Jeannette Walls: Lasilinna

"Minä pidän siitä silti", sanoin. Olin ihaillut Venusta jo aikaisemmin. Sen saattoi nähdä alkuillasta hohtelevan lähellä läntistä taivaanrantaa, ja jos nousi varhain, se näkyi vielä aamulla kun kaikki tähden olivat kaikonneet. 
     "No olkoon, kun kerran on joulu", isä sanoi. "Saat planeetan jos haluat."


Jeannette Wallsin omaelämäkerrallinen, kiinnostava ja herkkä sukellus lapsuuteen. Takakansitekstin lupaamasti vailla katkeruutta. Wallsin omalaatuisessa perheessä isä Rex Walls vetää koko joukkoa mukanaan ympäri aavikoita, likaisia hiilityöläiskyliä ja köyhiä kyliä, kertoo lapsilleen perättömiä lupauksia, juopottelee ja räyhää, wannabe-taiteilijaäiti harjoittaa hc-vapaan kasvatuksen jaloja oppeja ja lapset tekevät milloin mitäkin, keräävät kiviä, tappelevat, tekevät töitä ja lukevat.


Helvetin hyvä kirja. Minulla on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa tästä. Ei sillä etteikö ajatuksia olisi herättänyt - ovat vain liian henkilökohtaisia, veisi poskettomasti aikaa ja tekstiä avata niitä jne. Mutta (spoiler) lapset menestyvät keskimäärin todella hyvin tavallisilla yhteiskunnallisilla menestyksen mittareilla tarkasteltuna, mikä on aika kiinnostavaa vaikean taustan huomioon ottaen. Ehkä ratkaisevaa onkin se, että vaikka lasten kasvuympäristö oli todella vaatimaton, vanhemmat "omalaatuisuudestaan" huolimatta kannustivat lapsiaan opiskeluun, ei ehkä perinteiseen akateemiseen tyyliin mutta uuden oppimiseen, keskustelemiseen ja lukemiseen kuitenkin. Molemmilla vanhemmilla oli itsellään kuitenkin keski- tai yläluokkainen tausta, niin se ajatusmaailma ja pyrkimys vain periytyvät vaikkei materiaa olisi.

Edward Abbey: Kesä autiomaassa

Kristallinen vesi virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? – metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita, joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä lopultakin locus Dei? Täällä olisi kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.

Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja paistettuja munia) jälkeen.

Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja, mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä, pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.

     Pari päivää sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti kävellä aikani päästäkseni metsään, mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle, makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi) ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta. Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta asuntovaunussa autiomaassa.

Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle, ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten kirjoittamia unikuvia.

     Koko kirja oli täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta, Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.

Indigo

Paluu blogin pariin.

Noniin, on korkea aika palata blogin pariin. Olen lukenut sen sata kirjaa tässä joutessani, ja tänään suosikeissani surffaillessa törmäsin taas tähän vanhaan lukukokemusteni romukoppaan. Miksen palaisi taas tänne tuumailemaan? Minulla on vähintään koko työtön kesä aikaa maata rantahietikoilla, puistojen hoidetuilla nurmikoilla lehmuksen katveessa tai nyhjöttää kekomuurahaisia kuhisevilla metsäkallioilla lukemassa. Kyllä siinä ohessa yhden bloginkin päivittää.

Parhaita lukukokemuksiani tauon ajalta: Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallinen Taisteluni-sarja (voin vihdoinkin vastata jotakin tyydyttävää kysymykseen ”mikä on lempikirjasi?”). Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (lukaisin juuri viidennen osan loppuun, voin kertoa siitäkin vielä jälkikäteen). Italo Calvinon Näkymättömän kaupungit. Dostojevskiä. Eräkirjoja, kuten kotimaista Huovista. Olen lukenut myös paljon muutakin kuin fiktiota, parhaita paloja tästä luokasta ovat ainakin Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko (lukekaa jos yhtään kiinnostaa), Ilari Aallon matkaopas keskiajan Suomeen, Eeva-Liisa Hallanaron Metsän salattu elämä oli aika hauska, Sam Harrisilta luin Waking upin josta olisi ollut paljon sanottavaa mutta blogi ei houkutellut tai tullut mieleen, en muista, miten vain.

Katsotaan miten pitkään tällä kertaa jaksan jaaritella.

