Sam Harris: Moraalinen maisema – miten tiede määrittää inhimilliset arvot

- - faktojen ja arvojen erottaminen toisistaan on harha ainakin kolmessa mielessä: (1) kaikki mitä voidaan tietää tietoisten olentojen hyvinvoinnin maksimoinnista, on jossakin vaiheessa ilmaistavissa aivoja ja niiden kanssa vuorovaikuttavaa ympäröivää maailmaa koskevina faktoina, (2) Jo ajatuksessa ”objektiivisesta” tiedosta (siis rehellisellä havainnoinnilla ja päättelyllä hankitusta tiedosta) on sisäänrakennettuja arvoja, koska jokainen yrityksemme keskustella faktoista riippuu periaatteista, joille ensin on annettava arvo (esim. looginen ristiriidattomuus, todisteisiin perustuminen, yksinkertaisuus ja niin edelleen), ja (3) Faktoja koskevat uskomukset ja arvoja koskevat uskomukset näyttävät syntyvän samankaltaisista prosesseista aivojen tasolla, sillä yhteinen totuutta ja epätotuutta arvottava järjestelmä näyttää hallitsevan kumpaakin aluetta.

Sam Harrisin Moraalinen maisema valaisee logiikkaa, jonka mukaan moraalin ja tieteen liitto on täysin mahdollinen, ja moraali oikeastaan on luettavissa tieteenalaksi. Hän vastustaa moraalirelativismia ja uskonnollisuutta, joiden katsoo jarruttavan yhteiskunnan moraalista ja tieteellistä kehityskulkua. Teoksessaan Harris käy läpi syitä joiden mukaan on oikeaa moraalia, ja tämä moraali on johdettavissa neurotieteellisestä tutkimuksesta. Edellinen saattaa kuulostaa oudolta, mutta Harris vastaa myös filosofisiin haasteisiin, ja kumoaa pätevästi Mooren nk. avoimen kysymyksen argumentin sekä vastaa Humen giljotiiniin, filosofisiin argumentteihin joilla perinteisesti on pystytetty muuria faktojen ja arvojen väliin (ks. myös yllä oleva lainaus). Harris käy läpi ja kritisoi myös uskontojen osuutta moraalin pohjana, sekä pohtii muiden muassa tuhoaako determinismi etiikan, sekä tietenkin moraalirelativismin ja suvaitsevaisuuden ongelmaa.

Harris on minulle uusi tuttavuus, mutta olen kieltämättä vaikuttunut tämän luettuani. Hänellä on johdonmukainen ja selkeä esitystapa hyvin vaikeasta aiheesta (tunnustan tässä välissä, että takakansitekstissä luvattu kirjan haasteellisuus oli iso syy siihen miksi tämä päätyi kirjaston hyllyltä yöpöydälleni lukujonoon…) Petyin vähän kun luin Goodreadsista tämän kommenttiosiota: kovin moni ei näyttänyt sisäistäneen lukemaansa vaan jatkoi Humen ja Mooren raakkumista tarttumatta Harrisin argumentteihin.

     Ottamani lainaus tiivistää jo hyvin Harrisin ajatusta. Mutta olennaista on, että Mooren argumentin ”hyvä” on yhtä kuin ”tietoisen mielen” (siis yksinkertaistettuna ihmisen) hyvinvointia edistävät tekijät. Pureskellaan tätä hetki. (Filosofiseen) etiikkaan liittyy perinteisesti mieletön kielipeli, jolloin termit ”hyvä” ja ”paha” ovat oikeastaan niin abstrakteja, etteivät ne tarkoita yhtään mitään. Mutta mitä muuta hyvällä voisi tarkoittaa kuin edellä esitettyä, joka myös sulkee Mooren argumentin muodostaman ”ketjun”?

     Otan tähän toisen erittäin hyvän lainauksen:

On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuisi jos yksinkertaisesti jättäisimme tämän askelen huomiotta ja puhuisimme vain ”hyvinvoinnista”. Millainen maailmamme olisi, jos lakkaisimme murehtimasta ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvästä” ja ”pahasta”, ja yksinkertaisesti toimisimme oman ja muiden hyvinvoinnin maksimoimiseksi? Menettäisimmekö jotakin tärkeää? Ja jos se olisi tärkeää, eikö se määritelmän mukaan liittyisi jonkun hyvinvointiin?

Siispä mitä arvot todellisuudessa ovat: asenteita, valintoja ja käyttäytymisiä jne. jotka vaikuttavat ”tietoisten mielten” (ihmisten) hyvinvointiin. Kaikkia tietenkään ei voi vakuuttaa siitä että hyvinvointi on arvo, mutta samoin kaikkia ei voi vakuuttaa arvostamaan myöskään empiirisiä todisteita (siis periaatteessa tiedettä ylipäätänsä).

     Huomattavaa on myös, että Harrisin teoria on täysin falsifioitavissa (esim. jos ihmisen hyvinvointi olisi täysin sattumanvaraista, eikä liittyisi aivojen tiloihin). Tieteellisten väitteiden tulee aina olla falsifioitavia, eli niiden tulee voida olla mahdollista todistaa vääräksi.

Täten siis moraalinen ”hyvä” tarkoittaa ihmisen hyvinvointia kohentavia tekijöitä. Hyvinvointi voi kuulostaa erittäin epämääräiseltä käsitteeltä, mutta Harris vertaa tätä ongelmaa käyttämäämme terveyden käsitteeseen. Mitä merkitsee olla ”terve”? Ettei ole nuhakuumetta? Voiko diabeetikko olla terve? Ehkäpä parinkymmenen vuoden kuluttua ihmistä ei pidetä terveenä, jollei hän kahdeksankymppisenä pysty juoksemaan maratonia. Terveys-käsitteen epämääräisyydestä huolimatta lääketiede ei ole mitenkään lamaantunut, vaan tutkimme, kehitämme ja määritämme terveyttä edistäviä menetelmiä ja elämänohjeita.

