Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Paul Theroux: Tyynenmeren onnelliset saaret

Sama kuva on tullut mieleeni usein myöhemminkin matkustaessani etelämerellä; valtameri oli laaja kuin avaruus ja vene kuin avaruuslaiva joka syöksyi tähdestä toiseen, galaksista toiseen. Saaret olivat kuin yksinäisiä tähtiä valtavan tyhjässä pimeydessä ja me purjehdimme tähdestä toiseen lasisessa yössä.

Paul Theroux, matkakirjailijoiden klassikko, nappaa mukaansa kokoontaitettavan kajakin ja suuntaa matkansa kohti Oseanian saarigalaksin tähtivyötä. Matka alkaa Uudesta-Seelannista ja jatkuu sorrettujen aboriginaalien Australiaan. Kajakki työnnetään kunnolla vesille Trobriandsaarilla, ”rakkauden saarilla”, jossa Theroux ihmettelee saarelaisten vapaata siveyskäsitystä ja ärsyyntyy lähetystyöläiden tyylistä tuhota vanhaa kulttuuria tieltään (aina tikien sukuelimistä lähtien). Pohjoisista Salomonsaarista hän sanoo, etteivät ne ”ole onnellisten saaria”. Kaupunki johon hän saapuu on pieni, likainen ja sammunut. Salomonsaarilla Theroux seilaa Savosaarelle, jossa ihastuu sen koskemattomuuteen ja erikoisiin lintuihin, megapodeihin, jotka valtaavat rannat suunnattomilla munakentillään. Kaikkialla Tyynellä valtamerellä ihmisiä kiinnostaa kuulla Persianlahden sodasta, joka paraikaa teki alkujaan. Saarelaiset pelkäävät synkästi kolmatta maailmansotaa. Aikaisemman sodan japanilaiset hyökkäykset muistetaan erinomaisesti.

      Vanuatusaarilla Theroux syventyy pohtimaan kannibalismia. Uudet-Hebridit muistetaan juuri entisaikoina harjoitetusta kannibalismista parhaiten. Theroux tekee pienen huomion: ”Olin löytänyt varman todisteen ihmissyönnistä – se oli vanuatusaarelaisten ihastus possusäilykkeisiin”. Fidzisaarista Theroux puolestaan kirjoittaa: ”Melanesian Fidzisaaret ovat luku sinänsä. Ne ovat kuin maailma jonka luulit jo jättäneesi taaksesi – ne ovat täynnä kieroutunutta politiikkaa, rotuennakkoluuloja, taloudellisia koettelemuksia ja australialaisia turisteja jotka etsivät halpoja salaattivateja”. Fidzisaarilla inhotaan intialaisia. Samoalaisia Theroux kuvaa jykeviksi – Samoalla arvostettiin lihavuutta – ja pahaluontoisiksi. Yhdysvaltain Samoasta kerrotaan otsikolla ”Roskattu laguuni”, ja lopulta pääsiäissaaret kiihdyttävät kirjailijan hyökkäämään Thor Heyerdahlia vastaan, ja Havaiji pistää miettimään koko taaksejäänyttä matkaa.

Theroux ei aina matkakirjassaan ole muodollisen kaunopuheinen, vaan kuvailee välillä kansallisuuksia melko yksioikoisesti eikä järin imartelevasti. Mutta toisaalta niin on myös hyvä. Alkuperäisasukkaat tai vieraat kulttuuripiirit eivät ole pyhiä vain erilaisuutensa vuoksi: usein Theroux ärsyyntyy ilkikurisiin saarelaisiin lapsiin, eikä jätä kuvaamatta monien mieltymystä alkoholijuomiin. Ehkä mies on ottanut asiakseen valottaa Oseanian paratiisillisuuden toista puolta, sillä kirjasta käy hyvin ilmi että hän on lukenut yhden jos toisenkin Oseaniaa estotta ihailevan opuksen. Pidin myös siitä, miten Theroux kritisoi ranskalaisten ydinkokeiden, turismin vaikutusten ja muiden ”selvien vääryydentekojen” lisäksi esimerkiksi saarille tuotua koulutussysteemiä. Toisaalta teos ei ole aivan tätä päivää, joten matkustaessa alueelle tämä kirja kourassa voisi törmätä hyvinkin erityyppisiin ongelmiin ja kulttuureihin kuin Theroux itse. Ainakin ilmasto-ongelmat herättäisivät jyrkemmin uuden kirjoittajan kritiikin.

