Lionel Shriver: Poikani Kevin

Niin, ne tiukat vaatteet välittivät monenlaisia viestejä. Ensi silmäyksellä Kevin näytti puutteenalaiselta, ja minun teki monta kertaa mieli huomauttaa, että muut luulivat meitä varmasti rutiköyhiksi ja arvelivat, ettei meillä ollut varaa ostaa kasvavalle pojallemme uusia farkkuja. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä nuoret etsivät koko ajan todisteita siitä, että yhteiskunnallinen asema on vanhemmille maailman tärkein asia. Sitä paitsi tarkempi tutkimus paljasti Kevinin liian pienet vaatteet merkkituotteiksi, mikä teki varattoman teeskentelystä eräänlaista parodiaa.

Eva elää liian mukavasti. Hänellä on upea työ joka kuljettaa hänet ympäri maailmaa kirjoittamaan matkaoppaita pikkurahalla matkustaville, hän on jopa rikas. Hänellä on ihana puoliso ja ystäviä. Mikä saa Evan perustamaan perheen? Eräänä iltana hänelle iskee kova tarve jatkaa sukuaan, jättää jäljelle edes jotakin puolisostaan, jos ja kun tästä aika jättää. Heille syntyy pieni poika: Kevin Khatchadourian.

     Eva ei tunne lasta omakseen. Hänen tilanteensa liittyy siihen pimeimpään tabujen joukkoon, josta harvoin puhutaan: hän on äiti, joka katuu perheen perustamista. Tunnetta syventää se, että Kevin heti syntymänsä jälkeen kieltäytyy rinnasta ja hermostuu äidin läsnäolosta. Poika tuntuu itkevän vain pahaa tehdäkseen, myöhemmin pitäytyy vaipoissa viisivuotiaaksi ja sutkauttaa ilkeyksiä vaikka ymmärtääkin niiden merkityksen. Lopulta perheen arki ajautuu kaoottisen tuntuiseen tilanteeseen, jossa poika manipuloi isänsä puolelleen ja onnistuu siten välttämään pahantekonsa seuraukset aina siihen torstaihin saakka.

     Sinä torstaina Kevin tekee joukkomurhaiskun Gladstonen lukioon.

Tartuin näköjään toiseen kouluampujakirjaan. Lionel Shriverin koulusurmaajaprofiili on hyvin erilainen – ja hyvin erilaisesta näkökulmasta (äidin, Evan) kirjoitettu – kuin Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, jonka viimeksi luin. Shriver kirjoittaa paljon vetävämmin, erityisesti Eva on mielenkiintoinen henkilöhahmo ja tapahtumat värikkäitä. Kirjassa sukelletaan pohtimaan myös vanhempien roolia kasvattajina. Omasta mielestäni Eva hoitaa tehtävänsä oikein hyvin (kuten myös perheenisä), sillä ainakin ”oikean maailman Kevin” (en voi tietää oliko Shriver tarkoittanut omaa Keviniään tällaiseksi) olisi todennäköisesti psykopaatti, siis syntyjään mieleltään epätasapainoinen. Etenkin kirjan loppupuolen viitteiden ja Kevinin haastattelun jälkeen minua jäi mietityttämään millainen Evan ja Kevinin suhde oikeastaan oli ja mikä oli kirjan sanoma. Oliko Shriver tarkoittanut että Eva oli sittenkin niin huono – kylmä, torjuva, ennakkoluuloinen – äiti, että Kevinistä kasvoi sekopää?

     Valtava teema kirjassa oli lapsenteon katuminen. En muista paljoa aiheesta kuulleeni, mutta välillä anonyymeissä nettikeskusteluissa voi törmätä siihenkin tarinaan, jossa paljastetaan rehellisesti että perheen perustaminen oli omalla kohdalla virhe. Kyseessä on suuri, elämänmullistava päätös, ja silti minäkin (tuleva – olen vielä melko nuori, siksi edellinen – vapaaehtoinen lapseton) olen kuullut ainakin erään tuttuni tokaisevan aiheesta ”Tulee jos on tullakseen”. Toisaalta kehotan tietenkin lukijoitani pykäämään kohtuullisesti lapsia maailmaan, jotta Suomen huoltosuhde pysyy kasassa…

Kevin on erikoinen hahmo. Koko kirja on vähän erikoinen, ja vaikka kertojana toimiva Eva (kyseessä on muuten kirjeromaani) pohtii paljon elämänvaiheidensa syitä ja seurauksia ja kommentoi terävästi (toisinaan hyvinkin kärkkäästi, mutta ns. hyvän maun rajoissa, siten etten lakannut pitämästä hahmosta) kaikenlaista kokemaansa ja näkemäänsä, kirjan tärkeimmät kysymykset tuntuvat jäävän jollakin tapaa hiukan avoimiksi ja mystisiksi.