     Moraalin tutkimus liittyisi syvästi neurotieteisiin: ihmisen aivoja tutkimalla voimme selvittää syvällisesti, milloin ihminen oikeastaan kokee mielihyvää, psykologisen tutkimuksen avulla voimme myös selvittää mitkä asiat hyvinvointiamme edustavat ja voimme tutkia miten esimerkiksi ihmisen moraalinen intuitio voi olla väärässä (Harris heittää esimerkin ”välinpitämättömyydestä kansanmurhaa kohtaan”) ja miten ihminen oikeastaan kokee hyvinvointinsa (tätä Harris käsittelee nopeasti kirjan viimeisessä luvussa). Teos viliseekin myös kiinnostavia psykologisia faktoja.

    

Moraalirelativismi tarkoittaa tietenkin moraalin suhteellisuutta: moraalirelativistin mukaan voi olla useita ”oikeita” moraalikäsityksiä, äärimmilleen vietynä tämä on subjektivismia (eli yhteiskunnallisessa mielessä lähinnä nihilismiä). Moraalirelativismi houkuttelee ihmisiä, koska haluamme kunnioittaa eri kulttuureja (erityisesti tämä koskee meitä länkkäreitä, sillä – jälleen erityisesti akateemisissa piireissä koetaan yhä jonkinlaista kulttuuri-imperialismin syyllisyyttä tai pelkoa). Ajatus yhdestä oikeasta moraalista kuulostaa jotenkin musertavalta, erilaisuutta ja vapautta rajoittavalta. Mutta Harris vastaa, että ”yksilöt ja yhteisöt voivat kukoistaa monin tavoin - - tämä monimuotoisuus voidaan selittää ja sitä voidaan kunnioittaa tieteen viitekehyksessä” (eli samaan hyvään lopputulokseen on todennäköisesti monta hyvää polkua).

     Ja mietitäänpä rehellisesti moraalirelativismin mielettömyyttä. Voimmeko ”kulttuurin kunnioittamisen” nimissä hyväksyä leskenpoltot, kunniamurhat, tyttöjen ympärileikkaukset, albiinojen silpomiset, ehkäisyn kiellon ynnä vastaavat epäoikeudenmukaisuudet? Olisiko aika päästää irti kolonialismin meissä aiheuttaneesta ylenpalttisesta varovaisuudesta? Edelleen: on monta reittiä moraalisesti oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Voimme sanoa jonkin kulttuurin olevan teknologisesti vähemmän kehittynyt kuin toisen: voisimmeko jo myöntää että voimme sanoa toista kulttuuria myös eettisesti vähemmän kehittyneeksi kuin toista – EIKÄ tämä tarkoita että tämä ”eettisesti vähemmän kehittynyt” kulttuuri olisi jotenkin alempiarvoisempi, tyhmempi, jälkeenjääneempi, huonompaa rotua tai vastaavaa. Ei. Tämä tarkoittaisi sitä, etteivät kyseisen kulttuuripiirin ihmiset ole vielä keksineet johonkin seikkaan parempaa keinoa tavoitella hyvinvointia, vaan luulevat väärin.

     Edelliseen liittyen uskomisen käsite (äläkä sekoita tähän ”uskonnollista uskomista”) on hyvin olennainen tämän teeman tienoilla. Harris käsittelee sitä luvussa kolme. Olennaista on, että ”rationaaliset mielet eivät valitse uskomuksia vapaasti”, siis ”uskomukset ovat luontojaan episteemisiä” (tiedollisia, tietoon liittyviä). En voi väittää esimerkiksi seuraavanlaista järkevästi: ”uskon että minulla on sian saparo takapuolessani”, jollen oikeasti usko siihen, en edes vaikka jostakin syystä haluaisin uskoa siihen. Muuten se on vain mieletön väite, vale oikeastaan. On mahdollista, että ihminen uskoo vääriin asioihin (esimerkiksi että maapallo on litteä). On mahdollista että ihminen myös antaa arvon väärille asioille – siis uskoo vääriin ihmisen hyvinvointia koskeviin asioihin. Tiede selittää maailman ilmiöitä objektiivisesti ja yksinkertaisesti pyrkii vähentämään väärien uskomusten määrää; tieteellisin menetelmin voidaan selvittää mitkä asiat todellisuudessa kohentavat ihmisen hyvinvointia, jolloin voimme antaa arvon oikeille asioille. Arvojen tulee siis perustua tieteelliseen tutkimustietoon. Jälleen lainaus:

Kun sanotaan, että sekä totuuden että hyvyyden arviot perustuvat erityisiin normeihin, näytetään tarkoittavan, että kummassakin on kyse kognitiosta, ei suinkaan pelkästä tunteesta. Tästäsyystä kukaan ei voi puolustaa faktuaalista ja moraalista kantaansa vetoamalla mieltymyksiinsä. Hän ei voi sanoa, että vesi on H2O:ta tai että valehtelu on väärin pelkästään siksi, että haluaa ajatella tällä tavalla. Tällaisten väitteiden puolustaminen edellyttää syvällisempään periaatteeseen turvautumista. Kun sanoo uskovansa, että X on tosi, tai että Y on eettistä, tarkoittaa myös sitä, että muilla tulisi olla nämä uskomukset vastaavissa olosuhteissa.

Indigo

Jon Ronson: Psykopaattitesti – matka hulluusteollisuuteen

Saatoin olla suurten asioiden jäljillä, mietin. Moni poliitikoista ja yritysjohtajista saattoi kärsiä epäsosiaalisesta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. He vahingoittavat ja hyväksikäyttävät muita, koska heillä on jonkinlainen mielipuolinen pyrkimys menestyä ja saada ihailua osakseen. Heidän mielenterveyshäiriönsä saattavat ohjailla elämäämme. Tästä voisi tulla hyvä juttu, jos vain keksisin keinon todistaa väitteeni.

     Suljin kirjan.

     Olin diagnosoinut itselläni kaksitoista mielenterveyden häiriötä.