     Kirja sai minut innostumaan Oseanian eri kulttuuripiireistä ja luonnonhistoriasta (hyvän matkakirjan merkki). Theroux pitää Oseaniaa nimenomaan useina eri kulttuurien täplinä – osin yhteen sulautuneina ja joka paikasta vaikutteita imeneenä. Kirjassa on etu- ja takakannessa hyödyllisiä yksinkertaisia karttoja, mutta niistäkin huolimatta paikoissa oli vaikea välillä pysyä perillä.

Tyynenmeren onnelliset saaret vie lukijansa melomaan vihreänsinisille laguuneille kaukaisten, laiskojen, siveettömien, hengellisten ja villien saarten luontoon. Theroux tapaa alkuperäisasukkaita jotka rakastavat Ramboa ja välttelevät Moaita pimeänaikaan, polttavat kaiken ympäriltään tai tarjoavat häpeilemättä itseään vieraille miehille. Theroux pyrkii rehellisyyteen ja pohtii mikä tekee saarilla asuvista ihmisistä onnellisia.

Indigo

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Merkintöjä Burmasta on Guy Delislen omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, jossa hän valottaa vuoden verran vietettyä elämäänsä koti-isänä sotilashallinnollisessa Kaakkois-Aasian valtiossa Burmassa (nykyään Myanmar). Elämä vieraassa maassa täyttyy pienen pojan hoitamisesta, maan poliittisen tilanteen pohdinnasta ja arkisista sattumuksista aina theravadabuddhalaisten munkkien tapaamisesta erikoisten säilyketölkkien metsästykseen.

Aikaisemmin Delisleltä olen lukenut vastaavantyyppisen teoksen Merkintöjä Jerusalemista. Myös tämä teos on simppelillä tavalla tyylikkäästi piirretty, ja sisällöllisesti jopa Jerusalemin-teosta parempi. Delisle vaikuttaa jollakin tapaa kiinnostavalta ja miellyttävältä ihmiseltä poliittisten mielipiteidensä ja (minun tulkitsemanani) rennon elämänasenteensa vuoksi. Kirja ei sukella syvälle politikkaan, vaan keskittyy enemmän Delislen arkielämään, jota kulttuurierot piristävät ja hankaloittavat.

Indigo

Alison Bechdel: Hautuukoti – tragikoominen perheeni

Auringonlaskuun liittyi hieman ilotulituksenomaista loistoa, joka johtui kymmenen mailin päässä sijaitsevasta paperitehtaasta karkailevista hiukkasista. Yhtä sairasta oli sekin, että vesi purossa, joka laski alas vuorilta ja virtasi kaupunkimme läpi, oli kristallinkirkasta nimenomaan koska se oli saastunutta. Jätevedet olivat tehneet vedestä niin hapokasta, ettei siinä elänyt enää mikään.

     Kahlatessani siinä kalattomassa purossa lohenpunaista taivasta ihaillen opin jotain oleellista ironian olemuksesta. Kuten Wallace Stevens sanoi äidin lempirunossa: ”kuolema on kauneuden äiti”.

Alison Bechdel kirjoittaa Hautuukodissa kahden ihmisen elämäkerran: isänsä ja omansa. Heillä on paljon yhteistä sekä keskenään, että eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden klassikoiden fiktiivisten hahmojen kanssa. Heillä molemmilla on taiteellisia ja kaunokirjallisia intohimoja. Molemmilla on taipumus kehittää obsessioita. Molemmat ovat yksinäisiä. Molemmat ovat homoseksuaaleja.

     Bechdel käy sarjakuvateoksessaan kauniiden, sinisävyisten kuvien ja huolitellun tekstin kanssa tarkkaa itsetutkiskelua, ja heijastaa perheensä elämänvaiheita kirjallisuuden tarjoamiin verrokkeihin.

Hautuukoti on mielenkiintoinen teos. Luin sen yhdeltä istumalta, mutten edes kovin nopeasti, koska pysähdyin tutkimaan kuvia ja pyrin käymään kirjan läpi huolellisesti.

     Minua mietitytti Bechdelin itsetutkiskelun rehellisyys. Oli kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan omista vanhoista päiväkirjoistaan, koska luin juuri joitakin viikkoja sitten omiani läpi ja kirjoitin pohdintojani tuoreempaan päiväkirjaani. Minua välillä ärsytti oma murrosikäisen infantiili tyylini, ehkä Becheliäkin omansa. Mutta Bechel ei kokenut olevansa rehellinen aikaisemmissa päiväkirjoissaan; miten rehellisenä hän omaelämäkertaansa pitää nyt? Voisiko hän esimerkiksi liioitella jotakin saadakseen elämäntarinastaan jotenkin ”juonellisemman” tai ”symbolisemman”? Miettiikö hän enemmän miten kertoisi tarinansa mahdollisimman rehellisesti, vaiko millaisen kuvan hän haluaa lukijalle itsestään ja elämästään antaa? Pyörittelen aina mielessäni näitä kysymyksiä kun luen elämäkertoja, ehkä siksi että joskus toisen ihmisen voimakas identiteetti voi antaa hänestä ”epäaidon” kuvan.

