä sekasortoa mitä ympärillä häälyi (vaikken viattomiksikaan väitä). Sekasorto taitaakin ylipäätänsä olla avainsana paitsi diktaattorien nousemisen edellytykselle, myös heidän toiminnalleen. Voin tuskin kuvitella miten henkisesti kuluttavaa on elää yhteiskunnassa, jossa ei voi olla varma asemastaan, huomisesta, edes siitä saako ruokaa hankituksi pöytään… Tällaiselle kansalaisten epätoivolle tueksi tarjoutuukin aina propaganda: helpot viitat osoittamaan kuka on vihollinen (tässä ns. intellektuellit ja vastavallankumoukselliset, kapitalistit sekä Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kariuduttua myös neuvostomieliset) ja kuka ystävä (puolue, työläiset ja ennen kaikkea Mao).

     Alaotsikko ”puheenjohtaja Maon kiltistä pikkupojasta amerikkalaiseksi opiskelijaksi” on sikäli harhaanjohtava, että tämä kirja keskittyy lähinnä siihen puheenjohtaja Maon kilttiin pikkupoikaan, ei amerikkalaiseen opiskelijaan. Kiinan Maon jälkeiseen tulevaisuuteen sutaistaan lopuksi vain ohimennen, valopilkkuna tunnelin päässä. Nyt lukija voikin tuumia että paljon hyvää on tapahtunut: Kiina on esimerkiksi päässyt kiinni kapitalistiseen talousmalliin (toiset väittävät sosialistiseksi, mutta eihän se juuri missään näy) Maoa seuraavan uudistusmielisen johtajan Deng Xiaopingin avulla.

     Silti on monta taistelua vielä edessäpäin: ihmisoikeusrikkomusten selvitys ja päättäminen, sananvapauden kohentaminen sekä ympäristönsuojelullisten toimenpiteiden pikainen aloittaminen muutaman mainitakseni.

Indigo

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Atticus sanoi Jemille eräänä päivänä: – Minä haluaisin mieluummin, että sinä tähtäisit peltipurkkeihin, mutta minä tiedän, että sinä haluat ampua lintuja. Ammu kaikki sininärhet mitä haluat, jos löydät niitä, mutta muista että on synti ampua matkijalintua.

     Ensimmäisen kerran kuulin Atticuksen sanovan, että oli synti tehdä jotakin, ja minä kysyin Maudie-neidiltä asiaa.

     – Isäsi on oikeassa, hän sanoi. – Matkijalintu on Satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, se ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa Satakieltä.

Kuin surmaisi satakielen on osin omaelämäkerrallinen teos. Jean Louise Finch eli Scout on nuori tyttö, joka asuu Yhdysvalloissa Alabamassa muuan pienessä kuumassa ja kuivassa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa sekä eri sukujen ominaispiirteet ja suullisina eteenpäin kerrotut sukutarinat. Scout kuluttaa vapaa-aikansa leikkimällä veljensä Jemin ja heidän uuden tuttavuutensa Dill-pojan kanssa. Lasten mielikuvitusta kiehtoo erityisesti muuan Radleyn talo, jossa ovi on poikkeuksetta kiinni ja lukittu, eikä sen ainoaa asukasta ”Boo” Radleyta muista kukaan aikoihin nähneensä.

     Scoutin ja Jemin isä Atticus on lempeä ja kirjaviisas mies, ammatiltaan asianajaja. Kirjan yksittäisten tarinoiden keskellä versoaa pääjuoni, joka kertoo Atticuksen uudesta työtehtävästä puolustaa mustaa miestä, jonka väitetään heikoin perustein raiskanneen valkoisen naisen. Tapaus koskettaa sekä lasten että isän oikeudentajua – tuomiona raiskauksesta on teloitus.

Kuin surmaisi satakielen on Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden ikuinen klassikko, romaani joka löytyy jokaisen ”1001 books to read before you die” –listan alkupäästä (tsekatkaa vaikka Goodreads*). Kirja, joka on voittanut törkeästi palkintoja. Ja olihan se hyvä.

