"Minä pidän siitä silti", sanoin. Olin ihaillut Venusta jo aikaisemmin. Sen saattoi nähdä alkuillasta hohtelevan lähellä läntistä taivaanrantaa, ja jos nousi varhain, se näkyi vielä aamulla kun kaikki tähden olivat kaikonneet.
"No olkoon, kun kerran on joulu", isä sanoi. "Saat planeetan jos haluat."
Jeannette Wallsin omaelämäkerrallinen, kiinnostava ja herkkä sukellus lapsuuteen. Takakansitekstin lupaamasti vailla katkeruutta. Wallsin omalaatuisessa perheessä isä Rex Walls vetää koko joukkoa mukanaan ympäri aavikoita, likaisia hiilityöläiskyliä ja köyhiä kyliä, kertoo lapsilleen perättömiä lupauksia, juopottelee ja räyhää, wannabe-taiteilijaäiti harjoittaa hc-vapaan kasvatuksen jaloja oppeja ja lapset tekevät milloin mitäkin, keräävät kiviä, tappelevat, tekevät töitä ja lukevat.
Helvetin hyvä kirja. Minulla on kuitenkin yllättävän vähän sanottavaa tästä. Ei sillä etteikö ajatuksia olisi herättänyt - ovat vain liian henkilökohtaisia, veisi poskettomasti aikaa ja tekstiä avata niitä jne. Mutta (spoiler) lapset menestyvät keskimäärin todella hyvin tavallisilla yhteiskunnallisilla menestyksen mittareilla tarkasteltuna, mikä on aika kiinnostavaa vaikean taustan huomioon ottaen. Ehkä ratkaisevaa onkin se, että vaikka lasten kasvuympäristö oli todella vaatimaton, vanhemmat "omalaatuisuudestaan" huolimatta kannustivat lapsiaan opiskeluun, ei ehkä perinteiseen akateemiseen tyyliin mutta uuden oppimiseen, keskustelemiseen ja lukemiseen kuitenkin. Molemmilla vanhemmilla oli itsellään kuitenkin keski- tai yläluokkainen tausta, niin se ajatusmaailma ja pyrkimys vain periytyvät vaikkei materiaa olisi.