     Olen huomaavinani kirjallisuusopintojen ja boheemin elämäntyylin vaikutukset Bechelin sarjakuvaromaanissa. Tietenkin hän tiputtelee ahkerasti kirjailijoita Wildestä Proustiin ja Joyceen. Mutta toisaalta hänellä on herkkä taipumus etsiä merkityksiä omasta elämästään kuin se olisi kirjallisuuskurssin tenttiopus. Kaikki liittyy yhteen, kaikessa on symboliikkaa. Käärme on fallos (tai ei sittenkään ihan!) ja isä säikähtäessään sitä jää rekan alle (tai tekee itsemurhan). Kaskaat liittyvät kuukautisiin, Kaislikossa suhisee Bechelin kotiseutuun. Elämä on symbolinen ja tulkittavissa kuin Ulysses.

Mutta on Hautuukoti hyvä, jopa erinomainen sarjakuvateos. Kirjallisuuden ystävät nauttinevat runsaista kirjallisista viittauksista. Piirtojälki on siisti, panin merkille miten kaikilla hahmoilla välähtelee kasvoillaan minun mielestäni tietyllä tapaa ”välinpitämätön” ilme. Pääpainoina Bechdelin tarinassa ovat isäsuhde, isän persoona, menneisyys, kaappihomous ja kuolema, oma lesbous ja kirjallisuuden merkitys.

Indigo

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Isän kanssa ei voi olla onnellinen. Isälle voi nauraa kaukaa, mutta näin läheltä isä ei ole hauska, ainoastaan surullinen ja pelottava.

Huttusten perhe kohtaa valtavan tragedian, kun isän lempilapsi, juoksijapoika Jarkko katoaa kisareissullaan. Perheenäiti Sirkka ja tytär Heidi käsittelevät suruaan, mutta isältä häviää paitsi oma poika, myös arjen täyttänyt toimiminen pojan juoksuvalmentajana. On vaikea päästä enää elämään kiinni.

     Tytär pelkää isänsä puolesta ja päättää tehdä palveluksen. Heidi aloittaa juoksun ja antaa isälle taas tekemistä ja aikaa toipua Jarkon kuolemasta. Mutta isä ottaa valmennuksen enemmän kuin tosissaan, sillä vaikka juoksu on muille harrastus, Huttusille se on elämäntapa. Koko perheen arki mullistuu ja juoksutreenit venyvät toinen toistaan absurdeimmiksi.

Aikaisemmin olen Nousiaiselta lukenut Vadelmavenepakolaisen, josta tykkäsin. Maaninkavaarassa on hyvin paljon samaa. On mies, jolla on pakkomielle (juoksu tai ruotsalaisuus). Pakkomielle pääsee käsistä, ja tuntuu aina olevan tavoittelemattomissa. Lopuksi opitaan, ettei se ollutkaan ihan kaikki kaikessa. Paljon kaivataan menneitä aikoja, ja vaikka kirja päällisin puolin naurattaa, jossakin väreilee synkkä pohjavire (joka tuntuu vielä voimakkaammin tässä Maaninkavaarassa). Menneissä roikkuu paitsi perheen isä, myös Sirkka-äiti, joka ei osaa päästää huonosta avioliitostaan irti. Paljon pohditaan suomalaisen juoksua ja sen historiaa, sekä miten kaikki, siis ihan kaikki, lopulta juoksemiseen liittyy.

     Suosittelen mustan huumorin ja suomalaisen kestävyysjuoksun ystäville.

Indigo

Emma Donoghue: Huone

 

”Lähdetään huomenna Ulkopuolelle”, minä sanon.

     ”Voi Jack.”

     Makaan Äidin käsivarren päällä, se on tosi paksu koska Äidillä on kaksi villapuseroa. ”Minä tykkään Ulkopuolen hajusta.”

     Äiti kohottaa päätään ja katsoo minuun.

     ”Kun ovi aukeaa yhdeksältä illalla, sisään tulee ilmaa joka on toisenlaista kuin meidän.”

    ”Sinä olet siis huomannut sen”, sanoo Äiti.

     ”Minä huomaan kaiken.”