Psykopaattitesti on Jon Ronsonin itsensä journalistinen tutkimusmatka psykopatian, siitä kärsivien, sitä hoitavien sekä sitä epäilevien maailmaan. Ronson kertoo gonzo-journalistisesti kertomusta matkoistaan, omista ajatuksistaan ja epäilyksistään, sekä ennen kaikkea kohtaamistaan ihmisistä: alkaen psykopaatista joka sairasta esittämällä joutui vankimielisairaalaan koko eliniäkseen, psykopaattitestin (erään kaksikymmenkohtaisen luonteen- ja käytöspiirteiden listan) kehittäneestä psykiatri Bob Haresta, suureellisesta petoveistoksia keräilevästä yritysjohtajasta aina skientologeihin saakka.

     Tärkeimpiä kysymyksiä ovat: missä kulkee hulluuden ja persoonallisuudenpiirteen raja? Miten psykopaatin voi tunnistaa ja miten – jos mitenkään – psykopaattia voi hoitaa? Pyörittävätkö psykopaatit johtajat koko kapitalistiseen kilpailuun pohjautuvaa yritysmaailmaa? Kirjan loppupuolella Ronson, journalisti kun on, intoutuu myös pohtimaan miten media käsittelee hulluutta, ja käyttääkö media joskus tietyllä, ”oikealla” tavalla sairaita ihmisiä hyväkseen.

Tällä teoksella on ehdottomasti enemmän viihteellistä kuin tieteellistä painoarvoa. Todettakoon se heti ensimmäiseksi. Mutta on se myös kiinnostava katsaus tutkivan journalismin maailmaan, ja toki myös ajatuksia herättävä teos. Ehdottomasti arvokas ja kiinnostava lisä olisi ollut lukea tutkimustietoa psykopatian neurologisista, hermostollisista taustoista. Ja toisaalta syvennyin miettimään olisiko psykopaattisilla piirteillä ollut joskus ihmislajin historiassa jopa evolutiivinen valintaetu, mikäli psykopatia on niinkin yleistä kuin kirjassa väitetään: jopa prosentti ihmisistä kuuluu kärsivän siitä.

     Ronson on hauska, eloisa kirjoittaja ja sympaattisen oloinen persoona. Hän pyrkii tuomaan maallikon lähelle aihetta ja kertomaan jopa ”liioitellun rehellisesti” omista epäilyksistään, ennakkoluuloistaan ja hairahduksistaan. Hän kertoo esimerkiksi etsivänsä kanssaihmisistään ”psykopaattitestin” piirteitä lähes alinomaa, kertoo diagnosoineensa itselleen koko joukon mielenterveyden häiriöitä ja lankeaa heti kohtaamiensa psykopaattien kohteliaaseen, miellyttävään pintakuoreen. Kirjoittamalla itsestään tällä tapaa hiukan ”hölmön”, hän tekee itsestään suurelle yleisölle samaistuttavamman päähenkilön.

Psykopaattitesti on melko helppo, hämmentävällä tavalla hauska, mutta myös mietityttävä kirja. Psykiatriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja Ronson paljastaa lukijalle tieteenalan synkkää historiaa; välillä rivien välissä haiskahtaakin sensaatiohakuisuus. Mutta maailmaan mahtuu hullujakin tarinoita ja niilläkin on tilastolliset paikkansa. Kirjan toiseksi viimeinen luku oli minusta kenties kiinnostavin: siinä Ronson kirjoittaa lapsille diagnosoiduista mielenterveyden sairauksista: bipolaarisesta häiriöstä josta lapsi ei edes, useiden johtavien lastenpsykiatrien mukaan, voi kärsiä, sekä valtavasti yleistyneistä autismin kirjon diagnooseista (Asperger-diagnoosi on jo poistumassa!). Lääketeollisuudellakin on vahva paikkansa tässä pelissä, ja itse suhtaudun kielteisesti pelkkään lääkehoitoon mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Minullakin on läheinen, joka velloo lääkkeiden aiheuttamassa tokkuraisessa mielentilassa kellon ympäri, eikä tietääkseni käy terapiassa. Hänen elämänsä on pysähtynyt jonkinlaiseen limboon, ja annettu diagnoosi tuntuu olevan hänelle jo osa hänen identiteettiään (tätä pidän erityisen huolestuttavana ja erityisesti nuorilla jopa suhteellisen yleisenä kehityssuuntana).

     Mielenterveyden häiriöiden diagnoosien valtava määrä mietityttää Ronsonia, sekä yhtälailla diagnoosilistoja suunnitelleita, kirjassa haastateltuja psykiatreja. Käytös luettaneen sairaaksi silloin, kun siitä on jotakin haittaa potilaalle. Diagnoosi voi olla joko leimaava tai helpottava, omaa tilaa selkeyttävä.

Indigo

Sean B. Carroll: Loputtomat kauniit muodot

Tämän löydöksen jälkeen paljastui, että samat, eri eläimissä olevat geenit hallitsivat myös eri ruumiinosien kehitystä, kuten silmien, raajojen ja sydänten, joiden rakenteet ovat äärimmäisen erilaiset eri eläimissä ja joiden oli pitkään ajateltu kehittyneen täysin eri tavoilla. Eri lajien kehitykseen liittyvien geenien vertailusta tuli uusi, embryologian ja evolutiivisen biologian väliin sijoittuva oppiala – evolutiivinen kehitysbiologia elo lyhyesti ”evodevo”.

Sean B. Carrollin Loputtomat kauniit muodot valaisee lukijalle mitä tarkoittaa evodevo: embryologian ja evoluutiobiologian liitto. Carroll tekee tämän tyylilleen ominaisesti kiinnostavalla, innostavalla ja tieteellisellä tavalla. Teoksen lukeminen vaatii taustakäsitystä biologian (genetiikan, evoluutioteorian, mielellään myös morfologian) käsitteistä ja teorioista, mutta Carroll valaisee oman osuutensa, näiden alojen yhteenliittämisen, kattavasti. Tiedon ja tutkimustapojen sisäistämistä auttavat hyvät esimerkit hankajalan kehitysmuodoista perhosen täpliin. Välillä monimuotoisuutta pohditaan tilastotieteellisestäkin näkökulmasta.