Indigo

Augusten Burroughs: Kuivilla

Tunnen valtimon tykyttävän pääni vasemmalla puolella kuin olisi valtimonpullistuma tuloillaan. Urbaani maksani on jo ehtinyt polttaa saamani vieroituslääkkeen. Maksani ei aikaile. Se on maksojen maailmassa newyorkilainen taksikuski. Ajattelen, ettei tämän pahempaa voi enää tulla.

     Mutta tietenkin tulee.

Kuivilla on jatkoa Augusten Burroughsin omaelämäkerralliselle romaanille Juoksee saksien kanssa. Burroughs on muuttanut omilleen New Yorkiin, työskentelee mainosalalla ja viettää kaiket illat (ja toisinaan päivätkin, pahimmillaan jopa työajalla) baareissa juopotellen. Burroughs on alallaan menestynyt, joten mainostoimisto ei heti sano häntä irti vaan tarjoaa vaihtoehtona vieroitushoitoa. Burroughs tarttuu tilanteeseen vastahakoisesti, kamppailee kuukauden vieroituksessa ja onnistuu riipimään itsensä kuiville.

     Vai onnistuuko? Burroughs jatkaa raittiustaistelua vierailemalla AA-kerhoissa ja psykologin vastaanotolla. Erään kerran muuan komea muukalainen sattuu samaan ryhmäterapiaan…

Ihastuin Burroughsin ensimmäiseen elämäkertaan, ja kun kirjastossa sattumalta katseeni osui tuttuun nimeen, nappasin jatko-osan mukaani. Enkä varsinaisesti pettynyt, vaikkei jatko aivan yltänytkään esikoisen tasolle; ehkä kirjojen välillä on tarpeeksi aikaa enkä ehtinyt nostaa odotuksiani. Toisaalta Kuivilla oli omalla tavallaan mahtava: erityisesti sen alkupuoli on tuttuun mukaansatempaavaan tapaan kirjoitettu ja ihmiskuvaukset hupaisia.

     Toisaalta teos on pohjimmiltaan kuitenkin raaka ja surullinen tarina, johon punoutuu ystävyyden, rakkauden ja menetyksen tunteita. Riippuvuuksissa on tavallaan kyse elämänhallinnan tunteesta ja sen menettämisestä, ja jotenkin Burroughsin taustan tuntien voi käsittää, että hänen lapsuudessaan elämänhallinnan narut eivät ainakaan ollut hänen itsensä hyppysissä.

Indigo

Sixten Korkman: Talous ja utopia

Keynesiläinen näkökulma on toinen: palkat ja hinnat ovat jäykkiä. Ne eivät sopeudu nopeasti uuden tasapainon edellyttämällä tavalla. Näin esimerkiksi siksi, että kaikkien hintojen ja palkkojen jatkuva muuttaminen kävisi hankalaksi; etenkin palkoista sovitaan yleensä kuukausiksi tai vuosiksi eteenpäin. Sitä paitsi nimellispalkkojen alentumista ei yleensä tapahdu, vaikka sopimukset sen sallisivat. Seuraus on, että kaikki työntekijät eivät saa työtä vallitsevalla palkalla vaan jotkut kohtaavat työttömyyttä. Tällöin myös kotitalouksien kulutus on riippuvaista työllistymisestä ja työtuloista. - - Talous käyttäytyy eri tavalla keynesiläisessä epätasapainossa kuin klassisessa tasapainossa.

Sixten Korkman esittelee kirjassaan hyvin selkokielisesti ja ymmärrettävästi joitakin tärkeimpiä taloustieteellisiä käsitteitä, teorioita ja malleja. Teos on suunnittu lukioikäisille ja sopii hyvin vaikkapa yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksiin lukevalle: kirjassa käydään läpi samat asiat tiiviisti mutta monipuolisesti.

     Kirjan alkupuoli on pehmeää pohjustusta, jossa käydään läpi mitä yhteiskunta tarkoittaa ja mitä instituutioita yhteiskunnassa voi olla. Kolmas luku siirtyy markkinoihin, ja esittelee markkinatalouden idean (Adam Smithistä alkaen) ja joitakin peruskäsitteitä (yhteiskuntasopimus, yövartijavaltio, näkymätön käsi). ”Leviathanin” eli ylipaisuneen julkisen sektorin ongelmaa pohditaan useasti, ja sitä kasvattaviksi tekijöiksi luetellaan esimerkiksi epäsymmetrinen finanssipolitiikka (taantumassa veronkevennykset jne., nousuvaiheessa menoleikkauksiin ei suostuta; ajan mittaan jatkuvasti kallellaan elvyttävään suuntaan), etujärjestöjen lobbaus ja politiikan lyhytjänteisyys (poliitikkojen lyhytnäköiset lupaukset vaalien voittoa varten).