Viisivuotias Jack on elänyt koko pienen elämänsä neljän seinän sisällä, parikymmenneliöisessä Huoneessa äitinsä kanssa. Jack ja äiti leikkivät pitkin päivää piristyäkseen, mutta iltaisin Jackin on piilouduttava vaatekomeroon. Iltaisin nimittäin Huoneeseen saattaa tulla äidin vieraaksi Vanha Kehno, Ulkopuolella asuva mies, joka narisuttaa äidin sänkyä ja tuo heille viikonloppuisin elintarvikkeita Huoneeseen.

     Jackin äiti ymmärtää yksin mistä koko tilanteessa on kyse, ja lopulta päättää kertoa Jackille että maailmassa on muutakin kuin Huone, että television näyttämä maailma on olemassa.

Kirja on kirjoitettu Jackin näkökulmasta. Kirjoitustyyli tukee valintaa: kuvailu ja kerronta kiinnittävät huomion sellaisiin asioihin, joista pienen lapsen voisi olettaa olevan kiinnostunein. Tärkeät asiat kirjoitetaan erisniminä, kuten Äiti, Huone tai Ulkopuoli. Yleensä huone on ihan turvallinen ja mielenkiintoinen, mutta Vanhan Kehnon vierailut ja äidin masennustilat pelottavat lasta.

     Lapsinäkökulma oli toimiva valinta. Lapsiprotagonistilla Huoneen maailmaa ja arkea ja koko tilannetta ylipäätänsä pystyy lähestymään helpommin sisältäpäin ja välillä jopa hauskalla tavalla. Jos kerronta olisi tapahtunut äidin kautta, taustatarinaa olisi pitänyt kertoa enemmän ja tarina olisi ollut vieläkin synkempi. Toisaalta viisivuotias on vaikea valinta, koska senikäinen ei tietenkään muista kaikkea tai osaa kovin syvällisesti eri tilanteita pohtia (mikä toisaalta voi olla kirjallisesti vapauttavaakin). Välillä kerronta tuntuu tietenkin näkökulman vuoksi epärealistiselta, mutta pääosin se toimii.

     Minusta mielenkiintoisinta oli lukea millaista arkea kirjailija kuvitteli pienen perheen Huoneessaan viettävän. Äiti yrittää sinnitellä poikansa vuoksi ja keksiä kaikenlaista tekemistä heille. Pieni lapsi on leikeissään luova. Myöhemmin juoneen tulee käänne, mutta missään vaiheessa kirjasta ei menettänyt otettaan.

Yleisesti Huone on kiinnostava ja nopealukuinen. Aihe on inhottava ja surullinen, mutta kirjassa ei mässäillä väkivallalla. Kirjoitustyyli alkoi aina välillä vähän tökkiä, ja uskottavuus mietityttää jatkuvasti. Toisaalta kirja herättää mielenkiintoisen näkökulman siitä, millaista aikuisen ja lapsen elämä voisi olla pariinkymmeneen neliöön rajatussa sisätilassa, ”poikkeuksellisissa” olosuhteissa.

Indigo

David B.: Epileptikko

Epileptikko on ranskalaisen sarjakuvataiteilija David B.:n (oikealta nimeltään Pierre-Francois Beauchardin) omaelämäkerrallinen sarjakuvaeepos, jossa näkökulma painottuu vahvasti epilepsiaa sairastavaan veljeen. Kuusiosainen teos on koottu tässä yksien kansien väliin.

     David, veli Jean-Christophe ja sisar Florence leikkivät Orléansin kaduilla jengejä ja pojat ihailevat yhdessä lapseninnolla sotia ja aseita. Eniten Davidia kiinnostaa mongolivaltakunnan sotahistoria. Veli sairastuu epilepsiaan, joka huononee nopeasti. Kohtauksia tulee jopa kolme päivän sisällä. Vanhemmat vievät Jean-Christophen lääkäriin, mutta lääkärien ylimielinen vastaanotto ja epävarmat hoitotoimet herättävät epäilyksen. Lääketieteen jälkeen siirrytään uskomushoitojen pariin: kokeiltavaksi tulevat kaikki makrobioottisesta ruokavaliosta homeopatiaan, spiritismiin ja alkemiaan.

     Koko perhe kärsii Jean-Christophen salaperäisen tuntuisesta taudista, joka syö niin veljeltä, vanhemmilta kuin sisaruksiltakin voimia selviytyä.

