Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

”Minä tiedän että nuo ovat lihapasteijoita, mutta mitä nämä ovat?” Odenigbo töni sormella Richardin tuomia ruokia, jotka Harrison oli käärinyt hienosti alumiinifolioon ja asettanut tarjottimelle.

     ”Varmaankin täytettyjä munakoisoja”, Olanna arveli ja vilkaisi Richardia.

     ”Aivan oikein. Harrisonilla on jos jonkinlaisia ideoita. Hän poisti munakoisoista sisukset ja täytti ne muistaakseni juustolla ja mausteilla.”

     ”Tiesittekö te, että eurooppalaiset poistivat erään afrikkalaisen sisukset, täyttivät ruumiin ja näyttelivät sitä ympäri Eurooppaa?” Odenigbo kysyi.

    

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo Nigeriasta irronneen, lyhytikäisen Biafran valtion tarinan. Kerronta tapahtuu kolmen eri ihmisen näkökulmasta: yliopistopiireissä pyörivän, rikkaasta perheestään etääntyneen tytär Olannan, hänen kaksoissisarensa Kainanen kumppanin Richardin, sekä Olannan ja tämän puolison palvelijapojan Ugwun perspektiivistä.

     Olanna muuttaa yhteen uuden, sisarensa sanoin ”vallankumouksellisen” puolisonsa Odenigbon kanssa. Päivittäin heidän luonaan vierailee yliopistoväkeä keskustelemassa päivän politiikasta, Nigerian tilasta ja nationalistisista/heimoaatteista. Ugwu on pienen syrjäkylän poika, ja tilaisuus päästä pariskunnan palveluspojaksi muuttaa hänen maailmansa. Isäntä haluaa Ugwun käyvän koulua ja, tarjoillessaan kolapähkinöitä ja juomia vieraille myös Ugwu saa kosketuspintaa niihin aatteisiin, mistä hänen isäntänsä, emäntänsä ja heidän ystävänsä iltaisin yhdessä väittelevät.

     Samaan aikaan valkoinen mies ja syntyjään britti Richard tutustuu Olannan sisareen Kainaneen: etäiseen, erikoiseen ja tylyyn naiseen, joka kuitenkin päästää miehen lähelleen. Richard on komea mutta ujo mies, eikä koe sopivansa hyvin maan muiden valkoisten sekaan. Hänellä on vaikeuksia toteuttaa kirjailijanammattiaan, löytää ystäviä ja sopeutua yhteisöön – vaikka rakastaakin Nigeriaa.

     Olannan ja Odenigbon idyllin särkevät ensin ihmissuhteiden yhteentörmäykset ja seuraavaksi vielä paljon, paljon totaalisemmin Biafran sota, jossa Nigerian eteläisin osa julistautuu erilliseksi valtioksi Biafraksi ja pyrkii itsenäistymään. Olannassa, Odenigbossa, Kainanessa, Richardissa ja kaikissa heidän läheisissään syttyy syvä kansallistunne ja varmuus Biafran voitosta.

Kuusisataasivuiseksi romaaniksi Adichien teos on yllättävän nopealukuinen. Aikaisemmin olen häneltä lukenut esikoisteoksen Purppuranpunainen hibiskus, johon miellyin. Tämänkertainen herätti vähän ristiriitaisempia tunteita. Kieli on yhä kaunista ja sujuvaa (osakiitos toki kääntäjälle), teemat kiinnostavia, juoni vetävä… Mutta kirjassa oli melko osoitteleva tyyli ja totuttuihin mielikuviin luotiin ristiriitoja lähinnä kliseillä – tämä kaikki tiivistyy aivan erityisesti Richardin hahmoon.

     Richard on komea valkoinen mies, pitkä ja oppinutkin. Mutta luonteeltaan Richard on ”pehmo”, ujo ja epävarma. Minun mielestäni vähän tylsä ratkaisu, aivan kuten on myös klisee niistä toisilleen katkerista kaksoissisaruksista, joissa toinen on aina se kaunis ja oikeudenmukainen (Olanna), ja toinen se ruma ja kyyninen (Kainane). Sisarusten etääntyminen, miessotkut ja sodan aiheuttama lähentyminen kuuluvat samaan kategoriaan. Palaan vielä Richardiin, joka tarinan edetessä herätti minussa aina enemmän ja enemmän sääliä. (Muut) nigerialaiset välillä syyttävät Richardia syntyperänsä perusteella Britannian ja muiden länsimaiden politiikasta. Aivan kuten ”länsimaissa” nähdään ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan eri valtiot ja heimot usein samana massana, Olannan ja Odenigbon väittelypiiri mieltää usein myös länsimaat yhdeksi suureksi alueeksi.