     Makrotalous ja suhdanteet käydään läpi erityisen hyvin, samoin erilaiset talouspoliittisen suuntaukset (klassinen taloustiede, keynesiläisyys, monetarismi jne.). Teos käsittelee jatkuvasti rinnakkain talousteorioita sekä niiden taustalla pyöriviä arvokäsityksiä ja myös talouden toiminnan sattumanvaraisuuteen tai epäloogisuuteen liittyviä psykologisia tekijöitä. Eurooppa-osiossa saa varautua pieneen puisevuuteen.

Indigo

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Kenties korkeampien voimien sijasta maailmankaikkeus itse on jollain tavalla vastuussa niin omasta kuin meidänkin olemassaolostamme? Monia tutkijoita on kiehtonut niin sanottu antrooppinen periaate, jonka mukaan maailmankaikkeus on sellainen kuin se on koska me olemme olemassa. Lievimmässä muodossaan antrooppinen periaate on varmasti totta - - Vahva antrooppinen periaate onkin sitten jotain aivan muuta, joskaan kukaan ei tunnu olevan yhtä mieltä siitä mitä muuta. Perusajatuksena on, että maailmankaikkeudella täytyy olla sellaiset ominaisuudet että elämän kehittyminen on mahdollista. Yksi versio lainaa kvanttifysiikasta idean, että vain havaittu ilmiö on todella olemassa. Maailmankaikkeuskin on olemassa vain jos joku havaitsee sitä – siispä me teemme maailmankaikkeuden, tai oikeastaan maailmankaikkeus tekee meidät jotta se itse olisi olemassa tai… Tässä kierretään kehää kuin tamperelainen joka etsii mustaa makkaraa pyöreän huoneen nurkasta.

Tieto-Finladia-teoksessaan turkulainen tähtitieteilijä (turkulaisuus on olennaista, sillä olen itsekin turkulainen ja turkulaisuus on aina olennaista) käy rupattelevaan sävyyn läpi elämän mahdollisuuksia maailmankaikkeudessa: mitkä ovat elämän synnyn rajoitteet (nestemäinen vesi ehdotetaan kriittisimmäksi), onko muualla maailmankaikkeudessa elämää ja jos on, voisiko se olla jopa älyllistä ja jopa meitä viisaampaa (itse uskon että on). Tähtitieteilijän näkökulma on tähtitieteilijän näkökulma: Valtaoja esittelee teoksessaan myös taivaantarkkailun historiaa ja käy läpi niitä keinoja, joilla tieteilijät ovat yrittäneet ottaa yhteyttä ulkoavaruuden mahdollisiin asukkeihin.

     Voisimmeko jonakin päivänä siirtyä radioaalloista ja kaukoputkista askeleen eteenpäin, ja käydä jopa fyysisesti paikan päällä tarkistamassa, löytyisikö jonkin eksoplaneetan pinnalta ylimääräistä kuhinaa? Toisaalta olemme jo ylittäneet maapallomme ekologisen kantokyvyn rajan, joten kenties olisi aika siirtyä plan beehen – planeetta beehen: perustaa siirtokunta uudelle taivaankappaleelle.

Valtaojan kirjoitustyyli on helppo (helpompi kuin lainaukseni antaisi ehkä olettaa) ja viihdyttävä. Aihe tehdään helposti lähestyttäväksi jättämällä teknisiä yksityiskohtia vähemmälle ja poimimalla kerrontaan aiheita ja viitteitä myös kaunokirjallisuudesta (ja taisin napatakin muutaman kirjaehdotuksen lukulistalleni). Olen luonnontieteilijä, mutta tähtitieteen saralla lähinnä harrastelija. Valtaojan kirja kuitenkin toi uutta lähinnä historialliseen tietämykseeni, mutta mikäpä siinä; tieteenhistoria on paitsi tärkeää myös mielenkiintoista.

     Suosittelen Valtaojaa lukijalle, joka etsii yleistajuista mutta monipuolista, yleissivistävää tietokirjaa luettavakseen. Valtaoja esittää rohkeita tulevaisuudenkuvia, mutta vielä utopistisemman tuntuisiakin teorioita on olemassa, joten ei turhaan kannata teilata ajatuksia antimaterialla kulkevista avaruusraketeista ja itseään loputtomasti kopioivista koneista…

Indigo

J.K. Rowling, John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child

Scorpius and Albus round a corner to be faced with a gap in the trees…

     A gap throught which is visible… a glorious light…

Scorpius: And there it is…

Albus: Hogwarts. Never seen this view of it before.