     Osasyy KSS:n menestykseen johtuu selvästi aiheesta: rotuerottelu on Yhdysvalloissa aina kuuma peruna. Viime vuonna orjuutta käsittelevä elokuva 12 years a slave voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, luultavasti osin ihan vain moraalisen sisältönsä (mustien orjuuden kritisointi) vuoksi. Mutta rotuerottelusta pitääkin puhua, tietenkin. Tasa-arvo on toimivan yhteiskunnan kivijalka.

     KSS:n lukijoiden määrää selittää myös se, että tämä taitaa olla niitä teoksia, jonka jokainen pikku amerikkalainen koululainen saa tehtäväkseen lukea samaan tapaan kuin me saamme Seitsemän veljestä. Kirjassa on välillä hiukan opettavainen sävy, vaikka se onkin aikuisten romaani (ei siis lainkaan esimerkiksi Pikku naisten luokkaa). Välistä melko selkeäkin opettavaisuus ja eri moraalikäsitysten esittely ovat luultavasti aika mehukkaita ominaisuuksia koululaisille luetettavalta kirjalta…

Mutta tietenkin kirja on oikeastikin hyvä. Yleisesti ottaen minä pidän sellaisista aikuisille suunnatuista romaaneista, joissa protagonisti on lapsi. Niissä voidaan käsitellä surutta vakavia aiheita, ja ihmetellä kaikkea ilman että päähenkilöstä tulisi tyhmänoloinen tai epärealistinen kuva (tässä esimerkiksi voidaan lasten, rotuerotteluja vielä ymmärtämättömien, avulla hämmästellä, miksi ihonväri kertoo jotakin ihmisarvosta. Aikuisella on jo jokin vakiintunut käsitys asiasta).

     Satakieli, joka esiintyy kirjan nimessä, on avainmotiivi, vertauskuva syyttömän syyllistämisestä (ks. lainaus). Raiskauksesta syytetty musta mies on kuin laululintu, joka ei raiskaa ihmisten puutarhoja syömällä niitä, ei pesi maissilaareihin, vain laulaa… tai tekee töitä. Atticus sanoo kirjassa, että hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy mustista (eli neekereistä) siinä missä valkoisistakin. Hän on poikkeuksellisen edellä aikaansa.

Minulle Kuin surmaisi satakielen on kasvutarina. Se kertoo Scoutin kasvusta nuorena tyttönä keskellä eteläisten Yhdysvaltojen pientä kylää. Hänen veljensä Jemin kasvusta. Ja ennen kaikkea tasa-arvoa ajavien aatteiden itämisestä, kokonaisen kansakunnan moraalisesta kasvusta.

Indigo

* Goodreads on hyvä sivusto jokaiselle kirjallisuudenystävälle, joka rakastaa kaikenlaista luettelua ja järjestelyä kuten minä.

P.S. Minua jäi vaivaamaan kirjan kansikuva. Miksi tytöllä on mekko? Jos kuvan tyttö on olevinaan Scout, sillä tulisi ilman muuta olla pöksyt.

Ira Levin: Rosemaryn painajainen

Rosemary ja Guy Woodhouse muuttavat uuteen asuntoon New Yorkiin. Rosemaryn ystävä Hutch varoittaa heitä talosta ja kertoo kammottavia tarinoita sen historiasta, mutta aviopari ei ota neuvoja kuuleviin korviinsa ja lyö asuntosopimuksen lukkoon. Naapurissa asuu vanha pariskunta: Minnie ja Roman Castevet, joka tuppautuu Rosemaryn ja Guyn elämään tavalla tai toisella. Guylla on ensin vaikeuksia saada töitä, mutta omituisen tapahtumasarjan jälkeen hänen uraputkensa kääntyy voittoisaksi. Ja vielä ku
mmallisempien sattumusten jälkeen Rosemary alkaa odottaa lasta.

Olen nähnyt kirjaan perustuvan samannimisen elokuvankin joskus ties kuinka monta vuotta sitten. Ehkäpä juuri sen takia itse romaani ei tuntunut ollenkaan jännittävältä, vaan ennalta arvattavalta ja tylsältä. Olkoonkin kauhukirjallisuuden klassikko.