Evodevoa pohjustetaan käymällä läpi muutamia olennaisia peruskäsitteitä: homologia (samasyntyisyys, vrt. analogia eli samatoimisuus), homologiasarja (homologisten rakenteet, jotka ovat syntyneet sarjana), Willinstonin laki (”evoluutiossa on laki, että eliön osien lukumäärällä on taipumus vähentyä ja harvemmat osat ovat toiminnaltaan suuresti erikoistuneita”), modulaarisuus, symmetria, polaarisuus…

     Eliöiden rakenteiden muodostumisen tutkimukseen paneudutaan käymällä ensiksi lävitse mutatoituneita muotoja – ”hirviöitä”, kuten Carroll laskettelee. Yksisilmäisten karitsojen taustalla esimerkiksi piileskelee altistuminen syklopamiinille – jota emo voi saada niityillä satunnaisesti rehottavista jättipärskäjuurista. Puoliksi yhteenkasvaneiden sammakonpoikasten kohtalo valottaa, että alkiossa on organisaattoreita, jotka vuorovaikutuksessa muiden osien kanssa vaikuttavat muodon kehittymiseen eli morfogeneesiin. Organisaattorit tuottavat aineita, morfogeenejä, jotka vaikuttavat toisten solujen kehitykseen. Morfogeenien pitoisuusgradientti ratkaisee vaikutuksen: esimerkiksi perhosen siipeen kehittyvän silmätäplän yhdisteet leviävät keskeltä, ja ympäröivien solujen pigmentti riippuu yhdisteen pitoisuudesta.

Seuraavassa luvussa paneudutaan genetiikkaan, ja selvitetään mikä ns. geneettisten kytkimien toimintatapa ja merkitys on evodevossa. Kytkimet ovat geeniin liittyviä proteiini + DNA-sekvenssikomboja, jotka vaikuttavat geenin luentaan (klassinen esimerkki E. colin laktoosikytkin, jonka Carrollkin esittelee). Alkionkehityksessä tällaisilla kytkimillä on merkittävä rooli: ne muodostavat tavallaan ketjureaktion jossa: ”jokaisen kytkimen kääntyminen perustuu aikaisempiin tapahtumiin, ja - - kytkin käynnistämällä geeninsä toiminnassa uuden hahmon vuorostaan luo perustan seuraavalle kehityksen hahmojen ja tapahtumien joukolle”. Kytkinten vuoksi toistuvissa rakenteissa ylipäätänsä voi olla näin paljon variaatiota: kytkinten ansioista samoja geneettisen työkalupakin geenejä voidaan käyttää eri tavoin eri eläimissä – mutaatio voi iskeä työkalupakin geenin (joita on suhteellisen vähän ja jotka toimivat useassa eri alkionkehityksen vaiheessa eri tavoin) sijaan kytkimeen, joita on useita* ja joista jokainen toimii ”yhdessä tehtävässä”.

     Oleellista on ymmärtää taas uusien termien merkitys: geneettinen työkalupakki (useita eri proteiineja, jotka vaikuttavat muiden geenien aktiivisuuteen alkionkehityksessä: mm. Hox-proteiinit, hormoneja, solureseptoreja…), homeoboksit eli Hox-geenit (merkittävimpiä geenejä, jotka ohjaavat syntyvän eliön muotoja, esimerkiksi banaanikärpäsellä näitä on kahdeksan)…

Luvussa 4 käsitellään alkionkehityksen hahmottamista hauskan mutta haastavan abstraktilla tasolla. Olennaista on ajatella alkio ”pallona”, johon kartoitetaan pituus- ja leveyspiirit kuin planeettaan, ja jossa täten tarkennetaan pallo moduulien verkoksi. Jokainen raaja tulee käsittää uutena tällaisena ”pallona”. Carroll puhuu ”raidoista” ja ”pisteistä” ja ”kapeista raidoista”, mutta olennaista on käsittää miten alkio jakautuu koordinaatteihin, ja Hox-geenit määrittävät mitä yksittäisessä jaokkeessa tai jaokejoukossa tapahtuu (toistuvien osien erikoistuminen edellyttää, että eri osat ovat eri Hox-vyöhykkeissä – ja vyöhykkeiden liikkeen aikaansaavat DNA-sekvenssien mutaatiot hox-geenien kytkimissä!). Kytkimet muodostaessaan ”raitoja” ja vastaavia, yhdistävät monenlaisia ”+ ja – -syötteitä” (aktivaattorit ja repressorit).

     Minua jäi mietityttämään mikä loppujenlopuksi tekee morulan eri soluista erilaisia siten, että jossakin jokin kytkin ”käynnistyy” ja toisessa ei – mikä aloittaa tapahtumasarjan? Leviääkö munasoluun kenties hedelmöityksessä jostakin yhdisteestä/yhdisteistä ratkaiseva pitoisuusgradientti, joka jakaa solun itä-länsi-suunnassa tms.?

Luku 6 paneutuu hieman helpompaan mutta yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen: miten embryologia liittyy paleontologiaan ja miten nykyisiä eliöitä tutkimalla voidaan selvittää menneiden esi-isien piirteitä. Tähän liittyen Carroll kertoo hienolla tavalla simppelin ja loogisen käsnäjalkaisia tutkimalla toteutetun esimerkkikokeen: koska käsnäjalkaisilla löytyivät samat Hox-geenit kuin sukupuun toisesta haarasta niveljalkaisilta, löytyvät ne myös näiden yhteiseltä esi-isältä – sekä myös esi-isästä käsnäjalkaisten ja niveljalkaisten lisäksi kehittyneiltä valejalkaisilta, joihin myös Burgess Shalen kuuluisan fossiiliesiintymät otukset pitkälti kuuluvat.

     Carroll valottaa hienosti miten kenties näennäisesti yksinkertaisesta hankajalasta voi kehittyä hyönteisen siipi (plus raajahaarasta jalka), ja miten upeaa fossiiliaineistoa meillä tämän kehityksen varrelta on (tunnustan että ”primitiivinen vesitoukka” teki minuun vaikutuksen). Mikä hyönteisillä kehittyy siiveksi, hämähäkeillä kehittyy kirjakeuhkoiksi, ilmaputkiksi ja kehruuosiksi ja tuhatjalkaisilta sen sijaan poistuu kokonaan.