Luin koko kuusiosaisen teoksen samana päivänä, liki yhdeltä istumalta (syödä oli pakko välissä). Beauchardilla on lumoava, graafinen piirtotyyli ja vangitseva kerrontatapa. Itsestään kertoessaan hän keskittyy kertomaan kehittymisestään taiteilijana, sekä tietenkin reagointia veljen kehittyvään sairauteen. Taide onkin Beauchardin kenties tärkein defenssi, selviytymiskeino vaikeaa perhetilannetta vastaan.

     Veljen epilepsia on vaikea. Beauchard muistaa muiden ihmisten kauhistelun, tuijotukset ja osoittelun. Epilepsian lisäksi veljellä tuntuu olevan muitakin elämänhallinnallisia vaikeuksia, ehkä masennusta. Lapsena veljen ihanneminä on vahva johtajatyyppi, Hitler. Antisemitismiä tai rotuoppia hän ei edes ymmärrä; tärkeää on voima ja valta, jotka sairaus tuntuvat vieneen veljeltä itseltään pois. Vanhemmat purkavat omaa kyvyttömyydentunnettaan mielettömiin uskomushoitoihin, ja esimerkiksi kesät makrobiootikkojen kommuunissa luovat vähintään mielenkiintoisen kasvuympäristön lapsille. Sisaresta ei kerrota paljoa, mutta veljen sairaus vaikuttaa häneenkin voimakkaasti. David itse pakenee mielikuvitusmaailmoihinsa, ja purkaa pahaa oloaan sotapiirustuksillaan. Kirjailijasta välittyy kuva kiinnostavasta, haavoittuneesta ja yksinäisestä ihmisestä.

Veljen sairautta ja koko persoonaa ei käsitellä kovin hellävaroin. Tekisi mieli tietää onko kaikkeen teoksessa paljastettuun kysytty asianomaisilta lupia (ainakin jossakin määrin ilmeisesti on, koska välillä on piirretty joitakin pätkiä ”nykyisyydestä”, jossa perheen äiti kommentoi jotakin teoksen aikaisempiin osiin liittyvää). Sairautta ja veljen tilaa käsitellään monin eri tavoin. Toisaalta epilepsiassa tuntuu olevan jotakin nuorta taiteilijaa villitsevää, salaperäistä. Onko veli kohtauksen aikana jopa jossakin muussa maailmassa? Beauchard, kenties poikkeuksellisten kasvuolosuhteiden (tarkoitan uskomushoitajia) vuoksi, on kiinnostunut niin sanotusta ”rajatiedosta”, eikä välillä pelkää lipsua kerronnassaan mystiikan puolelle. Historiallisesti epileptikkoihin on muutenkin liitetty jotakin henkimaailman asioita ja vieläkin epilepsia voidaan nähdä mystisenä, koska sairauden syitä ei ole tarkasti kyetty selvittämään. Toisaalta epileptikolla on keskimääräistä tavallisemmin myös jokin muu kehityshäiriö, esimerkiksi autismin kirjosta. Ehkäpä Jean-Christopellakin oli?

     Kannattaa toki olla leimaamatta ketään tämän kirjan tai muunkaan tiedon tai kokemuksen perusteella. Epilepsia on valtavan laaja-alainen sairaus, ja tämä teos esittää vain yhden näkemyksen yhden epileptikon sairaudesta.

    

Mutta välillä Beauchard tuntuu jopa syyllistävän sairasta veljeään laiskaksi, kun tämä ei taistele sairauttaan vastaan tai käyttää sitä tekosyynä tekemisilleen. Minun, ja varmaan kenen hyvänsä, jopa veljen itsensä, on mahdotonta sanoa miten paljon aihetta syyllistämiseen olisi. Mutta itse ahkerana keittiöpsykologina sanoisin kirjan loppupuolen juttujen perusteella, että veljen rankat kokemukset aiheuttivat masennuksen puhkeamisen. Toisaalta epilepsia ei taida olla sairaus, jota vastaan niin vaan taistellaan. (Makrobioottisen ruokavalion lyhytaikaisen tehoamisen laittaisin placebon piikkiin).

     Ehkä kirjailija itse on jopa vähän katkera veljen aina osakseen saamasta huomiosta. Lapsena se ehkä purkautui veljen härnäämisellä, myöhemmin syyllistämisenä. Mutta enemmän teoksessa painottuu Beauchardin kaipuu ja huoli isoveljeä kohtaan.

Summa summarum. Epileptikko on valtavan hieno omaelämäkerrallinen teos. Sen vahvuuksia ovat kertojan rehellisyys, yksinkertaisella tavalla kaunis, vähän surrealistinen kuvitus ja David Beauchardin tarkka itsetutkiskelu.

Indigo