Englanniksi luettu näytelmäteos. Fanien kirjoittama jatko Rowlingin Potter-sarjalle.

     Harry Potter on nyt aikuinen ja työskentelee taikaministeriössä. Hänellä on Ginnyn kanssa kolme kouluikäistä lasta: James, Rose sekä… Albus. Albus on lapsista vaikein, ja aloittaessaan koulun päätyy omaksi (kuin myös monen muun) järkytykseksi eri tupaan kuin muut Potterit: luihuiseen. Mutta jotain hyvää siinäkin: Albus tapaa Malfoyn lempeän pojan Scorpiuksen ja ystävystyy tämän kanssa välittömästi.

     Isän ja pojan välillä vallitsee ymmärryksen puute: Harry rakastaa kaikkia lapsiaan, muttei käsitä Albuksen erilaisuutta. Albus kokee olevansa hyljeksitty, ja lopulta ajaa paitsi itsensä, myös läheisensä ja jopa koko ihmiskunnan valtaviin vaikeuksiin, halutessaan pelastaa yhden ihmishengen… Ihmishengen, jota hänen isänsä ei onnistunut pelastamaan.

Ystäväni lainasi tämän luettavakseni ja kehotti vetämään odotukset alas. Noudatin kehotusta ja tartuin teokseen, mutta pieni pettymys jäi silti kirvelemään.

     Tuskin kukaan, edes Rowling itse, voisi kirjoittaa hyväksyttävää jatko-osaa Pottereille. Potterit olivat minusta jo täysi kokonaisuus seitsenosaisena sarjanakin. Oli outoa palata Tylypahkaan tuttuun ympäristöön mutta outojen henkilöhahmojen kanssa. Ja tututkin hahmot tuntuivat tässä vierailta: Hermionesta oli kirjoitettu kilahdusherkkä viisastelija, Ronista lässy hulluttelija (joka jostain syystä oli ominut veljensä Fredin/Georgen – en muista kumpi jäi eloon – pilailupuodin omakseen). Hahmot oli karikatyrisoitu entisistä ääripään versioiksi itsestään.

     Toisekseen monet ovat sanoneet tämän olleen kuin fanfictionia lukisi. No sitä se tavallaan onkin, tosin Rowlingin siunauksella. Samastun ehdottomasti kuvaukseen, ja tavallisena fanfiction-elementtinä Albuksen ja Scorpiuksen välinen kaverisuhde oli tietyllä tapaa hiukan jännitteinen, mikä johti hiukan kiusallisen tuntuisiin dialogeihin… (huomasitteko muuten uuden ”Alwaysin”?)

     Ja seuraavaksi kerron juonipaljastuksia, joten parempi keskeyttää lukeminen jos Kirottu lapsi kiinnostaa muttei ole vielä luettuna. Koko kirjan typerin anti oli ehdottomasti Delfi, Voldemortin tytär. Voldemortilla, siis hänellä-jonka-nimeä-emme-mainitse onkin tytär? (Voldemort on harrastanut seksiä?!) Koko ajatus on niin väärä! Miksi Voldemort haluaisi lapsen? Voldemort rakastaa valtaa ja haluaa ikuisen elämän itselleen, eikä jälkikasvun muodossa vaan ihan oikeasti ikuisen elämän, vaikka viisasten kivellä ja hirnyrkeillä. Niin väärin, niin väärin.

    

Summa summarum. Oli kiinnostavaa ja hiukan nostalgista palata taas Tylypahkaan. Mutta minua riipi miten huonosti vanhat hahmot oli kirjoitettu. Päällimmäisenä jäi vähän petetty tunne, kun vanhoja hienoja elementtejä purettiin. Aikamatkustus oli toteutettu paljon huonommin kuin Azkabanin vangissa. En ylipäätään tykkää ollenkaan lukea aikamatkustustarinoita, sillä ne on kirjoitettu yleensä huonosti ja jättävät miettimään aikamatkustuksen loogisia ristiriitoja ja perhosefektiä. Mutta jotain hyvääkin tässä oli: luin kirjan nopeasti ja kiinnostuneesti loppuun, ja Scorpius oli lopulta aika sympaattinen hahmo.

Indigo