Indigo

* suuri vaihtelu johtuu työkalupakin proteiinien ja niiden tunnistus- eli nk. nimikirjoitussekvenssien käytöstä yhdistelminä – paljon tehokkaampaa kuin pelkkien eri proteiinien koodailu!

Marguerite Abouet, Clément Oubrerie: Aya – elämää Yop Cityssä

Vuonna 1978 televisiomainokset rantautuivat Norsunluurannikolle, kauniiseen kotimaahani. Ensimmäinen kampanja ylisti Länsi-Afrikan suosituinta olutta Solibraa, meidän oluttamme. Tuolloin pinnalla ollut näyttelijä Dago sai yhdestä kulauksesta niin paljon potkua, että ohitti bussitkin pyörällään.

Aya-sarjakuvaromaani kertoo palan kolmen nuoren Norsunluurannikkolaisen naisen elämästä Abidjanin Yopougonissa – siis Yop Cityssä. Vaikka uutiset värittävät maasta tai koko Länsi-Afrikasta (jopa koko maanosasta!) synkkää kuvaa, nuorten elämään mahtuu ihan tavallista arkea läksyrutiineineen… ja juhlaa tanssimisineen ja poikineen. Yhdeksäntoistavuotias Aya on kiinnostunut lääkärin urasta ja itsenäisestä toimeentulosta, vaikka tämän vanhemmat yrittävät saada häntä naitettua hyviin naimisiin. Ayan ystävä Bintou on kiinnostuneempi juhlimisesta ja pojista; ja löytyypä kolmaskin tyttö Adjoua herkästi ”Kuumista paikoista” tanssimasta.

Hauska, elämänmyönteinen sarjakuva ehkä hiukan vieraammasta maailmankolkasta. Kiinnostava katsaus arkeen ja todella upea kuvitus – aivan erityisesti värit lumosivat minut. Tarina on kevyt mutta turhan lyhyt. Nautin enemmän intensiivisemmistä lukukokemuksista.

Indigo

Marjane Satrapi: Persepolis

Persepolis kertoo Marjane Satrapin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 70- ja 80-luvun Iranissa. Tuohon aikaan Iranissa on – kuten nykyäänkin – poliittisesti epävakaata. 70-luvun lopussa alkaa islamilainen vallankumous, joka johtaa teokratiaan ja mullistaa Satrapin elämän monilla tavoin. Naisten tulee yhtäkkiä käyttää huntuja ulkona, vanhemmat lähtevät ulos vaarallisiin mielenosoituksiin (joihin Satrapin tekee itsekin mieli päästä mukaan). Ennen vallankumousta maata ovat hallinneet itsevaltiaat šaahit (joiden valtaanpääsyn taustalla häälyi länsimaiden öljykauppa) – ja Satrapi oppii vanhemmiltaan, ettei Jumala valitse kuninkaita.

     Maan poliittisen tilanteen vuoksi Satrapi saa lapsena lukea Fiden Castrosta, Palestiinan lapsista ja dialektisesta materialismista. Toisaalta hän kuulee tarinoita myös omasta suvustaan – papasta (joka oli prinssi!) ja vesikidutuksesta, poliittisista vangeista… Elämään kuuluu kurjuuden lisäksi tietenkin ihan tavallisiakin juttuja: lapsena Satrapi haluaa olla seuraava profeetta, mutta nuorena kiinnostavampaa punk on kuumaa kamaa.

Persepolis on upea sarjakuvateos: matka Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ja erään tytön lapsuudenkokemuksiin. Piirrostyyli on kaunis, selkeän mustavalkoinen. Dramatiikka luodaan tarpeen tullen vahvoilla viivoilla, ilmeille ja pitkillä varjoilla. Kirjassa parhaita piirteitä ovat Satrapin rehellisyys, huumori (sillä sitäkin on!) ja monipuolisuus. Onneksi tästä on toinenkin osa!

Indigo

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz tuijotti Kolehmaisen huulia. Ne olivat punaiset ja tuntuivat jokaisen sanan myötä tulevan lähemmäksi. Märkä kieli liikkui niiden takana. Huulet tarttuivat pieniksi hetkiksi toisiinsa ja muodostivat pintajännityksen, ja sitten jännitys raukesi ja huulet erkanivat ja sanat virtasivat taas esiin.

     – Etutähtäimen yläreuna runkkarin silmien välissä. Loppu on Zen-filosofiaa.

Lukiolaisella Franzilla on pakkomielle Nietzscheen ja tämän ajatusten pohjalta itse kehittämäänsä vapauden filosofiaan, ”tosiajatteluun”. Franzilla on vain yksi ystävä, Kolehmainen, jonka kanssa pojat käyvät hiekkakuopalla ammuskelemassa ja päihtyvät puhelinkopissa. Mutta Franz elää enimmäkseen päänsä sisällä, tarkkaillen ympäristöään ja ihmisten käytöstä, rakentaen filosofiaansa. Hän tuntee ja kokee kaiken voimakkaasti – ensirakkauden Virpiin, kiusaajien aiheuttaman häpeän ja epämääräisen raivon, muttei osaa ilmaista itseään ulospäin, vaan sanat tarttuvat selittämättömästi kurkkuun. Päänsä sisällä Franz luo illuusion, itselleen uskottavan voimafantasian, jossa hän on ylivertainen filosofi, ja hänen filosofiansa tulisi hallita yhteiskuntaa.

Pärttyli Rinteen (miehen jolla on kaksi sukunimeä) esikoisromaani oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Ensin minua ärsytti, koska luulin kirjailijan itse pitävän Franzin filosofiaa jollakin tapaa "todellisen filosofisena", mutta filosofiakilpailujen kohdalla ymmärsin että kirjailijalla on kyllä näkemystä siitä mitä filosofia oikeasti on ja Franzin filosofia on tarkoituksellisesti absurdi ja julistava. Kirjan idea on rakentaa uskottavaa profiilia kouluampujasta, ja tavallaan siinä on myös onnistuttu, vaikka tarinallisesti tai tyylillisesti teos ei ole mitenkään ihmeellisen vetävä.

