Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Me olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden alla olevassa laatikossa imurin vieressä.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti. Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.

Mahtavaa lukea taas näin herkullinen kirja!

     Kun on elänyt tarpeeksi sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin) elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.

     Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli, mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi. Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma varjo.

Olen iloinen että Burroughs toteutti pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.

Indigo

Chris Cleave: Little Been tarina

Sarahin täytyi tehdä töissä hyvin tärkeä päätös, ja niinpä hän piti vapaapäivän. Aamulla hän sanoi minulle ja Lawrencelle ja Charlielle: Hei, nyt lähdetään seikkailuretkelle. Olin onnellinen, koska Sarah hymyili. Olin myös iloinen, koska siitä oli monta vuotta, kun olin päässyt viimeksi seikkailemaan.

     Mitä seikkailu on? Se riippuu lähtökohdista. Teidän maassanne pikkutytöt piiloutuvat pesukoneen ja jääkaapin väliin ja kuvittelevat olevansa viidakossa vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskellä. Minä ja siskoni piilouduimme viidakossa johonkin koloon vihreiden käärmeiden ja apinoiden keskelle, ja kuvittelimme, että meillä oli pesukone ja jääkaappi.

Little Bee on nigerialainen pakolainen, joka on viettänyt Britannian säilöönottoyksikössä kaksi vuotta ennen pääsyään vapaaksi. Vapautuminen kuitenkin tapahtuu varsin hämärissä merkeissä ja pian Little Beelle käy ilmi, että hän on oikeastaan karannut säilöönottoyksiköstä – hän on laiton maahanmuuttaja. Tytöllä on mukanaan vain muutama merkityksetön tavara, joihin lukeutuu muuan ajokortti. Ajokortti on miehen, jonka Little Bee tapasi vuosia sitten muuan nigerialaisella rannalla… Kun Little Bee ilmaantuu ainoiden tuntemiensa brittien luo, joutuu paitsi hän itse, myös hänen tuttavansa Sarah käymään uudelleen läpi vaikeaa menneisyyttään.

Chris Cleave kuvaa hyvin miten paljon Little Bee joutuu näkemään vaivaa oppiakseen tulevan kotimaansa kielen (”kuningattaren englannin”) ja kulttuurin. Little Been elämä on ollut rankka sanan todellisimmassa merkityksessä, joten on hieman epäaitoa miten rauhallinen ja selkeä hänen ajattelutapansa on ja miten herkästi hän paljastaa asioita itsestään. Little Bee on teräväsanainen, älykäs ja rohkea. En väitä etteikö pakolainen voisi olla kaikkia niitä, mutta aitoutta toisi, jos yhdeksi elementiksi lisäisi enemmän pelkoa ja varovaisuutta.

     Lisäksi dialogi käy välillä hieman liioitelluksi (vai toisaalta kuulostaisiko seuraava esimerkki alkuperäiskielellä englanniksi sujuvammalta kuin suomeksi?).

     Äiti Sarah kommentoi poikansa vilkkaita silmiä:

”Eikö Charliella olekin eriskummalliset silmät? Ne ovat kuin jotain ekosysteemejä lihahyytelössä.”

Kielikuva toki sinänsä on hauska, mutta (ainakin) repliikissä se ontuu pahasti…

Cleaven kirjoitustyyli taas on… hmm. Välillä se tuntuu sujuvalta ja miellyttävältä lukea. Toisaalta minulla oli henkilökohtainen kamppailu sen kanssa; kieli oli hieman sentyylistä jota olisin ennen matkinut mielelläni omiin teksteihin, mutta josta olen sittemmin pyrkinyt eroon. Kuten sanoin, tämä oli henkilökohtaista. Se kuitenkin vaivasi minua.

     Tärkein tarinan opetus on valottaa pakolaisen elämää: vaikeaa menneisyyttä ja haasteellista tulevaisuutta. Little Been tarina on fiktiivinen, mutta voisi olla tosielämästä. Monen pakolaisen kokemukset ovat varmasti karumpiakin. Toisaalta Little Been tarinan rinnalla kulkee Sarah O’Rourken sivutarina, joka on länsimaalaisen lukijan samastumispinta pakolaisaiheeseen. O’Rourken harteilla painaa paikoilleen jämähtänyt elämä. Little Been sanoin: Beetä itseään vaanivat vaarat ulkoapäin. Sarahia ne käyvät vastaan sisältäpäin.