     Palataan Keviniin. Kevin pukeutuu liian pieniin vaatteisiin, liikkuu sulavan veltosti ja tuntuu suhtautuvan jo pienestä pitäen kaikkeen täysin välinpitämättömästi. Kevin tuntuu olevan jotenkin ehdottoman paha, kunnes kirjassa paljastuu muutamia yllättäviä herkkiä puolia, jotka viittaavat siihen että poika oikeastaan rakastaa äitiään, vaikka oli piinannutkin häntä koko ikänsä. Kevin ei oikeastaan ole kovin uskottava hahmo.

Shriverin kirjan vahvuuksia ovat Evan hahmo, kiinnostava kerronta ja Evan pohdintojen tarinaan tuoma syvyys. Luin tätä mielelläni ja nopeasti. Heikkouksia ovat välistä kuultava epäaitous (…Kevinin pahuus ja Celian pyyteetön hyvyys…) ja kaikessa yksinkertaisuudessaan Kevinin ärsyttävyys: minä inhosin häntä!

Indigo

David Eagleman: Incognito – aivojen salattu elämä

Ajatus meni näin: kiinnitetään videokamera [sokean] ihmisen otsaan ja muutetaan siitä lähtevä videoinformaatio käyttämään pieniä väristimiä, jotka on kiinnitetty hänen selkäänsä. Kuvittele, että pukisit sellaisen laitteen päällesi ja kulkisit ympäri huonetta side silmillä. Ensin tuntisit vain merkillistä värinää ristiselässäsi, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Vaikka värinä muuttuisi hyvin tarkasti suhteessa siihen, miten liikut, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluusi sohvapöytään, ajattelisit: ”Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan.”

     Vai onko se sittenkin? Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. - - Ällistyttävintä on, että he alkavat tosiaan aistia tuntosyötteitään, he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä tärinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus.

Incognitossa David Eagleman avaa ihmisaivojen tiedostamattoman elämän salaperäisiä ominaisuuksia ja laajuutta. Ensiksi hän pohtii miten ihmiset luottavat tiedostavansa itsensä ja omaa käytöstään. Sitten hän käy läpi tiedostamattoman voimaa aistien välittämän todellisuuden kautta, ja esittelee perinteisten illuusioiden syvällisempää sanomaa sekä pohtii aistien rajallisuutta. Seuraavat luvut käsittelevät erilaisia mielen poikkeuksellisia tiloja, käytökseen vaikuttavia kasvaimia ja vaistoja, tiedostamatonta parinvalintaa ja päätöksentekoa, miten todellisuus voi olla muille täysin erilainen kuin itselle ja niin edelleen.

     Viimeiset luvut pohtivat mitä ihmisen tiedostamattoman mielen tutkimuksesta seuraa: filosofisella tasolla mietitään tietenkin vapautta ja siten oikeudenmukaisuutta, ja lopulta Eagleman pohtii käytännöllisemmin oikeuslaitoksen kehittymistä: rangaistuksen muutosta kostosta pitkänäköisempään kuntoutukseen esimerkiksi ”etuotsalohkojumpan” avulla.

Tässä kirjassa oli paljon sekä hyvää että huonoa. Ensimmäinen aistiluku oli enimmäkseen tylsä ylle kaappaamaani lainauksen sisältämää näkötutkimusta lukuun ottamatta. Monelle varmaan ovat tuttuja vanhat illuusiot paperilla pyörivistä rattaista ja muka kolmiulotteisista muodoista, sekä myös ajatukset niiden taustalla. Koko kirja painottuu paljolti lyhyisiin lukuihin, joissa esitellään runsaasti erityyppisiä tutkimuksia ja potilastapauksia. Olisin kaivannut pitkällisempää analyysia ja painotusta nimenomaan tutkimuksen jälkeiseen pohdintaan: mitä tämä aivohalvauspotilas (tms.) meille opettaa? Teoksen viimeisillä sivuilla luodaan mielestäni virheellinen katsaus emergenssiin ja reduktionismiin.