     Franzissa olennaisia piirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys ja kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Nämä piirteet tekevät hänestä helpon kohteen kiusaamiselle ja hyväksikäytölle (Virpi!). Toisaalta Franz on taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun, ja kategorisoi ihmiset herkästi joko hyviksi tai pahoiksi, liittolaisiksi tai vihollisiksi: Virpi on jumalatar, Kolehmainen ja filosofianopettaja hyviä, Hakkarainen paha. Naisiin kohdistuvat tunteet ovat herkästi seksuaalissävytteisiä. Samalla Franz ei tunne empatiaa, vaan käy surutta Kolehmaisen kanssa lihavan miehen kimppuun tai eristää itsensä huolestuneista vanhemmistaan.

     Franzin näennäisfilosofiasta puuttuu logiikka, eikä hän toisaalta ymmärrä filosofiakilpailussa käytyä debattia, vaan poimii vihkoonsa tunnepitoisia virkkeitä ja sanoja ja luo niistä teesejä:

”Itsekkään geenin laki korkein luonnonlaeista. Tästä seuraa jotain suurta.”

Juuri tästä syystä ”filosofi” Nietzsche vetoaa Franziin.

Annan tunnustusta hyvin luodusta, mielenkiintoisesta ja uskottavan tuntuisesta kouluampujaprofiilista. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, teksti ihan sujuvaa. Kouluampujia ei kauhistella eikä ihannoida, vaan keskitytään rakentamaan näkymää ääriajatteluun taipuvaisen nuoren mieleen.

Indigo

Alison Bechdel: Äideistä parhain – koominen draama

Perisynnin ajatus oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta, virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?

    Mutta ehkä se on vain toinen nimi käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin nikotiininjäänteet.

Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan – myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon. Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.

     Piirrostyyli on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi) rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista kaavaa lapsuudesta.

Indigo

Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika

Puolet elämästäni olen ajatellut tilojen järjestämistä. Käyn päivittäin asiakkaiden kodeissa ja kohtaan siellä heidän tavaroitaan. En usko, että on toista ammattia, jossa näkee ihmisen kaikki tavarat tai tutkii kaikki kaapit.

Vähän erilainen kirja tällä kertaa. KonMari ja ”maritus” ovat nousseet pieneksi netti-ilmiöksi, joten löytäessäni tämän kirjan äitini kirjahyllystä tartuin tilaisuuteen ja tutustuin järjestämisen ammattilaisen kodinhoidon neuvoihin.

     Marie Kondo kertoo kirjassaan kodin järjestämisestä: miten kotiin tulee karsia pelkästään itselle tärkeitä esineitä, järjestää ne oikein ja luoda siten inspiroiva ja rentouttava ympäristö jossa mieli lepää. Kondo itse kertoo kirjan mittaan omia kokemuksiaan siivoamisen ja järjestämisen parissa: hän on pienestä pitäen nauttinut naistenlehtien vinkkien lukemisesta, koulun kaappien järjestämisestä ja erilaisten järjestämistekniikoiden suunnittelusta. Eri menetelmiä kokeiltuaan Kondo on usein tippunut sudenkuoppaan, toisiin virheellisiin toimintamalleihin hän taas on törmännyt asiakkaidensa parissa pitkän järjestäjänuransa aikana, ja lopulta virheistä oppimalla on jalostunut KonMari-menetelmä, jota kirjailija suosittelee kaikille tavaroihinsa ja kotiympäristöönsä kyllästyneille.

     Menetelmässä on kaksi askelta: ensiksi tulee hävittää kaikki, mikä ”ei tuota iloa”. Tämä tehdään tavarakategorioittain, kokoamalla esimerkiksi kaikki kirjat keskelle jotakin lattiatilaa ja yksitellen käymällä jokainen esine läpi ja miettimällä intuitiivisesti tekeekö tavara onnelliseksi vai eikö – ja vähänkin jälkimmäiseen kallistuessa tavara tulee hyvästellä ja heittää pois. Kun kaikki kategoriat on käyty läpi, esineet järjestetään mieluiten pystypäin (jopa vaatteet tulisi taitella laatikoihin samaan tapaan kuin kirjat laitetaan hyllyihin – siis välttää pinoamista) ”luonnollisiin” paikkoihin, parhaassa tapauksessa kaappeihin piiloon. Saman tyypin tavaroiden tulisi olla yhdessä paikassa, esimerkiksi kirjat samassa hyllyssä ja samaan harrastukseen liittyvät esineet omassa lokerossaan. Marie Kondo esittelee lukuisia virhetyylejä (itse olen langennut häpeälliseen tavaroiden lapsuudenkotiin dumppaamiseen, enkä millään mahduta vaatteitani yhteen pieneen käytössäni olevaan kaappiin) ja käytännöllisiä pikkuniksejä.

     Kirjassa näkyy mielenkiintoisesti japanilainen uskonnollisuus, tietynlainen shintolainen animismi. Kondo kehottaa lukijaa tervehtimään kotiaan työpäivän jälkeen, kiittelemään tavaroitaan (esimerkiksi käsilakkua: ”Kiitos että huolehdit tavaroistani tänään”) ja hyvästelemään ne kohteliaasti poisheiton yhteydessä. Sukkia ei saa säilyttää palloina, koska ne eivät pidä siitä (itse aion pitää sukkapalloista kiinni – muuten minulla on kohta laatikollinen parittomia sukkia). Esineillä ja kodilla on Kondon mukaan tietynlainen henki.

KonMarissa on paljon hyvää. Pidän tavaroidenkarsintamenetelmästä, vaikken tavaroitani sanallisesti rupeakaan hyvästelemään. Siistillä, järjestelmällisellä ja esteettisellä ympäristöllä on varmasti vahva positiivinen vaikutus ihmiseen, miksipä ei olisi? Sellainen parantaa elämänhallinnan tunnetta. Uskon myös Kondon tavoin että tällainen siivousprojekti on parasta suorittaa lyhyehkön aikavälin sisällä, koska valtaosa ihmisistä – minä mukaan lukien – kuuluu pahamaineiseen asioiden deadlineen saakka lykkääjien sukuun.