     Kirjassa Richard on yhtä ruotsalaista lentäjää lukuun ottamatta ainoa suvaitsevainen ”valkoinen”. Kaikki muut tuntuvat pitävän koko Afrikkaa syrjäisenä avustuskohteena ja mustia raakalaisina. Toki näitäkin tapauksia ja ennakkoluuloja on, joten ehkäpä suorasukaisempikin esitystapa on välillä OK. Ehkä parhaiten kirjan ”typeriä valkoisia” edustavat kaksi sotatoimittajaa (ne punapää ja pullukka) ja Richardin ystävä Susan. Kirjan ankara tyyli koskee nimenomaan valkoisia länsimaalaisia (usein brittejä – olihan Nigeria nimenomaan Britannian siirtomaa), ei esimerkiksi aasialaisia. Toisaalta tulee aina muistaa, että vaikka kirjan henkilöhahmojen maailmankuva ja käsitykset politiikasta olisivat tietynlaiset, eivät ne välttämättä edusta tietenkään kirjailijan itsensä omia. Richardinkin osuuden ja kärjistetyt länsimaalaishahmot voi käsittää kertomuksena paikallisten syrjinnästä valkoisia kohtaan. Edes Richardin tarjoama ruoka ei ole sopivaa ja hänen ihailunsa afrikkalaista muinaistaidetta kohtaan on arvostelevaa.

Iso osa teoksen tematiikkaa oli nimenomaan ajatus afrikkalaisesta kansallisylpeydestä ja kritiikki yleisiä mustien kokemia ennakkoluuloja vastaan. Mutta minun nähdäkseni tärkeää oli esittää myös mitä sota on. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan yrittää antaa lukijalle edes pientä käsitystä sodasta ja siitä, miten valtava vaikutus sillä on ihmisen psyykeeseen ja elämäntapaan. Sota lähentää Olannaa sisareensa ja sodan järkyttävien tapahtumien keskellä voi pienemmät riidat antaa anteeksi.

Summa summarum. Hieno ja taitavasti kirjoitettu. Tärkeitä teemoja ja koukuttava juoni. Mutta myös kliseisiä ja ärsyttävän yksiulotteisia käsityksiä ”länsimaalaisuudesta”. Ehkä voisi tuoda esille tai miettiä sitäkin, että siirtomaavallat toivat Afrikkaan myös joitakin kenties hyviä asioita: paransivat koulutusta ja terveydenhuoltoa, infrastruktuuria…

     Tietenkin kaiken arvostus riippuu näkökulmasta (arvorelativismi on avainsana). Nämä asiat ovat tärkeitä, jos arvostaa esimerkiksi terveyttä ja (länsimaista?) koulutusta. Mutta jos ihanne ei ole se keskiverto länsimaisen ihmisen elämäntapa vaan esimerkiksi Ugwun kotikylän keskimääräisen asukkaan elämä, tällaisilla asioilla, siis koulutuksella ja modernilla terveydenhuollolla, ei tietenkään ole positiivista arvoa.

     Mielenkiintoista, millainen ristiriita syntyy aina perinteiden vaalimisen ja uuden hyväksymisen välille. Toisaalta sitä haluaisi säilyttää kulttuurinsa tärkeät ominaispiirteet, toisaalta eivätkö ne aina tietyllä tapaa kärsi, kun hyväksyy uudet vaikutteet osaksi omaa maailmankuvaansa.

Indigo

George Orwell: Vuonna 1984

”Vuoteen 2050 mennessä – ja luultavasti jo sitä ennen – entiskielen taito on tykkänään kadonnut. Entisajan kirjallisuus on kaikki hävitetty. - - Jopa puoluekirjallisuus tulee muuttumaan. Jopa iskulauseet tulevat muuttumaan. Miten sellaista iskulausetta kuin ’vapaus on orjuutta’ voisi olla olemassa, kun vapauden käsite on kumottu? Koko ajatteluilmapiiri muuttuu toiseksi. Itse asiassa mitään ajattelua ei olekaan sellaisena kuin se ymmärretään. Oikeaoppisuus on sitä ettei ajatella – ettei tarvitse ajatella. Oikeaoppisuus on tiedostamattomuutta.”