     Hahmot eivät ole juuri kiinnostavia, hetkauta tunteita puoleen tai toiseen, paitsi Guy Woodhouse pistää vähän ärsyttämään (kirjaa lukemalla selviää sitten hyvin miksi). Rosemary on tympeä kodinhengetär, jota tekisi mieli välillä vähän ravistella toimimaan aktiivisemmin ja esimerkiksi lääkärijupakan ja raskauden ongelmien suhteen itsenäisemmin. Castevetit kuuluvat samaan kastiin Guyn kanssa.

     Kirjan tematiikka koskee äidinrakkautta ja liipadiipaduu. Kauhukirjojen keskeisin tehtävä olisi saada lukija kurkistamaan vuoteensa alle ja huoneen muihin pimeisiin nurkkiin ennen nukkumaanmenoa.

    

Toistaiseksi olen lukenut hyviä kauhukirjoja vain Stephen Kingiltä sekä hänen pojaltaan Joe Hilliltä. Hyvässä kauhukirjassa tunnelma tiivistyy alati, tarinaan piilotellaan kammottavia elementtejä sinne tänne ja muistetaan silti kaikkien romaanien peruspilareihin kuuluva hyvien, persoonallisten hahmojen suunnittelu ja toteutus.

     Enempää minulla ei ole sanottavaa (mikä sekin kertoo paljon).

Indigo

Arthur W. Clarke: Avaruusseikkailu 2001

"Se on ontto - se on loputon - ja - oi! - hyvä Jumala! - se on täynnä tähtiä."

Eletään tulevaisuudessa aikaa, jolloin avaruusmatkustaminen ja tietokoneet ovat kehittyneet mahdollistaen esimerkiksi Kuuhun rakennetun tukikohdan sekä järkevänkestoiset reissut ympäri Aurinkokuntaa. Avaruusalus Löytö taittaa juuri tällaista käänteentekevää tutkimusmatkaa Saturnuksen kuu Japetukselle, kyytiläisinään astronautit Poole, Bowman, talviuneen nukutettu miehistö sekä huippuälykäs tietokone HAL. Määränpää on itse matkaa taittavillekin vielä mysteeri, eikä mikään lopulta näytä kääntyvän juuri kenenkään odotusten mukaisesti.

     Vain hieman ennen retken alkua ihmiskunta on kuitenkin tehnyt mullistavan löydön Kuulta. Löydön, joka näyttäisi todistavan että muuallakin universumissa on elämää. Löydön, joka liittyy jollakin tapaa Japetukseen.

Lopultakin merkkaan tämän luetuksi!

     Avaruusseikkailu 2001 on ollut pienen ikuisuuden lukulistallani, ja jäänyt kerran yhden väsyneen kokeilun jälkeen keskenkin. Oikeastihan kirja on kaikessa ohkaisuudessaan nopeasti luettu. Alku on vieläpä jännittäväkin, joten tuskinpa muilta ainakaan siitä kohdin käy samoin.

    

Alussa kerrotaan ihmisten kehityshistoriaa palaamalla apinaihmisten aikaan Afrikan ruohosavanneille. Juttuun lisätään kuitenkin odottamaton tekijä; mystinen huipputekninen (?) laatikko, joka ilmestyy planeetalle suorittamaan esi-isillemme mitä kummallisimpia testejä. Sitten hypätään itse tarinaan, mutta alku on keskeinen osa kokonaisuutta.

     Kirjassa oleellista on osoittaa, kuinka pieni osa maailmankaikkeutta ihmiskunta todennäköisesti on. Kuinka todennäköisesti teknologia voi edetä huikeisiin sfääreihin nykyisestä, vaikka sitä onkin vielä vaikea ajatella (roomalaisetkin aikoinaan olettivat keksineensä jo kaiken). Toisaalta kirjassa pohditaan millaista maapallon ulkopuolinen elämä voi olla; orgaanista meidän tapaamme, mekaanista vaiko jotakin muuta?