     Suosittelen kirjaa suursiivousta harkitseville tai muuten kotiympäristöönsä stressaantuneille. Teos on yhdeltä istumalta luettavissa, lyhyisiin lukuihin pureskeltu ja tyyliltään jopa viihdyttävä. Itse vähän tietynlaiseen neuroottisuuteen taipuvaisena koin tämän kirjan jopa ahdistavana, kun mietin miten paljon minun kaapeissani piileskelee kaikennäköistä turhaa tavaraa ja miten paljon paremmin kaiken voisin vielä järjestää. Olen paraikaa reissussa poissa kotoa – mutta heti palattuani taidan tarttua härkää sarvista ja käydä ainakin muutaman kategorian jollen kaikkia kerralla läpi tiukan seulan kanssa.

Indigo

Jean-Paul Sartre: Inho

Omituinen hetki. Siinä istuin hievahtamatta, kylmissäni, pelottavaan hurmostilaan vaipuneena. Mutta hurmostilasta itsestäänkin kumpusi jotakin uutta. Ymmärsin Kuvotuksen. Pääsin sen herraksi. Tosin se mikä minulle selvisi jäi täsmällistä ilmaisua vaille. Mutta oikeitten sanojen tavoittaminen lienee nyt helpompaa. Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa.

Antoine Roquentin, ranskalainen historioitsija tuntee epämääräistä apatiaa ja inhoa elämänpiiriään kohtaan. Hän menettää mielenkiintonsa työhönsä ja harvoihin läheisiinsä, ja pysähtyy ihmettelemään muiden ihmisten kulkua ja kanssakäyntiä. Ympäröivä todellisuus on ihmeellisen todellinen, olemassa oleva. Roquentin vajoaa syvemmälle eksistentialistiseen kriisiinsä, katselee, ihmettelee.

Satre on eksistentialismin kärkifilosofi, ja käsittelee aihetta tässä päiväkirjaromaanissa. Hänen filosofiaansa liittyy tietty pessimismi: ihminen on ”heitetty maailmaan” yksin, eikä jumalia ole. Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Eksistentialismissa olennon (ihmisen) olemassaolo on ensisijaista olemukseen nähden; ja näillä on saletti ero, olemus on olemassaolon tapa. Sartren mukaan, koska olemusta ei ihmisellä valmiiksi ole, yksilö itse on pakotettu päättämään elämänarvonsa.

     Sartre on minusta perin kiinnostava persoona. Mietin usein eri filosofian suuntauksiin tutustuessani millaisia ihmiset ajatusten takana ovat olleet. Sartre käytti esimerkiksi autenttisuuden ja epäautenttisuuden käsitteitä. Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan että ne vetosivat erityisesti häneen, sillä hän saattoi olla muiden kanssaihmisten mielestä jo varhain poikkeava tai persoonallinen luonne – ja ulkoisestikin epäviehättävä.

No, ajatukset teoksen takana ovat toki kiinnostavia, mutta lukukokemuksena romaani on melko pitkäpiimäinen. Tapahtumat ovat täysin arkipäiväisiä: kahvilassa käyntiä, kirjastossa istumista, aamulla katua pitkin kävelyä. Päähenkilö ihmettelee ympäröivää maailmaa kaikessa koruttomuudessaan. Tämä tietenkin liittyy romaanin tematiikkaan. Roquentin menettää viimeisetkin ihmissuhteensa: humanisti ”Itseoppinut”, ihmisyyden ideaan ihastunut ja päähenkilöä toisinaan jututtava mies menettää uskonsa ihmisyyden hyvyyteen, Roquentinin rakastettu paljastuu muuttuneeksi naiseksi. Juuri nämä ihmissuhteet kuvaavat hyvin Sartrelaista mielenmaailmaa: inhimillistä individualismia tai yksinäisyyttä, arvojen pysymättömyyttä (jokainen päättää ne itse) ja ihmisluonteen ailahtelevuutta.

Indigo

Terry Pratchett: Magian väri

 

”Sitten ovat nuo velhot sen päällä, joiden kaikkien täytyy olla lahjakkaita hydrofobeja – ”

     ”Tarkoitatko, että he vihaavat vettä?” Kakskukka sanoi.

     ”Ei, viha ei toimisi”, Rincewind sanoi. ”Viha on houkuttava voima siinä missä myös rakkaus. He inhoavat vettä oikein toden teolla. Pelkkä ajatus vedestä suorastaan kammottaa heitä. Todella pätevä hydrofobi on koulutettava kuivatulla vedellä aina syntymästä lähtien. Tarkoitan siis, että jo pelkästään sellaisen vaatima magia maksaa omaisuuden, mutta heistä tulee kyllä loistavia säävelhoja. Sadepilvet vain luopuvat leikistä ja lähtevät kiitämään.”

Velho Rincewind saa harteilleen vastuun huolehtia Ankh-Morporkin kaupunkiin turistiksi saapuneesta eriskummallisesta miehestä Kakskukasta ja tämän vieläkin eriskummallisesta Matkatavarasta; tietoisesta päärynäpuusta veistetystä matka-arkusta, joka omin jaloin kävelee herransa perässä vaikkapa maailman laidalle (…) ja kantaa sisuksissaan niin likapyykkiä kuin mittaamattomia kalleuksiakin. Rincewind on velho oikeastaan vain nimellisesti, sillä oikeastaan hän oppivuosinaan oppi vain yhden ainokaisen – tosin perin voimallisen – loitsun. Kakskukka puolestaan on todellinen tapaturmamagneetti, ja poltettuaan kaupankäynnin ja todennäköisyyslaskennan oppitunnin seurauksena suuren osan Ankh-Morporkin kaupunkia, Kakskukka pakenee velhoystävä kintereillään syvemmälle Kiekkomaailman maagisiin sopukoihin.

