Me
olimme nuoria ja pitkästyneitä. Ja vanha sähköshokkiterapiakone oli portaiden
alla olevassa laatikossa imurin vieressä.
Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroughsin muistelmateos
hänen lapsuudestaan aina varhaisnuoruuden vuosiin saakka. Burroughsin äiti on vakavasti psyykkisesti sairas
ja Burroughs joutuu elämään hänen mielenterveytensä ailahtelujen mukaisesti.
Burroughs tutustuu pian äitinsä sekopäiseen psykiatriin, tohtori Finchiin, ja pakkomielteisesti puhtautta ja hienoja
vaatteita rakastava poika joutuu keskelle vinoa vaaleanpunaista taloa, jossa hän
ensitöikseen kohtaa pianon alle paskovan pikkupojan. Mutta kaikkeen tottuu.
Mahtavaa lukea taas näin herkullinen
kirja!
Kun on elänyt tarpeeksi
sekopäisen elämän, kirjoitustaidoilla ei ole niinkään väliä. Burroughs on
kuitenkin vaiheikkaan (tuntuu kyllä hiukan ongelmien vähättelyltä sanoa näin)
elämän lisäksi myös hyvä kirjoittamaan, joten tätä lukee
nautinnolla. Vaikka Burroughs itse myöntää, ettei pitänyt koskaan
englanninkielen opiskelusta – saati mistään muustakaan opiskelusta – hän osaa
oikeasti kirjoittaa. Moni kirjailijaelitisti edellyttää että kunnollisella
kirjailijalla on takanaan napanuorasta imetty kirjallinen innostus ja kynä on
sauhunnut paperilla jo pienestä pitäen ja vanhempana on tietenkin ajautunut
opiskelemaan äidinkieltään yliopistossa ja sitten on täytynyt ruveta
kriitikoksi ja journalistiksi jne jne. Se on pelkkää katkeruutta. Burroughs on
kirjoittanut pienestä pitäen päiväkirjatyylistä tekstiä ja paljon – hän kertoo
siitä näissä muistelmissaan – ja siksi hän onkin niin osaava. Burroughsin tyyli
on rauhallinen, sopivan kuvaileva lipsumatta ällöihin liiallisuuksiin tai
kyllästyttävään niukkuuteen, karkean humoristinen ja rehellinen.
Rehellisyys, jos nyt ei turhantarkasti tapahtumien suhteen, niin ainakin
kirjailijan itsensä tunteiden suhteen on minulle tärkeää muistelmissa. Mikään
ei ole ärsyttävämpää kuin ihminen, joka kertoo olleensa jo nuorena pieni nero
ja vaikka mitä. Burroughs on rehellinen. Hän kertoo mitä kustakin ajatteli,
mitä tunsi äitiään kohtaan ja niin edelleen, taaskin jäämättä polkemaan
pelkkiin sisäisiin tuntoihinsa. Kukin kirjan luku kertoo oman pienen sattumuksensa
Augusten Burroughsin elämästä, jonka luulisi suistavan herkemmän hermoraunioksi.
Vaikka tarina pistää välistä lukijan nauramaan, kaiken yllä häälyy alati tumma
varjo.
Olen iloinen että Burroughs toteutti
pienen unelmansa ja tuli kuuluisaksi. Tämän kirjan kautta.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti