Kiannon teos kertoo Korpiloukkolaisen (on muuten osuva
nimi sattunut…) perheen elämästä, jonka mullistaa Suomen eduskuntauudistus. Uudistus
polkaisee ummehtuneiden säätyvaltiopäivien tilalle maailman moderneimpiin
kuuluvan keskushallinnon: eduskunnan yleisine äänioikeuksineen ynnä muine
hienouksineen. Jutut tästä kulkevat suusta suuhun aina takametsiin saakka ja Topia ja
Riikaakin, tarinamme päähenkilöitä, yllytetään mukaan äänestämään Suomen
sosiaalidemokraattista puoluetta. Ja voi kyllähän nuo innostuvatkin punaista
viivaa vetämään: vaalipäivänä Riika painaa kynää niin vankalla otteella, että terä napsahtaa poikki.
Lukiessani tarkastelin erityisesti Kiannon tyylikästä,
humoristista kieltä. Vaikka herra on sekaan ujuttanut nykyään hiukan vaikeatajuisiakin
sanoja, tekstiä lukee sujuvasti ja fiilis välittyy. Alun luontokuvaus on hämmentävän upea.
Yöt päivät oli roudan herra kopristellut
maailman rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt
sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat
äsken vielä vetelinä hyllyneet suot ja rimmet, ja tuonnoin tuulessa karehtivat
korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuin käärmeensilmät.
Kirjan aina
ajankohtaisina teemoina painiskelivat pääasiassa valta ja tasa-arvo. Valtaa
pyöritellään ainakin uskonnon ja politiikan ympärillä. Tietyllä tapaa uskonnollisia
piirteitä saa maallinenkin vallankäyttö, kun Kianto eläytyy kuvailemaan, miten
punaveisuu ja sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa muuan riehakkaan
agitaattorin äänestysintoa lietsovat palopuheet iskevät Topin ja Riikan
mieliin. Korpiloukkolaisille vallankäyttö on uutta, ja tämäpä näkyykin hyvin
heidän suhtautumisistaan: ensin puoluelehtisten uusia pitkiä sanoja pelätään
(eiväthän ne ota taipuakseen puhekieleenkään, vaan vääntyvät onnellisesti
”soli-sali-rateiksi” ynnä vastaaviksi) ja mahdollisuutta yhteiskunnan tilan
muutokseen vähätellään, mutta parin punamarssin töräytyksen jälkeen ovat Topi
ja Riikkakin valmiita vetämään punaisia viivoja vaikka useamman edestä.
Tottumattomia kun äänestämiseen ja muuhun vallankäyttöön ovat, hyväksyvät he
sosiaalidemokraattisen puolueen aatteet kritiikittä.
Onhan teos
välistä hiukan osoitteleva, mutta tietty neutraalius on mielestäni
havaittavissa. Esimerkiksi hyviä ja huonoja hahmoja löytyi koko puoluekentän
väreissä. Sosiaalidemokraattien agitaattori on hupaisa räyhähenki, mutta Kianto
ei mollaa kaikkia punaisia sillä toisaalta myös yhteiskunnan alimpien luokkien
kurjuutta kuvataan siloittelematta aina sukilla täytetyistä ikkunanruuduista
tyhjän kahvipannun pohjaan saakka. Hurjan agitaattorin keskeytti muuan
pappisherrakin, josta minulle jäi tämän viisaiden sanojen vuoksi positiivinen
kuva.
Punainen viiva oli kaiken kaikkiaan perin miellyttävä
ensikosketus Kiannon tuotantoon. Leikkisä kieli toimi ja huumori puri.
Luontokuvaukset olivat erityisen viihdyttäviä. Juoni on yksinkertainen, mutta
pinnan alla piilee symboliikkaa. Huolimatta positiivisesta palautteestani näen
kirjan kuitenkin toimivan parhaiten nimenomaan tuommoisena lyhyenä lipareena,
ihan vain annoksena herran huumoria ja runsasta kieltä. Tietenkin näennäisesti pienikin
teos voi toki käsitellä maailmaa syleileviä teemoja.
Indigo