     Tutuiksi tulevat peikot, enemmän tai vähemmän todelliset lohikäärmeet ja Rincewindin kintereillä herkeämättä vaaniva Kuolema, muuan meripeikko, eriskummalliseen noituuteen erikoistuneet hydrofobit sekä peräti Suuri Kaksonen – eräs norsujen varassa matkustava galaktinen kilpikonna…

     Tapahtumien hullunkurisuus saa epäilemään lieneekö parivaljakon elämä vain osa jotakin suurempaa; esimerkiksi jumalten noppapeliä.

Aikaisemmin Pratchettilta olen lukenut yhden Kiekkomaailma-kirjan, Pienet jumalat, josta tässäkin blogissa olen lyhkäisesti kirjoittanut. Magian väri (joka sivumennen sanoen on oktariini!) on sarjan aivan ensimmäinen ja kaikin puolin erinomainen teos.

    Juuri tällaista mieletöntä mielikuvitustulitusta ja fantasiaeskapismia kaipasinkin. Pratchettin kirjoittajantaitojen vahvuus piilee nimenomaan omaperäisessä huumorissa, joka perustuu hiukan Douglas Adamsmaisesti odottamattomiin tapahtumiin, ulkopuolisen kertojan kommentteihin ja kerronnan sävyyn, sekä ristiriitaisiin hahmoihin: Kakskukka on naiivi seikkailija (kuten Adamsin Ford) ja velho Rincewind järjellinen jänishousu, lukijan samastumispinta (vrt. Arthur Dent). Pratchett heittää huulta myös fantasiagenren kliseistä; yhtenä esimerkkinä lohikäärmeratsastajien nimet.

Lyhyt mutta tiivis ja viihdyttävä kirja, joka vieläpä paranee loppua kohden (itse pidin erityisesti meripeikosta ja Krullin merikaupungista). Yllättäen tämä vaatii kuitenkin myös tiettyä lukutaitoa pitääkseen lukijan tapahtumissa kärryillä: juoni on rönsyilevä ja tarina ajautuu välillä harhapoluille taustoittamaan.

Indigo

Noah Gordon: Lääkärin tie

”Jos minut vain otettaisiin islamisuskoisten kouluun”, hän sanoi kissalle, ”niin nostaisin sinut vaunuihin ja kääntäisin Hevosen Persiaa kohti eikä mikään estäisi meitä lopulta pääsemästä sinne pakanamaahan.”

     Abu Ali at-Husain ibn Abdullah ibn Sina, hän ajatteli kaihoten. ”Hittoon mokoma arabi”, hän sanoi ja meni levolle.

     Tavut kummittelivat hänen mielessään kuin kiusallaan.

Rob Cole jää orvoksi, kun hänen äitinsä kuolee lapsivuoteeseen ja myöhemmin isä menehtyy pölykeuhkon aiheuttamaan yskään. 1000-luvun Englannissa orvon sija ei ole ruusuinen, mutta isännän ammattikilta sijoittaa perheen lapset uusiin koteihin. Viimeiseksi uuden perheen saa Rob, jonka omalaatuinen – fyysisiltä mitoiltaan valtava, henkisiltä ominaisuuksiltaan hedonismiin taipuvainen iäkkäänpuoleinen mies, parturihaavuri Croft eli Parturi adoptoi. Robin täytyy opetella jongleeraamaan ja viihdyttämään kansanjoukkoja, sekä katkaisemaan sormia ja puhkomaan paiseita. Potilaita hoitaessa käy ilmi, että Robilla on poikkeuksellinen kyky nähdä vivahde ihmisen jäljellä olevasta elinajasta.

     Rob Cole oppii hyväksi viihdetaiteilijaksi, mutta enemmän häntä alkaa kiinnostaa parantajan ammatti. Kun muuan juutalainen kertoo, että kaukana idässä on oppikoulu lääkäreille – tosin vain muslimeille ja juutalaisille! – Robin mieleen syttyy opininnon kipinä, kunnianhimoinen haave.

Mikä hieno kirja! Fiktiivinen romaani historian ystäville – ehkei yksityiskohdissa akateemisen eksakti, mutta pohjatyö on vakuuttava. Tässä oli monta seikkaa joista nautin.

     Pidin siitä miten juonen korkealentoisuudesta huolimatta henkilöhahmot pidetään realistisina ja jokaista onnenpotkua kohden on vähintään yksi epäonninen sattuma. Rob Cole ei ole kirjailijan voimafantasia, vaan hänelläkin on heikkoutensa (esimerkiksi taipumus väkivaltaan humaltuneena, ja jotakuinkin keskinkertainen lukupää).

     Toisekseen, kuten sanottua nautin tietenkin teoksen historiallisesta annista. Millaista on esimerkiksi lääketiede ennen mikrobiologiaa? Aikana jolloin ihmisruumista ei saanut leikellä kokeellisesti uskonnon lakien vuoksi? Millainen voisi olla historiallinen Persia, tai lääketieteellinen oppilaitos, maristan? Miten eri uskontokuntien edustajat toisiinsa suhtautuvat, ja millaista on keskiaikainen uskonnonharjoitus verrattuna moderniin, sekulaariin tulkintaan? Rob Cole joutuu Persiassa opiskelemaan lääketieteen lisäksi myös islamilaista lakia sekä filosofiaa.

    

Minun kirjani on kirjaston varastohyllyiltä kaivettu vähän hutera ja hieman tunkkaiselta haiseva, siis tähän lukuelämykseen autenttinen nide. Nautin matkasta vierailla mailla, nautin historiasta, ja tarinasta. Mutta rakkaustarina oli köykäinen ja kaikki romantiikkaan tai seksiin liittyvä jotenkin nihkeää ja epämiellyttävää luettavaa (tätä minä tosin ajattelen lähes aina tarinoiden romanttisista sivujuonteista). Naishahmot ovat köykäisiä, vain Rob Colen puolisosta viitsitään edes kertoa tarkemmin. Kirjan Persian jälkeinen osuus, paluu Englantiin on irrallinen, mutta jollakin tapaa palauttaa jalat maahan, antaa uudelleen realistisemman sävyn juoneen.

Indigo