perjantai 11. toukokuuta 2018
Jeannette Walls: Lasilinna
"Minä pidän siitä silti", sanoin. Olin ihaillut Venusta jo aikaisemmin. Sen saattoi nähdä alkuillasta hohtelevan lähellä läntistä taivaanrantaa, ja jos nousi varhain, se näkyi vielä aamulla kun kaikki tähden olivat kaikonneet.
"No olkoon, kun kerran on joulu", isä sanoi. "Saat planeetan jos haluat."
Jeannette Wallsin omaelämäkerrallinen, kiinnostava ja herkkä sukellus lapsuuteen. Takakansitekstin lupaamasti vailla katkeruutta. Wallsin omalaatuisessa perheessä isä Rex Walls vetää koko joukkoa mukanaan ympäri aavikoita, likaisia hiilityöläiskyliä ja köyhiä kyliä, kertoo lapsilleen perättömiä lupauksia, juopottelee ja räyhää, wannabe-taiteilijaäiti harjoittaa hc-vapaan kasvatuksen jaloja oppeja ja lapset tekevät milloin mitäkin, keräävät kiviä, tappelevat, tekevät töitä ja lukevat.
Helvetin hyvä kirja. Minulla on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa tästä. Ei sillä etteikö ajatuksia olisi herättänyt - ovat vain liian henkilökohtaisia, veisi poskettomasti aikaa ja tekstiä avata niitä jne. Mutta (spoiler) lapset menestyvät keskimäärin todella hyvin tavallisilla yhteiskunnallisilla menestyksen mittareilla tarkasteltuna, mikä on aika kiinnostavaa vaikean taustan huomioon ottaen. Ehkä ratkaisevaa onkin se, että vaikka lasten kasvuympäristö oli todella vaatimaton, vanhemmat "omalaatuisuudestaan" huolimatta kannustivat lapsiaan opiskeluun, ei ehkä perinteiseen akateemiseen tyyliin mutta uuden oppimiseen, keskustelemiseen ja lukemiseen kuitenkin. Molemmilla vanhemmilla oli itsellään kuitenkin keski- tai yläluokkainen tausta, niin se ajatusmaailma ja pyrkimys vain periytyvät vaikkei materiaa olisi.
Tunnisteet:
klassikko,
lapsuus,
muistelma,
Pohjois-Amerikka,
Walls
lauantai 28. huhtikuuta 2018
Edward Abbey: Kesä autiomaassa
Kristallinen vesi
virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli
hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten
hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni
polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo
näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? –
metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita
lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita,
joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja
taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta
hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä
lopultakin locus Dei? Täällä olisi
kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.
Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa
aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja
koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn
nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen
hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia
kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja
paistettuja munia) jälkeen.
Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee
siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja,
mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää
eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä,
pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti
niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille
turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.
Pari päivää
sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti
kävellä aikani päästäkseni metsään,
mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä
kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle,
makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä
tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi)
ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen
juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta.
Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin
kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja
musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn
kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen
siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut
karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta
asuntovaunussa autiomaassa.
Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa
meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla
virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja
siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle,
ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten
kirjoittamia unikuvia.
Koko kirja oli
täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin
aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon
alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä
naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti
ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset
ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin
mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta,
Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.
Indigo
Paluu blogin pariin.
Noniin, on korkea aika palata blogin pariin. Olen lukenut
sen sata kirjaa tässä joutessani, ja tänään suosikeissani surffaillessa törmäsin taas
tähän vanhaan lukukokemusteni romukoppaan. Miksen palaisi taas tänne
tuumailemaan? Minulla on vähintään koko työtön kesä aikaa maata
rantahietikoilla, puistojen hoidetuilla nurmikoilla lehmuksen katveessa tai
nyhjöttää kekomuurahaisia kuhisevilla metsäkallioilla lukemassa. Kyllä siinä
ohessa yhden bloginkin päivittää.
Parhaita lukukokemuksiani tauon ajalta: Karl Ove
Knausgårdin omaelämäkerrallinen Taisteluni-sarja (voin vihdoinkin vastata
jotakin tyydyttävää kysymykseen ”mikä on lempikirjasi?”). Proustin Kadonnutta
aikaa etsimässä (lukaisin juuri viidennen osan loppuun, voin kertoa siitäkin
vielä jälkikäteen). Italo Calvinon Näkymättömän kaupungit. Dostojevskiä.
Eräkirjoja, kuten kotimaista Huovista. Olen lukenut myös paljon muutakin kuin
fiktiota, parhaita paloja tästä luokasta ovat ainakin Risto Pulkkisen
Suomalainen kansanusko (lukekaa jos yhtään kiinnostaa), Ilari Aallon matkaopas
keskiajan Suomeen, Eeva-Liisa Hallanaron Metsän salattu elämä oli aika hauska,
Sam Harrisilta luin Waking upin josta olisi ollut paljon sanottavaa mutta blogi
ei houkutellut tai tullut mieleen, en muista, miten vain.
Katsotaan miten pitkään tällä kertaa jaksan jaaritella.
Indigo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)