Kristallinen vesi
virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli
hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten
hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni
polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo
näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? –
metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita
lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita,
joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja
taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta
hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä
lopultakin locus Dei? Täällä olisi
kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.
Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa
aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja
koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn
nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen
hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia
kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja
paistettuja munia) jälkeen.
Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee
siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja,
mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää
eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä,
pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti
niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille
turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.
Pari päivää
sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti
kävellä aikani päästäkseni metsään,
mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä
kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle,
makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä
tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi)
ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen
juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta.
Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin
kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja
musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn
kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen
siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut
karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta
asuntovaunussa autiomaassa.
Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa
meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla
virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja
siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle,
ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten
kirjoittamia unikuvia.
Koko kirja oli
täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin
aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon
alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä
naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti
ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset
ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin
mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta,
Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.
Indigo
