Jørn
oli nyt minun puhemieheni, ja kuvittelin miten hän ja Havstein, jota en
tuntenut, istuivat jossakin kahvilassa Tórshavnissa ja Jørn leputti päätään
kyynärpäätään vasten, taputti tahtia jota kukaan ei kuullut, pikkusormillaan
nenänjuureensa, ja Havstein sanoi asioita, hän puhui, en tiennyt mitä hän sanoi
mutta toivoin hänen sanovat että olin seonnut mutta elokuva esitettäisiin
kokonaisuudessaan joskus myöhemmin, ei kannattanut pyytää rahoja takaisin.
Tässä elokuvateatterissa vaadittiin vain kärsivällisyyttä, konemiehiä jotka
eivät menneet taukohuoneeseen heti sen jälkeen kun filmi oli pyörähtänyt
käyntiin vaan jäivät varmuuden vuoksi konehuoneeseen istumaan tai seisomaan.
Norjalainen Mattias on mies, joka haluaa olla ”mitätön hammasratas suuressa
koneistossa”. Hän pyrkii elämään mahdollisimman huomaamattomasti, tekemään
työnsä kunnolla ja olla aiheuttamatta sen suurempaa häslinkiä muiden elämään.
Hänellä on vaimo Helle, työ puutarhurina, hyvä ystävä Jørn ja päällisin puolin
ihan mukiinmenevä elämä – kunnes kaikki romahtaa. Vaimo lähtee postipojan
matkaan, yritys, jossa Mattias on töissä, ajautuu konkurssiin.
Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin
lähteä reissuun Färsaarille ja ajautua outoon tilanteeseen: muistinsa
menettäneenä jonkinlaiseen psykiatriseen kuntoutuskotiin, jossa edes itse
psykiatri ei tunnu olevan täysin järjissään.
Tämä kirja on paljon, paljon pidempi
kuin sen viitisensataa sivua, jotka raskaasti kahlasin läpi. Enkä tarkoita tätä hyvällä. Virkkeet
ovat tökkivän pitkiä, pilkutus mahdoton ja tekotaiteellisuus ylitsepursuavaa
(ks. ote yllä). Koen olevani lukija, joka ymmärtää tyyliseikkojen päälle –
mutta tämmöinen peli se ei vaan vetele. Tässä tyylikeinoja viljellään kaikkeen,
myös Mattiaksen repliikkeihin. Ehkä tämän tarkoitus on ilmentää päähenkilön
epävakaata mielentilaa, mutta minusta ylenpalttinen tyylittely tekee monista
tilanteista hyvin epäaitoja, ja lisäksi antaa Mattiaksesta vähän tyhmänlaisen
kuvan (toisaalta, ehkäpä hänen oli tarkoituskin esittäytyä vähän hölmönä, ei
kaikkien protagonistien kuulukaan olla mitenkään poikkeuksellisen välkkyjä!)
Tarinan idea sinänsä on kuitenkin mielenkiintoinen.
Buzz Aldrin on hauska toistuva tekijä ja ns. nimimotiivi, ikuisen kakkosen
symboli. Mattiaksen symboli. Ensin Buzz Aldrin esitetään kuuhun toisena koskaan
laskeutuneena miehenä ja ahkerana, hyvänä työntekijänä. Mutta myöhemmin paljastetaan,
että yksityiselämässään myös Aldrinilla oli vaikeuksia: masennusta, alkoholismia,
useampia avioeroja.
Hahmoista en saanut mitenkään syvällistä käsitystä, tuskin edes
Mattiaksesta itsestään, vaikka kirjassa on minäkertoja ja tarina pyörii täysin
päähenkilön ympärillä. Kertojan huomioihin ympätään niin paljon näitä niin
taiteellisia sivuhuomioita jäätiköiden sulamisen aiheuttamasta maapallon
merenpinnan noususta tai vastaavasta, että itse tarina lahoaa käsiin. On ok
taiteilla sopivasti, kertoa vaikka niistä puista jotka eivät pärjää Färsaarilla
vaikka niitä kuinka sinne istutetaan – tämähän on symboliikkaa, viittaus
Mattiaksen itsensä ”pärjäämiseen”. Mutta rajansa kaikella. Minä en ainakaan
jaksa lukea kovin ahkerasti (tämän lukemisessa kestikin naurettavan pitkään) tarinaa,
jonka juoni häviää tyylittelyyn – siis suoraa sanottuna tämä oli aika tylsä.
Lyhyesti. Suosittelen tätä kaikille
sadan vuoden päästä syntyville kirjallisuuskriitikoille. Sitten menestyy
huonompikin teos, etenkin kun tyylikeinoissa ei ole pihtailtu. Vielä ei kuitenkaan
kannata vaivautua.
Indigo