Winston Smith väärentää työkseen historiaa. Hän asuu Oseanian suurvallassa, jota johtaa salaperäinen Isoveli ajatuspoliisien ja muiden puolueen valvontaelinten kautta. Oseanian hierarkiassa Winston kuuluu keskikastiin – ei heikoissa oloissa, nälässä ja köyhyydessä mutta toisaalta vapaammissa olosuhteissa elävään prole-luokkaan, muttei myöskään pieneen puolueen sisäpiiriin, jossa nautitaan ylellisyyksistä ja vallasta.

     Winston Smith on kuitenkin erilainen kuin moni muu hänen ympärillään. Hän ei pidä puolueen alituisesta tarkkailusta, joka paikassa valvovista teleruuduista ja piilotetuista kuuntelulaitteista. Hän kykenee muistamaan hieman kauemmas historiaan – esimerkiksi sen, miten Oseania on sodassa vaihtanut välillä liittolaisiaan ja vihollisiaan. Mutta muut hänen ympärillään laskevat, että kaksi plus kaksi on viisi. Koska Isoveli sanoo niin.

     Sitten Winston saa salaisen, ohimennen käteen piilotetun kirjeen muuan tytöltä, ja rohkeus toimia vastoin puoluetta alkaa itää heidän mielessään.

Tässäpä oli taas pala purtavaksi. Luin tämän miltei yhtä mittaa matkustaessani bussilla usean tunnin reissua. Jotenkin kun keskityin siinä hyvässä paikassa, mukavalla penkillä (ketään ei tullut viereen vaikka linja-auto oli liki täynnä!), kun ulkona ikkunasta vilahtelivat silloin vielä kirpeän aurinkoiset, laikuttain lumen kätkemät pellot ja välillä vastaantulevat kapeat metsävyöhykkeet… Jotenkin pystyin siinä hetkessä sukeltamaan hyvin Oseaniaan, Winstonin maailmaan täynnä tyytymättömyyttä, vallanhimoa, sokeutta moraalille ja historialle…

     Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntajärjestelmään liittyvät yksityiskohdat. Otetaanpa esimerkiksi uudiskieli: kieli jota kokonainen järjestö työkseen kehittelee, vähentäen adjektiiveja, kehittäen sanoja jotka sopivat puolueen tarkoitusperiin. Lukekaapa ylle kirjoittamani lukunäyte. Uudiskielen pointti on tavallaan ihan nerokas, koska kieli on valtavan tärkeä ihmisen ajattelun työväline. Jos ei ole sanaa vapaudelle, voiko sitä varsinaisesti käsittää? Voi kaivata tietenkin rauhaa teleruuduilta ja muilta valvontavehkeiltä, mutta miten esimerkiksi maanalaiset salajärjestöt voisivat toimia ilman käsitteitä, joilla ilmaista yhteiskuntansa epäkohtia? Entäpä jos ei ole sellaisia abstrakteja termejä kuten hyvä ja paha, tai moraali, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, tai jos kielestä puuttuvat termit vallankumous, vastarinta ja niin edelleen. Valtavan mielenkiintoinen ajatus, että kieltä keinotekoisesti manipuloimalla voisi tarttua samalla kiinni työkaluun, jolla ihminen rakentaa maailmankuvaansa. Käytännössä tuntuu kyllä mahdottomalta estää ihmisiä luomasta jatkuvasti uusia termejä, mutta ajatuksen tasolla.

    

Ei ole kauaa siitä, kun kolusin toisen hyvin samantyyppisen dystopiaromaanin, Jevgeni Samjatinin teoksen Me. Me ilmestyi vähän ennen Orwellin romaania, ja pian Vuonna 1984:n jälkeen Aldous Huxley puolestaan kynäili taas samantyyppisen menestysteoksensa Uljas uusi maailma (sekin luettu). Ja kun tällaisia peräjälkeen kirjoitettuja, toisistaan vaikutteita napsineita kirjoja tulee lukeneeksi, on vaikea olla alituiseen vertailematta niitä keskenään.