     Teoksen loppupuolen eettinen tarkastelu on ihan mielenkiintoista, mutta Harrisin jälkeen vapaan minän dilemma tuntui minusta jo pureskellulta ja oikeudenmukaisuusajatukset eivät taas niin syvällisiltä. Sen sijaan käytännöllinen näkemys oikeuslaitoksemme toimintaan ja rangaistuksen muotojen vaihtoehdot olivat kiinnostavia. Mitäpä jos olisi aika siirtyä kostonhimosta eteenpäin: antaa vangille mahdollisuus oppia hillitsemään itseään jos mahdollista? Tämä tuntuu loogisemmalta kuin nykyinen taaksepäin katsova rangaistusmenetelmä, jossa pohditaan rikollisen syyllisyyttä, kun teknologian kehittyessä joudumme antamaan rikolliselle yhä enemmän anteeksi: ihmisen käytöstä on voinut muuttaa aivokasvain, epilepsia, geneettinen sairaus kuten Huntingtonin tauti, rikollinen on voinut jopa tehdä murhan unissaan… ja niin edelleen. Lopulta tunnustamme että rikollinen on ehkä vähemmän syyllinen, jos hänellä on tiettyjä väkivaltaisuuteen altistavia geenejä. Vaikea ympäristö. Nykyinen oikeusjärjestelmä yksinkertaisesti nojaa ajatukseen siitä, että on olemassa jokin tietoinen ja erillinen, dualistisesti fyysisestä irrallinen ”minä”. Nykyisen tieteen valossa tämä taas ei oikeastaan ole mahdollista (huom. vaikka determinismi korvautuisi sattumanvaraisuudella, vapaata tahtoa ei ole). Kostorangaistuksista voidaan siirtyä kokeilemaan rikollisen ”parantamista” yhteiskuntakelpoiseksi; tärkeää on kuitenkin miettiä myös miten paljon yhteiskunta saa ihmisen mieltä muokata (Eagleman muistuttaakin tässä välissä lobotomiasta). Etuotsalohkojumpalla tarkoitetaan teknologiaa, joka auttaa rikollista havaitsemaan oman itsehillintänsä tason ja kehittämään itsehillintäänsä tasoa seuraamalla (kirjassa on konkreettisempi esimerkki). Tulisiko tuomioiden perustuakin muunneltavuuteen?

Kirja on monin paikoin kiinnostava, kirjoitustyyli selkeä (joskaan ei varsinaisesti ”koukuttava”) ja monet potilastapaukset pistävät miettimään miten monimuotoinen elin ihmisaivot ovat, ja myös miten ihmeellisen tarkkarajaisia vammoja meille voi tulla (esim. kyvyttömyys tunnistaa kasvoja tai nimetä eläimiä). Ihmeellisten sairaustilojen – kuten anosognosian, vieraan käden syndrooman, tai potilailla joilla aivokurkiainen on katkaistu seuraava vasemman ”puhuvan” aivopuoliskon ”selittely” – taustalla on aina häiriö aivojen neuroverkossa.

     Kuitenkin myös ”tavalliseen käytökseen” liittyy paljon enemmän ihmisen tiedostamattoman kuin tiedostavan mielen toimintaa: kaavahakuisuutta, vaistonvaraisuutta, ”vilahdusefekti”, totuuden illuusion efekti… Eagleman esittää, että tiedostamattomuus johtaa tehokkuuteen: olisi yksinkertaisesti turhaa tuhlata aivokapasiteettia siihen, että ihminen aistisi vaikkapa jatkuvasti yllään olevien vaatteiden kosketuksen. Tietoisuus on Eaglemanin mukaan syntynyt ”johtamaan” tiedostamatonta, punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään loogisia valintoja ja luovia ratkaisuja.

Indigo

PS. Ainakin minun painoksessani yksi ensimmäisen luvun illuusiokuva oli vaihtunut vääräksi. Ärh.

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja

Havu oli silloin ihan pieni, ei vielä kuukauttakaan, ja minä olin juuri aloittanut joogan enkä siis ollut enää masentunut (olin vuosia aiemmin diagnosoinut itselleni synnytyksenjälkeisen masennuksen). Koin WASP-kriisin ja olin raivostuttava, kerrassaan.

     ”Me voisimme maalata ulkosaunan eteisen puulattiaan punaisia lootuskukkia”, muistan sanoneeni siitä yhdestä talosta, jota olimme jo kolmesti käyneet katsomassa.

Meillä oli keskiluokkaisia omakotitalounelmia.

Lauri Ahtinen kertoo sarjakuvan keinoin rankasta elämänkokemuksestaan: muutosta vaimon ja kolmen lapsen kanssa taloon, joka paljastuu homeongelmaiseksi.

     Kaikki alkaa unelmista ja asuntokauppojen jälkeen alkaa remonttityö. Ahtinen kokee remonttityön ehkä tietyntyyppisenä miehisyysriittinä, ja kärsii stressistä ja syyllisyydentunteesta, kun joutuu ostelemaan kympin maaliteloja ja työn ohella pystyttämään taidenäyttelyitä. Kun kallis urakka valmistuu, iskee helpotus – mutta onni jää lyhyeksi, kun tytär uudenvuodenpäivänä valittaa katosta tippuvaa vettä. Homeongelmien paljastuttua alkaa vääntö, jossa paljastuu asuntokaupan tietoinen huijaus ja haaveillaan valoisammasta tulevaisuudesta.