     Mitä pidemmälle kirjassa päästään, sitä huikeammaksi juoni käy. Clarke ei ole mielikuvituksessa pihtaille, mutta se plus todella riuska nopeatempoisuus saa aikaan jo oikeastaan puuduttavankin sekamelskan. Suurin osa tapahtumista painottuu kirjan loppupuolelle raskaaksi sieltä täältä maalailevaksi kuvailuksi, josta puuttuu tarkempi ihmettely ja selostus. Outous ja sekavuus ovat usein kirjassa nerokkaita elementtejä. Joskus sellainen on vain ärsyttävää.

     Pahimmillaan tekotaiteellista.

Yksi tieteiskirjallisuuden iänikuisia ongelmakohtia on tapahtumien ajoitus. Jostakin syystä näillä kirjailijoilla tuntuu olevan melko ruusuinen kuva lähitulevaisuuden kehityskulusta. Tai tarkemmin ruusuinen kuva siitä, mihin valtiot taloudellisia resurssejaan katsoisivat parhaaksi kuluttaa, Clarken maailmahan ei ole varsinaisesti utopistinen. Kärsiihän ihmiskunta esimerkiksi liikakansoituksesta ja ydinaseista. Toisaalta Clarke kirjoitti teoksensa kylmän sodan aikaan, jolloin maailma oli jakautunut blokkeihin, kuten kirjassa esitetään, ja jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta – kehityskulku saattoi tuolloin näyttää johtavan Kuuhun perustetulle avaruusasemalle. Eikä Clarkella ollut kristallipalloa, josta tirkistää tulevaisuuteen ja nähdä että suurvalloille koittavat vielä melko sodattomat ajat. Sodattomuus merkitsee yleensä tieteen ja teknologian kehityksen hidastumista, se on kylmä fakta.

Loppufiiliksinä kirjasta jäi mieleen hyvä, jännittävä aloitus ja kiireellä rysäytetty lopetus. Teemat olivat hyviä, lähestymistapa mielenkiintoinen, ihmiskuntaan tai ihmislajiin kohdistuva kriittisyys plussaa, mutta kerronta väsyi aina sivunumeron kasvaessa. Ehkä myös kirjan lyhyys osaltaan jätti paikoin pinnallisen tuntuman tarinaan; todellinen pitkään avaruusmatkaan eläytyminen vaatii suoraan verrannollisesti enemmän paperia ja mustetta, enemmän kuvailua, yksityiskohtia, avaruusmatkustusteknologiaa ja fiilistelyä.

Indigo

Ken Follett: Taivaan pilarit

Kingsbridge tuli taas näkyviin, kun Philip ehti seuraavan mäen harjalle. Massiivinen kirkko pyöreäpäisine holveineen ja pienine, syvine ikkunoineen hallitsi maisemaa, niin kuin luostari hallitsi kylää. Kirkon länsipäädyssä, joka oli Philipin suuntaan, oli kaksi tylppää tornia, joista toinen oli sortunut ukkosmyrskyssä neljä vuotta sitten. Sitä ei ollut vieläkään rakennettu uudestaan, ja fasadilla oli moittiva ilme. Tämä näkyvä suututti Philipiä joka kerta, sillä kivikasa kirkon sisäänkäynnin vieressä oli häpeällinen muistutus luostarin moraalisen selkärangan luhistumisesta.

Muuan rakennusmestari Tom Rakentaja perheineen valtaa Englannin maaseuduilla etsimässä töitä. Tom Rakentaja haluaa aloittaa nimenomaan katedraalin rakentamisen, mutta sopivia työmaita ei satu vastaan – lopulta perhe ajautuu kärsimään nälästä ja kylmästä. Tom Rakentajan vaimo kuolee synnytykseen, mutta rikkonainen perhe kohtaa pian tapahtuman jälkeen omituisen, metsässä elävän villin naisen Ellenin, sekä tämän pienen pojan Jackin. Yhdessä tämä monenkirjava joukko asettuu muuan luostarin liepeille elämään munkkien hyväntahtoisuuden varaan. Luostari toimii Kingsbridgen katedraalin yhteydessä… katedraalin jonne saapunut on Tomin ja Ellenin lisäksi myös munkki Philip.