     Kahden jälkimmäisen herran, Orwellin ja ehkäpä vielä enemmän Huxleyn, tyyli ei ole yhtä runollista kuin Samjatinin. Yhteistä teoksilla on paljon: kaikilla on se päähenkilönä se herännäinen (okei, Samjatin poikkeaa kuviosta), joka kyseenalaistaa valtionvallan toimet ja kulttuurinsa piirteitä. (Spoilaan mutta) kaikilla on myös onnettomat loput. Kaikki käsittelevät samoja yhteiskuntarakenteiden ja ihmisyyden teemoja. Kaikilla on enemmän tai vähemmän valvova yhteiskunta, yleensä myös pieni ylimystö ja suuri vähävaraisempien, työtätekevien luokka. Orwellilta ja Huxleyltä löytyvät myös ne klassiset ”loppunerot”, jotka neuvottelevat päähenkilöiden kanssa pitkän aikaa hurjien tapahtumaketjujen ja päähenkilöiden päänsisäisten kamppailuiden jälkeen – ja valaisevat samalla kirjan yhteiskuntafilosofiaa.

     Mielenkiintoista oli vertailla esimerkiksi näiden eri kirjojen yhteiskuntien käsityksiä seksuaalisuudesta. Orwellin yhteiskunnassa seksuaalisuus on pannassa. Seksi on pelkkä keino lastentekoon – kehitteillä on neurologisia menetelmiä, joilla kyettäisiin estämään kyky kokea orgasmi. Huxleyllä ihmiset saavat, tai oikeastaan heidän lähinnä pitää, köyriä kaikkien estotta keskenään. Jo lapset opetetaan näille tavoille. Samjatinin lähestymistapa on hieman hienovaraisempi: seksuaalisuutta ei varsinaisesti korosteta, esimerkiksi ulkoisesti, mutta ihmiset saavat kaikki harrastaa seksiä keskenään ja jokaisen aikatauluun on erikseen varattu aikaa näille touhuille. Mitä tästä pitäisi päätellä – esitetäänkö ne enemmän kauhukuvina (genre on kuitenkin dystopiakirjallisuus) vaiko mahdollisina nyky-yhteiskuntien kehityspolkuina?

    

Ideologia heijastaa aina jonkinlaista ihmiskuvaa tai, parhaimmillaan tai pahimmillaan, filosofista käsitystä etiikasta ja metafysiikasta. Palataan Orwelliin, jonka teoksessa nämä ovat keskeinen teema. Annan toisen lukunäytteen, jossa valaistaan millaiseen metafyysiseen teoriaan Oseanian valtio-oppi nojaa:

”Mutta kivilajit ovat täynnä sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita – mammuttien ja mastodonttien ja jättiläisliskojen, jotka elivät täällä paljon ennen kuin ihmisestä oli tietoakaan.”

     ”Oletko sinä ikinä nähnyt niitä luita? Etpä tietenkään. 1800-luvun luonnontieteilijät keksivät ne. Ei ennen ihmistä ollut mitään. Ei ihmisen jälkeenkään ole mitään, mikäli hän kuolee sukupuuttoon. Ihmisen ulkopuolella ei ole mitään.”

Jos siis puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole sitä havaitsemassa niin… puu ei ole kaatunut ollenkaan.

”Jos haluaisin”, O’Brien oli sanonut, ”voisin nousta tästä ilmaan kuin saippuakupla.” Winston pohti asiaa. ”Jos hän uskoo että hän nousee ilmaan, ja jos minä samanaikaisesti uskon että hän tekee niin, silloin niin tapahtuu.”

- -

Hän torjui heti ajatuksen. Se oli selvä virhepäätelmä. Se edellytti että ihmisen ulkopuolella oli ”oikea” maailma, jossa tapahtui ”oikeita”, todellisia asioita. Mutta kuinka sellainen maailma voisi olla? Mitä me tiedämme mistään, paitsi omien aivojemme ja ajattelumme kautta? Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aivoissa. Mikä tapahtuu kaikissa aivoissa, tapahtuu todellisuudessa.”

Erityisesti viimeinen virke paljastaa sen, mihin koko Oseanian historianväärentäminen tähtää, mikä sen pointti lopulta on. Jos historiaa muokataan ja saadaan kaikki uskomaan sitä, voidaanko korjaukset saada todella tapahtuneiksi? 



Indigo