Olen mieltynyt omaelämäkerralliseen sarjakuvaan kerronnan keinona. Minusta on kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista siten: se antaa sarjakuvaan syvyyttä ja elämänkerrallisuuteen kerronnan vapautta ja tiettyä omaleimaisuutta, mikä pelkästä tekstistä voisi jäädä uupumaan. Ahtisen sarjakuva on toteutettu omaperäisesti, ruutuja käyttämättä ja tekstiä muunnellen ja erityyppisesti korostaen. Sarjakuva voi ainakin tällä tavalla toteutettuna jättää enemmän tulkittavaa lukijalle: tekstiä ei ole välttämättä paljoa, ja tarinaa ja hahmokäsityksiä rakennetaan itse.

     Ahtisen piirustustyyli on kaunis, realistinen mutta ”notkea”, antaen varaa ilmeiden ja asentojen liioitteluun ja perspektiivin sopivaan vääristelyyn. Sivuilla vilisee kuvan ja tekstin seassa geometrisia muotoja, korostuksia, välillä jopa leikekirjamaisia valokuvien osia. Tyyli tuntuu villiintyvän Ahtisen kokeman stressin mukana.

     Myös kirjoitustyyli on omintakeinen: Ahtinen käyttää usein melko vapaita viittauksia, urbaania sanastoa ja välillä pidempiä, hiukan absurdeja monologeja (Puuilo!).

Kaiken rankan keskellä Homepäiväkirja osaa olla myös humoristinen, ehkä juuri absurdeimmillaan eniten. Noin satasivuisena sen lukee melko nopeasti, mutta kuvituksessa on paljon tarkasteltavaa. Itse Ahtinen on – tämän perusteella – aika hellyttävä urbaani isähahmo, joka haluaa vain perheensä parasta.

Indigo

Walter Moers: Rumo Alimaailmassa

Kenraali oli hämmentynyt. Ensimmäisen kerran elämässään hän oli tehnyt sellaista, minkä sanelivat tunteet, ei tahto.

     Hän oli lähettänyt Tykoon Zyfonin subkutaanin kuolemanpataljoonan Kuparineidon suonia pitkin Ralan ruumiiseen – yhden ainoan pisaran vain, mutta hän tiesi äskeisestä kokemuksestaan, mihin tuo yksi pisara kykeni.

Rumon seikkailut jatkuvat, kun Wolpertingit siepataan maanalaiseen Alimaailmaan kidutettaviksi ja Kauniilla kuoleman areenalla surmattaviksi. Rumo sieppaa nornapuisen lippaansa ja syöksyy ystäviensä – ja erityisesti rakastettunsa Ralan – perään maanalaisiin tunneleihin aseenaan kaksiteräinen, telepaattisesti Rumon kanssa keskusteleva ”juustoveitsi”.

     Alimaailman ytimessä sijaitsee kaupunki nimeltä Hel, jonka sekopäinen kuningas lahtaa kekseliäästi ansakaupungeilla pyydystämiään maanpäällisiä otuksia gladiaattoritaisteluissa. Kun wolpertingit saapuvat kaupunkiin, syttyy pikkuhiljaa kapinahenki ja pitkä sota, jossa sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista: toisaalla kenraali Tiktak rakastuu Kuparineitonsa kidutusmenetelmiin, toisaalla kuninkaan neuvonantaja juonittelee poliittista vallanvaihtoa, yhtäällä käydään osittain kuolleiden yetejen ja mekaanisten hirviöiden välistä sotaa, ja toisaalla sukelletaan olemattomien pikkuputtien avustuksella pelaamaan poikkeuksellisen vaarallista uhkapeliä.

Rumo-sarjan toinen ja viimeinen osa päättyy eeppiseen taisteluun, jota pitkitetään ja mutkistetaan kirjan mittaan. Taattua Moersia: mielikuvituksen ilotulitusta, ihmeellisiä otuksia taustatarinoineen ja kekseliästä kerrontaa. Nautin ehkä enemmän ensimmäisestä osasta sen liikkuvuuden ja monipuolisuuden vuoksi, mutta toisaalta tässäkin tutustutaan uusiin otuksiin ja seikkaillaan ihmeellisissä maailmoissa, joten jatko-osa ei ole ollenkaan pettymys.

     Mutta kenraali Tiktakin tapaus oli jollakin tapaa oikeastaan aika... liikuttava.

Indigo