Välillä teoksen asenne oli vähän liian, no, ei syyllistävä mutta liian vastakkainasetteleva. Nigeria tuskin kuitenkaan on pelkkä surmanloukku. Ei pidä tuntea pelkkää sääliä saati pelkoa maata kohtaan, vaan muistaa että sielläkin eletään onnellisesti, eikä haaveilla päivät pääksytysten elämästä Britanniassa tai muualla lännessä. Mutta eihän yhteen kirjaan kaikkea saa – ja maailman pakolaisongelmien ratkaisua saati kolmannen maailman maiden yksityiskohtaista esittelyä tuskin muutamaankaan.

Indigo

Louisa M. Alcott: Pikkunaisia

Meg, Jo, Beth ja Amy ovat muuan köyhähkön amerikkalaisperheen neljä tytärtä. Eletään Yhdysvaltojen sisällissodan aikaa, ja tyttöjen isä on joutunut rintamalle. Joulu tuntuu ankealta, mutta lempeän Marchin perheen äidin rohkaisu ja tyttöjen toisistaan saama seura nostavat tunnelmaa. Kirja alkaa joulusta, kertoo jokaisen tytön kasvutarinan ja päättyy monenlaisten sattumusten – sekä hyvien ja hauskojen että hankalien – jälkeen toiseen jouluun. Jokaisella tytöllä on kontillaan oma paheensa, josta he yrittävät päästä hurskaan äitinsä ohjaamina eroon: vanhinta tytärtä Megiä vaivaa kaipaus rikkauksista, kirjallisuutta harrastava Jo on toivottoman rasavilli, Beth puolestaan ujo ja Amy turhamainen. Tytöt tutustuvat Jon kautta myös naapuriinsa Laurieen.

Pikkunaisia on tyttökirjaklassikko, jonka syynäsin muutamassa illassa lävitse. Se on ihan viihdyttävä, tytöillä on jokaisella omat juttunsa, luonteenpiirteensä ja ongelmansa. Eniten tykästyin Johon (kukapa kirjallisuudenharrastaja ei tykästyisi), jossa oli mukavasti mukana hieman säväkkyyttäkin. Luonnetyyppejä noudatettiin välillä liiankin tarkasti, mutta päähenkilöiden määrän vuoksi se on ihan anteeksiannettavaa. Vivahteikkuus on helpompaa toteuttaa jos keskiössä pyörii vain yksi tai muutama hahmo ja on paljon sivuja tuhlattavana – lukuisat vivahteikkaat hahmot sulautuvat puolestaan helposti samankaltaisiksi.

     Parhaiten Pikkunaisia onnistuu aikalaiskuvauksena. Teos osoittaa millainen on ajan ihannenainen, ihannemies, -tytär, -sisar tai ihanneihminen ylipäätänsä. Monet äidin tarjoamista elämänohjeista kelpaavat hyvin tähänkin päivään: rouva March opettaa tytöille lähimmäisenrakkautta, ahkeruutta, vaatimattomuutta ja sopivaa nöyryyttä. Toisaalta esimerkiksi Josta kitketään pois tervettä, ”poikamaista” leikkisyyttä. Välillä arvomaailma suorastaan paistaa sivuilta läpi, mutta kyseessä on lastenkirja ja lapsille sopii hieman suorasukaisempikin esitystapa (ei sentään saarnaaminen).

     Oli miten oli, kyllä Pikkunaisia menettelee. Kirja on helppolukuinen ja siinä vallitsee pääosin viihdyttävä ja lämminhenkinen yhdessäolemisen fiilis. Yllättävän hyvin se on aikaa kestänyt.

P.S. On muuten mielenkiintoista miten jokaisesta tyttökirjasta tuntuu löytyvän se kirjallisesti suuntautunut tyttö, joka kuvataan hieman parasta ystäväänsä tai sisartaan rumemmaksi (mutta silti sieväksi) ja jolla yleensä on perin vilkas mielikuvitus. Pikkunaisissa se on Jo, Runotytöissä Emilia, Anna-kirjoissa tietenkin Anna ja Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa Elizabeth. Luultavasti se kirjailijan oma samastumiskohta…

Indigo