maanantai 11. tammikuuta 2016

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo



On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.


Muuan muukalainen, herra Bingley muuttaa maalle Hertfodshireen Netherfield parkiin. Tämä herättää muiden muassa myös Bennetin perheen – erityisesti emännän – uteliaisuuden. Perheenäidillä on nimittäin jo kova halu naittaa kauniit tyttärensä, ja mieluusti juuri rikkaille kumppaneille.
     Herra Bingley herättää yleisesti ihailua ja mielihyvää ympärillään hyvillä käytöstavoillaan ja miellyttämisenhalullaan; kun tämän ystävä herra Darcy puolestaan vain ärsytystä ja paheksuntaa silmiinpistävällä ylpeydellään. Samaa mieltä herroista ovat myös Bennetin perheen tyttäret Jane, johon Bingley tuntuu pian iskevän silmänsä (rouva Bennetin suureksi riemuksi) sekä Elizabeth.
     Herrojen ja Bennetin perheen tyttärien välillä alkaa hämmentävä piirileikki, jossa tulkitaan omia ja vastapuolen tunteita, opitaan ihmissuhteista ja hellitetään niin ennakkoluuloista, kuin ylpeydestäkin.

Jatkan klassikkolinjalla – onhan se häpeä jos ei ole yhtäkään Austenia saanut luettua. Tämän jutun juonen tiesin jo elokuvasta, mutta kirja tuntui silti tuoreelta (kertoohan jo alkuasetelma leikin lopputuloksen).
     Riemukkainta antia teos tarjosi dialogissaan, jossa yläsäätyiset kiertelevät ja kaartelevat, kaunistelevat ja piilopiikittelevät. Nykyisin ollaan niin paljon suorasukaisempia (epäkohteliaampia?), että oli mielenkiintoinen virkistys uppoutua aina tällaisen keskustelun pariin. Toiseksi minua innostivat hahmokuvaukset – erityisesti pappi William Collins kaikessa itsepäisessä hullunkurisuudessaan.
     Mutta Jane, Jane minua vain ärsytti. Miksi kirjailija teki hahmostaan oman kaimansa – vieläpä Bennetin tyttäristä kauneimmasta ja hyveellisimmästä! Elizabeth on realistisempi hahmo, joka sortuu virhearvioihin (ennakkoluuloisuuteen) muunkin kuin yltiöpäisen hyväntahtoisuutensa vuoksi.
     Mutta jotain kylmää minun mielestäni Elizabethissä oli, ja (nyt minä spoilaan!) eikö herra Darcyn rakkaudessa ollut jotenkin niin paljon vilpittömämpi tuntu kuin Elizabethin tunteissa, jotka syttyivät sopivasti kauniin Pemberlyn palatsin tienoilla…



Indigo

lauantai 2. tammikuuta 2016

Eugen Samjatin: Me


– Entä missä viimeisessä vallankumouksessa sinä haluat pysyä kiinni? Viimeistä ei ole, vallankumoukset ovat – loputtomia. Viimeinen on vain lapsia varten: loputtomuus pelottaa lapsia, ja onhan tarpeen että lapset nukkuisivat yönsä levollisesti…
– Mutta mitä järkeä, minkälaista älyä on tuossa kaikessa? Hyväntekijän nimessä, mitä järkeä, jos kaikki ovat onnellisia?


D-503 on yksi Ainoan Valtion asukkaista, matemaatikko ja Integraalin – avaruuteen vieraille kansoille lähetettävän avaruuskapselin – rakentaja. D-503 on numero, kuten jokainen Ainoan Valtion asukas on. Valtiota ympäröi Vihreä Muuri, jonka sisällä nämä numeroidut ihmiset elävät läpinäkyvissä taloissa, elämäntavoitteenaan palvella valtiota: työskennellä tunnilleen rukattujen aikataulujen mukaisesti, kuunnella säännöllisesti propagandaa julkisissa auditorioissa, elää valtion johtajalle, Hyväntekijälle.
     D-503 uskoo vilpittömästi valtion toimintaan ja ulkoa ohjatun elämän hyveellisyyteen. Eräänä keväänä hän kuitenkin kohtaa erikoisen naisen, I-330:n, joka ihmeellisellä tavalla alkaa vetää häntä puoleensa. Mies käyttää ”seksuaalipäiviensä” kupongit toisen naisen kanssa, noudattaa valtion oppeja ja uskoo niiden tuovan onnen itselleen. Mutta kohdattuaan I-330:n salaperäinen sairaus syvenee hetki hetkeltä… sairaus, joka saa D-503:n ajatukset harhailemaan tavanomaisesta poikkeavasti, lopulta jopa rikkomaan valtion lakia.