     Kingsbridgen katedraalilla ja sen asukeilla on kuitenkin vastassaan lordin poika William Hamleigh taustakannattajineen (jotka toimivat ennemminkin Williamin nukkemestareina). Kullakin on kaunansa miestä kohtaan… enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti.

Follettin historiallinen romaani ei yli tuhatsivuisena ole mikään hoikka opus. Paksuja kirjoja on siitä tylsä lukea, etteivät ne ainakaan huonosti sidottuina tahdo juuri pysyä liitoksissaan. Sain tämän ostettua kuitenkin pihille ihmiselle vastustamattomalla kymmenen euron hinnalla! Ja koko pitkä tarina (tai kaikki kirjan osatarinat) oli toki hintansa väärti.

     Lukija hoksaa kupletin juonen parinsadan sivun kuluttua, kun asetelma ”William Hamleigh versus Kingsbridgen katedraalin porukka” asettuu. Sitten alkaa kamppailu, jossa vuoron perään toinen osapuoli on voitolla, toinen häviöllä. Teki mieli kirota aina kun William sai jotakin raakuuksia aikaiseksi, sillä Follet sai hienosti tehtyä Williamista kaikin puolin yököttävän hahmon. Joku voisi sanoa Williamia yksipuolisen pahaksi ja siten mielenkiinnottomaksi, mutta minun mielestäni liika monipuolisuuden lisääminen henkilöhahmoihin samankaltaistaa niitä. Persoonallisuudenpiirteet häviävät silloin tyystin – erityisesti kirjoissa, joissa on paljon eri hahmoja. Sitä paitsi William on paitsi paha, myös aidosti jumalaapelkäävä, typerä ja henkisesti heikkokin.

     Kirjan ”pahikset” ovat muutenkin mielenkiintoisia. Suosikkini niistä oli ehdottomasti Williamin äiti Regan, jossa yhdistyy harvinainen kombo: hän on äärimmäisen ruma, äärimmäisen ovela ja nainen. Pahiksia on siis fiksujakin. Toisaalta kukaan ei ole täydellinen, vaan kateutta, vihaa ja kaunaa kytee myös ”hyvissä” hahmoissa – vaikka hahmojen hyvä/paha -jaottelu onkin välillä silmiinpistävä…

Lukiessani Taivaan pilareita, vertasin teosta automaattisesti toiseen melko samankaltaiseen kirjaan: Ildefonso Falconesin Meren katedraaliin, jonka luin noin vuosi sitten (blogia en silloin vielä pitänyt, joten ei löydy täältä). Sanottakoon sen, että tämä Follettin kirja on julkaistu reippaasti ennen (1989) Falconesin teosta (2006), joten jälkimmäinen on se, joka on niin sanotusti ottanut toisesta vaikutteita. Molemmissa kirjoissa rakennetaan katedraalia ja aikajana kietoutuu sen rakennusvaiheiden ympärille. Molemmat liikkuvat suunnilleen sydänkeskiajassa. Molemmissa on useita tärkeitä henkilöitä ja samankaltaisia ongelmia, juonittelua ja valtakamppailua. Ei voi olla sattumaa!

     Se vissi ero näissä kuitenkin on, että Follettin kirja on reippaasti parempi.

Taivaan pilareita aloittavalle lukijalle on tiedossa monta sataa sivua fiktiivistä historiankertomusta 1100-luvun Englannissa. Sotia, romantiikkaa, uskontoja, kaunaa, lupauksia, intohimoa, you name it. Kingsbridgen katedraali on ikävä kyllä sekin fiktiivinen (vaikka, kuten netistä tarkastin, kirjailija on suunnitellut sitä Wellsin ja Salisburyn katedraalien pohjalta). Ei pidä antaa ulkomuodon väsyttää, sillä teksti on hyvin lukijaystävällistä: sujuvaa, nopeaa ja vailla turhia kikkailuja (toisiin kirjoihin tietyt kielelliset temput sopivatkin, mutta tämä on varmasti nautittavin juuri näin).

