Edward Abbey: Kesä autiomaassa

Kristallinen vesi virtaa kiiltelevinä S-kirjaimina minua kohti, kaartuu äänettömästi yli hohtavien pikkukivien, nahanväristen hieman suurempien kivien ja syvänpunaisten hiekkasärkkien joissa välkkyy kiille- ja pyriittikiteitä – katinkultaa. Kanjoni polveilee yhtä kiemuraisena kuin siinä virtaava jokikin, ja jokainen mutka tuo näkyviin dramaattisen ja odottamattoman näkymän: kaksisataa – tai neljäsataa? – metriä korkeat, seinävaattein koristellut kalliot, hopeisia ajopuunkappaleita lohkareiden väliin kiilautuneina, arvoituksellisia ja kutsuvia sivukanjoneita, joissa voin nähdä elävää ruohoa, ruokoja, tamariskeja ja joskus herkullisen ja taianomaisen vihreänä kasvavan virginianpoppelin, jonka kymmenentuhatta hienomuotoista lehteä helisevät ilmavirrassa kuin paljetit. - - Onko tämä lopultakin locus Dei? Täällä olisi kyllin katedraaleja ja temppeleitä ja alttareita koko hindujumalistolle.

Hieno aloitus blogipaluulle. Edward Abbey sai minussa aikaan liekehtivän erämaakaipuun, tänään aamuhämärässä luin kirjan loppuun ja koko viimeiset kolme päivää olen haistanut nenässäni katajanoksilla sytytetyn nuotion ja kuvitellut villiä punaista aavikkomaisemaa, muinaisen joen hiekkakiveen uurtamien kanjonien labyrinttejä, geologisia painovoimaa uhmaavia kiviportteja, joille vaellan käärme vyötäisilleni aamiaisen (pekonia ja paistettuja munia) jälkeen.

Abbey kertoo kesästään Utahin Moabin autiomaassa. Hän työskentelee siellä kansallispuiston vartijana, tyhjentää roskakoreja ja opastaa turisteja, mutta lähinnä kiipeilee okaisissa pusikoissa, kuuntelee lintuja, jäljittää eläimiä ja pohdiskelee paikkaansa elämän virrassa ravintoketjun linkkinä, pohdiskelee modernin ihmisen elämänarvoja ja välillä ojentaa asiaankuuluvasti niitä suuria ajattelijoita, jotka haluavat tehdä erämaasta ihmisille turvallisia, helppoja viihdekeskuksia.

     Pari päivää sitten kävin taas metsässä itse (asun kaupungissa, joten minun täytyy oikeasti kävellä aikani päästäkseni metsään, mikä on tietystä perspektiivistä aika absurdia). Kiipesin mutkikkaita petäjiä kasvavalle punaiselle ja harmaiden rupijäkäläkiekkojen peittämälle kalliolle, makasin pitkän vartin siinä kädet pään alla, tallustin lumien sulavesistä tulvivaan pöpelikköön (kastelin kenkäni, jouduin vääntämään sukkani kuiviksi) ja kiipesin etsimään petolinnun lounaan jäänteitä valtavan kaatuneen kuusen juurakon laelta. Bongailin lintuja, harrastan nykyään sellaistakin tyhjäntoimitusta. Toinen suosittu tapa metsäretkeilyyn on juosta teknisiin vaatteisiin kietoutuneena räikeänvärisenä hikipantoihin, sykemittareihin, älykelloihin ja musiikinkuuntelulaitteistoon kuorruttautuneena läpi metsäntapaiseen väsäillyn kuntopolun. Vakoilin näitä ihmisiä erään joskus kauan sitten hienosti haljenneen siirtolohkareen laelta. Samastun Abbeyhin. Vaikken koskaan olekaan ajanut karjalaumaa lehmipaimenena halki aavikon, vuorille, tai asunut puolta vuotta asuntovaunussa autiomaassa.

Paras luku oli ”Alas jokea”. Siinä Abbey ystävänsä kanssa meloo pienillä kumijollilla alas (nyt jo pilalle padotun) kanjonin pohjalla virtaavaa jokea. Abbey juopuu erämaan tarjoamasta seikkailusta, vapaudesta ja siitä houkuttavasta mahdollisuudesta paeta sivilisaatiota (tai kulttuuria) ja jäädä sille tielle, ikuiseen virtaan paistamaan monneja ja lukemaan intiaanien kiviin kauan sitten kirjoittamia unikuvia.

     Koko kirja oli täynnä hyviä lainauksia ja erityisesti verrattomia kuvauksia elämästä yksin aavikolla, niin tai elämästä tai aavikkoudesta ylipäätään. Abbey puhuu luonnon alkuperäisen tilan säilyttämisen puolesta, mutta ei sillä aika vastenmielisellä naiivilla ja kaikkeen humanismiin (joka istuu monesti oikeasti aika huonosti ympäristöajatteluun) ja muuhun rönsyilevällä tavalla kuin nykyiset ympäristöliikkeet. Abbey on vanha järkevä jäärä, antaa tilaa sivilisaatiollekin mutta vaatii rinnalle alkuperäistä erämaata, ”pakopaikan instituutioilta, Valtaapitäviltä ja turvallisuussäännöiltä”.

Indigo