Eugen Samjatinin (Jevgeni Zamjatin) romaanin Ainoa Valtio peilailee Neuvostoliittoa, jonka aikana kirja julkaistiin – ja kiellettiin. Ainoan Valtion ideologia esittää äärimmäistä kommunismia, jossa valtio ohjailee kaikkea yksilön toimintaa, yksityisyyttä ei ole ja niin taide (romaanin runoilijat!) kuin tiede (Integraalin rakennus) palvelevat valtion spesifejä päämääriä. Neuvostojohtajien ympärille kietoutui voimakas henkilökultti, ja samalla tavalla Samjatinilla on salaperäinen Hyväntekijä, jota kansa uskoo ja ihailee sokeasti.
     Me on monisyinen romaani, jossa pääteemoja ovat muiden muassa hyvän elämän etiikka (mitä on hyvä elämä ja miten sen saavuttaa? Millainen yhteiskunta voi tarjota hyvän elämän [mahdollisimman] monelle?), yksityisyyden arvo ja merkitys, arvosubjektivismi. Ympärillä pyörii pienempiä aihepiirejä: esimerkiksi aavistus ympäristötematiikkaa Vihreässä Muurissa ja romaanin ihmisten luonnosta vieraantuneisuudessa.
     
Ideologioiden taustalla on aina tietynlainen peruskäsitys ihmisluonnosta. Ainoan Valtion ideologian (en viitsi väittää suoraa kommunismiksi) käsitys on minun nähdäkseni hyvin mekanistinen: ihmiset nimetään numeroiksi ja laitetaan työskentelemään tarkan aikataulun mukaan kuin valmiiksi hommaansa ohjelmoidut koneet, mielikuvitus on sairautta, yksilöllisyys pannassa. Tämä ihmiskuva kiistää biologisia faktoja, ja siksi se ei toimi: ihmisellä on esimerkiksi psykologinen tarve tuntea kontrolloivansa omaa elämäänsä (> yksityisyydentarve, tarve ”erottua massasta”) tai ihmislajilla on esimerkiksi myös kyky tuntea rakkautta (> tarve muodostaa kiinteämpiä ihmissuhteita, kuten parisuhteita). Samjatinin romaanissa päähenkilö D-503 rakastuu I-330:n ja juuri tällä tavoin esitellään todellisuuden ja Ainoan Valtion ideologian välinen konflikti, tämä on esimerkki siitä miksi ihmisestä ei voi tehdä täydellisesti kauko-ohjattua hammasratasta valtion koneistoon. Ihmisen biologia ei anna periksi.
     Sama konflikti leviää eri muodoissaan kansakunnassa, mikä saa valtionjohdon virittämään tulille uuden projektin, aseen ihmisluonnon mukautumattomia piirteitä vastaan: Suuren Operaation

Koneen kauneus on virheettömässä ja tarkassa heilurimaisessa liikkeessä. Mutta olisitteko te, lapsuudesta asti Taylorin systeemin ruokkimina, vähemmän ympyränomaista?
     Vain eräs tosiasia:
     Koneella ei ole mielikuvitusta. [– –]
     Mutta te – punastukaa! Suojelijat ovat yhä useammin nähneet kasvoillanne uneksivan hymyn ja kuulleet huokauksianne. Kätkekää silmänne; Ainoan Valtion historioitsijat pyytävät eroa välttyäkseen merkitsemästä aikakirjoihin näitä häpeällisiä tapahtumia. [– –]
     Valtion tieteen viimeinen löytö: fantasian keskuksena on surkuteltava aivosolmu takaraivossa. Ei tarvita muuta kuin polttaa kolmesti tuota solmua X-säteillä – ja te olette parantuneet kuvittelukyvystänne –
     ainiaaksi.

Kun ihminen ei sovi Ainoan Valtion ideologiaan, se onkin ihminen, joka joutuu muuttumaan ja mukautumaan, ei ideologia. Ja Suuren Operaation menetelmä todella toimii. Minusta tämä on mielenkiintoisen rehellinen, materialistinen käsitys. Onko D-503:n pelkäämä sielu sittenkin pelkkä ”surkuteltava aivosolmu takaraivossa”…?

Syystä moni inhoaa arvosubjektivismia, ja niin monesti inhoan minäkin. Mutta samassa lauseessa kuin myönnän olevani materialisti, tunnustan äärimmäisen arvosubjektivismin – eli nihilismin. Arvosubjektivismia inhoava voi sanoa, että Me on kertomus aivopesusta, ja on säälittävää miten päähenkilö pelkää muutosta ja uskoo omaan onneensa… mutta arvosubjektivistille, hänelle jonka mielestä ei objektiivista, kaikkia koskevaa moraalia ole olemassa, on Ainoan Valtion tarjoama elämäntyyli ”oikein” (nihilistille koko käsite on mieletön) siinä missä mikä hyvänsä muukin.
     Back to earth, minusta oli kyllä kiinnostavaa miten päähenkilö ei täysin ”valaistunut”, millä tarkoitan, ettei hän oppinut näkemään valtionideologian epäkohtia vaan uskoi sen paremmuuteen (nyt viimeistään spoilaan) aina onnettomaan loppuun saakka.


Summa summarum. Me on kirja hänelle, joka rakastaa klassista aikuisten dystopiakirjallisuutta (onhan Samjatin vähintään inspiroinut myös esimerkiksi Huxleyta ja Orwellia, kuten sain oppia!), yhteiskuntafilosofisia ongelmia ja venäläistä kirjoitustyyliä (sillä minusta Samjatinin tyylissä on jotakin ihanan klassisen venäläistä, ehkäpä sen aikaansaavat yllättävät ja juuri naulan kantaan osuvat kielikuvat ja sellainen kertojan yksityinen omien ajatusten pyörittely…?). Tämä kirjailija on niitä, jotka kaipaisivat paljon enemmän hehkutusta.



Indigo