     Suosittelen lämpimästi.

Indigo

Grace McCleen: Ihana maa

Usko on minulle tuttu asia. Huoneessani oleva maailma on siitä tehty. Uskosta minä ompelin pilvet. Uskosta leikkasin kuun ja tähdet. Uskolla liimasin kaiken yhteen ja laitoin humisemaan. Tämä oli mahdollista, sillä usko muistuttaa mielikuvitusta. Se näkee jotakin siinä, missä ei ole mitään; se hyppää, ja yhtäkkiä huomaa lentävänsä.

Judith McPherson on kymmenvuotias tyttö, joka kuuluu isänsä kanssa uskonnolliseen lahkoon. Uskonto näkyy elämässä monella tavalla; Judith käy saarnaamassa toisinaan isänsä kanssa ihmisille lopunajoista ja pelastuksesta, käy seurakuntatalolla tapaamassa muita uskovaisia, lukee isän kanssa Raamattua ruokailulla ja niin edelleen. Lahko tai uskonto ei kuitenkaan varsinaisesti hallitse koko elämää, vaikka onkin monessa mukana. Vapaa-ajallaan Judith rakentelee usein huoneeseensa rakentamaa ”ihanaa maata” löytämästään hylätystä roskasta.

    Mutta Judithilla on paljon koettelemuksia elämässään: hänen äitinsä on kuollut pian Judithin syntymän jälkeen ja häntä kiusataan julmasti koulussa. Kun isän työpaikalla alkaa lakko ja isä ryhtyy ”rikkuriksi”, ongelmat alkavat kasaantua.

     Mutta sitten joku puhuu Judithille, ja antaa hänelle käyttöön ihmeitätekevän voiman.

Minä en tunnusta mitään uskontoa, mutta silti olen kiinnostunut niistä ilmiönä. Uskonnoissa ihmisiin vetoaa varmasti ainakin yhteisön tarjoama me-henki, tai yksinkertaisesti lohtu ja toivo (erityisesti niihin, jotka käyvät läpi vaikeita elämäntilanteita). Muistan lukeneeni lähinnä ”kauhutarinoita” uskonnollisista lahkoista, mutta tässä kyseessä on maltillisempi tapaus.

     Kristinusko on kantava teema läpi kirjan, ja välillä Judith kysyy suoraa joltakulta klassisia teologisia kysymyksiä, ja välillä niitä esitetään välillisesti tarinan kautta. Kirja tulee pohtineeksi esimerkiksi ns. teodikean ongelmaa (miksi on pahuutta, jos Jumala on hyvä), ihmeiden luonnetta sekä sitä, millainen on hyvä uskovainen. Toisaalta tematiikka pyörii myös uskonasioiden ulkopuolella esimerkiksi isän ja tyttären välisessä suhteessa, koulukiusaamisessa ja yleisessä etiikassa.

    

Ihana maa on erinomainen kirja, jonka lukee nopeasti, vaikka sillä onkin sisällöllisesti paljon sanottavaa. Lapsen näkökulmasta toteutettu kerronta toimii hienosti ja tunnelma tihenee koukuttavasti loppua kohden. Miksi kaikkivoipaisuus ei olekaan helppo kyky hallita? Tielle näyttävät astuvan ainakin tekojen ennalta-arvaamattomuus, ongelmallinen eettisyys sekä toisaalta omien halujen väärinarviointi…

Indigo

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Kun ensimmäisen kerran jouduin silmäkkäin meren kanssa, menin hämmästyksestä mykäksi. Kahden suuren kukkulan Huilquen ja Maulen välissä raivosi suuri meri. En ihmetellyt ainoastaan suunnattomia valkoharjaisia aaltoja jotka nousivat monta metriä päittemme yläpuolelle. Minä kuuntelin jättiläismäisen sydämen jyminää, maailmankaikkeuden sykähtelyä.

Tunnustan eläneeni on kuuluisan chileläisrunoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta.

     Neruda on minun ensimmäinen ja tärkein mielirunoilijani, joka ammentaa runoihinsa aineksia luonnosta ja ihmisistä. Rakkausrunoja minä en ymmärrä (mitäpä tätä kiertelemään) – olen luultavasti liian kokematon ja ihmissuhteisiin liittyvistä tunnemyllerryksistä kiinnostumaton sille aiheelle (toistaiseksi?). Mutta Nerudan luontorunot ovat liki poikkeuksetta ihania, ylistäviä, kekseliäitä. Lukekaa vaikka tämän kirjan aloitus, jossa Neruda palaa pieneksi Chilen sademetsissä vaeltavaksi pojaksi ja kuvailee mitä näkee, kuulee ja tuntee metsässä… nannaa kaikille aisteille.

   

Neruda eli kyllä ihmeellisen elämän. Viidakossa lapsuutensa vaeltanut pikkupoika kehittyi taiturimaiseksi runonkertojaksi, muutti nuorena maaseudulta kaupunkiin opintojensa perässä, ja kasvoi nopeasti sekasortoisen maan kuuluisimmaksi, kansainvälisesti tunnustusta saaneeksi runoilijaksi. Neruda kertoo muistelmateoksessaan paljon ihmisistä joita on tavannut – minun makuuni hieman liikaakin. Muistelmateoksen kuuluisi minun mielestäni keskittyä itse oman elämänsä päähenkilöön, ja olisin mieluusti lukenut lisää siitä, miltä Nerudasta tuntui esimerkiksi menettää hänen rakas ystävänsä Garcia Lorca (kyllä, hän tunsi erinomaisesti tuon espanjalaisen runokuninkaan), miltä tuntui lähteä yksin sellaisiin maailman kolkkiin, joista hän tuskin oli paljoa kuullut (Kiinaan, Intiaan, Ranskaan…), miksi hän siirtyi kannattamaan Chilen kommunistisia liikkeitä tai miten hän koki kehittyneensä runoilijana kunkin kokemuksen jälkeen. Mutta käyhän se näinkin, sillä häntä ympäröivillä ihmisillä oli takuulla suuri vaikutus hänen tuotoksiinsa. Garcia Lorcan lisäksi kirjan sivuilta voi bongailla muidenkin aikansa kuuluisuuksien nimiä. Toisaalta joukkoon pääsee myös tuntemattomampia, mutta erittäin eriskummallisia henkilöitä, kuten muuan chileläiset metsän keskellä yhdessä asustavat siskokset, jotka ottavat Nerudan illallisvieraaksi, tai eräs sokkona lentävä kirjallisuudenharrastaja… Toiset tarinat tuntuvatkin venyttävän hiukan todellisuutta, mutta anteeksiantavaisempi lukija keksii kertomuksista olennaisen.

Tunnustan eläneeni ei ole varsinaisesti kepeä teos, mutta sopii mielestäni luettavaksi pieninä pätkinä esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Tarinat ovat melko irrallisia, häivähdyksiä sieltä täältä herran elämästä. Suosittelen lämpimästi Nerudan runojen ystävälle, sekä toisaalta taiteilijan, diplomaatin, poliitikon ja haaveilijan (sillä tätä kaikkea Neruda oli) elämästä kiinnostuneille.

Indigo

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Me olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden alla olevassa laatikossa imurin vieressä.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti. Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.

Mahtavaa lukea taas näin herkullinen kirja!

     Kun on elänyt tarpeeksi sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin) elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.

     Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli, mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi. Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma varjo.

Olen iloinen että Burroughs toteutti pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.

Indigo

Chris Cleave: Little Been tarina

Sarahin täytyi tehdä töissä hyvin tärkeä päätös, ja niinpä hän piti vapaapäivän. Aamulla hän sanoi minulle ja Lawrencelle ja Charlielle: Hei, nyt lähdetään seikkailuretkelle. Olin onnellinen, koska Sarah hymyili. Olin myös iloinen, koska siitä oli monta vuotta, kun olin päässyt viimeksi seikkailemaan.

     Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliin ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle, ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.

Little Bee on nigerialainen pakolainen, joka on viettänyt Britannian säilöönottoyksikössä kaksi vuotta ennen pääsyään vapaaksi. Vapautuminen kuitenkin tapahtuu varsin hämärissä merkeissä ja pian Little Beelle käy ilmi, että hän on oikeastaan karannut säilöönottoyksiköstä – hän on laiton maahanmuuttaja. Tytöllä on mukanaan vain muutama merkityksetön tavara, joihin lukeutuu muuan ajokortti. Ajokortti on miehen, jonka Little Bee tapasi vuosia sitten muuan nigerialaisella rannalla… Kun Little Bee ilmaantuu ainoiden tuntemiensa brittien luo, joutuu paitsi hän itse, myös hänen tuttavansa Sarah käymään uudelleen läpi vaikeaa menneisyyttään.

Chris Cleave kuvaa hyvin miten paljon Little Bee joutuu näkemään vaivaa oppiakseen tulevan kotimaansa kielen (”kuningattaren englannin”) ja kulttuurin. Little Been elämä on ollut rankka sanan todellisimmassa merkityksessä, joten on hieman epäaitoa miten rauhallinen ja selkeä hänen ajattelutapansa on ja miten herkästi hän paljastaa asioita itsestään. Little Bee on teräväsanainen, älykäs ja rohkea. En väitä etteikö pakolainen voisi olla kaikkia niitä, mutta aitoutta toisi, jos yhdeksi elementiksi lisäisi enemmän pelkoa ja varovaisuutta.

     Lisäksi dialogi käy välillä hieman liioitelluksi (vai toisaalta kuulostaisiko seuraava esimerkki alkuperäiskielellä englanniksi sujuvammalta kuin suomeksi?).

     Äiti Sarah kommentoi poikansa vilkkaita silmiä:

”Eikö Charliella olekin eriskummalliset silmät? Ne ovat kuin jotain ekosysteemejä lihahyytelössä.”

Kielikuva toki sinänsä on hauska, mutta (ainakin) repliikissä se ontuu pahasti…

Cleaven kirjoitustyyli taas on… hmm. Välillä se tuntuu sujuvalta ja miellyttävältä lukea. Toisaalta minulla oli henkilökohtainen kamppailu sen kanssa; kieli oli hieman sentyylistä jota olisin ennen matkinut mielelläni omiin teksteihin, mutta josta olen sittemmin pyrkinyt eroon. Kuten sanoin, tämä oli henkilökohtaista. Se kuitenkin vaivasi minua.

     Tärkein tarinan opetus on valottaa pakolaisen elämää: vaikeaa menneisyyttä ja haasteellista tulevaisuutta. Little Been tarina on fiktiivinen, mutta voisi olla tosielämästä. Monen pakolaisen kokemukset ovat varmasti karumpiakin. Toisaalta Little Been tarinan rinnalla kulkee Sarah O’Rourken sivutarina, joka on länsimaalaisen lukijan samastumispinta pakolaisaiheeseen. O’Rourken harteilla painaa paikoilleen jämähtänyt elämä. Little Been sanoin: Beetä itseään vaanivat vaarat ulkoapäin. Sarahia ne käyvät vastaan sisältäpäin.

Välillä teoksen asenne oli vähän liian, no, ei syyllistävä mutta liian vastakkainasetteleva. Nigeria tuskin kuitenkaan on pelkkä surmanloukku. Ei pidä tuntea pelkkää sääliä saati pelkoa maata kohtaan, vaan muistaa että sielläkin eletään onnellisesti, eikä haaveilla päivät pääksytysten elämästä Britanniassa tai muualla lännessä. Mutta eihän yhteen kirjaan kaikkea saa – ja maailman pakolaisongelmien ratkaisua saati kolmannen maailman maiden yksityiskohtaista esittelyä tuskin muutamaankaan.

Indigo