tiistai 15. joulukuuta 2015

Johan Harstad: Buzz Aldrin, taviksena olemisen taito


Jørn oli nyt minun puhemieheni, ja kuvittelin miten hän ja Havstein, jota en tuntenut, istuivat jossakin kahvilassa Tórshavnissa ja Jørn leputti päätään kyynärpäätään vasten, taputti tahtia jota kukaan ei kuullut, pikkusormillaan nenänjuureensa, ja Havstein sanoi asioita, hän puhui, en tiennyt mitä hän sanoi mutta toivoin hänen sanovat että olin seonnut mutta elokuva esitettäisiin kokonaisuudessaan joskus myöhemmin, ei kannattanut pyytää rahoja takaisin. Tässä elokuvateatterissa vaadittiin vain kärsivällisyyttä, konemiehiä jotka eivät menneet taukohuoneeseen heti sen jälkeen kun filmi oli pyörähtänyt käyntiin vaan jäivät varmuuden vuoksi konehuoneeseen istumaan tai seisomaan.


Norjalainen Mattias on mies, joka haluaa olla ”mitätön hammasratas suuressa koneistossa”. Hän pyrkii elämään mahdollisimman huomaamattomasti, tekemään työnsä kunnolla ja olla aiheuttamatta sen suurempaa häslinkiä muiden elämään. Hänellä on vaimo Helle, työ puutarhurina, hyvä ystävä Jørn ja päällisin puolin ihan mukiinmenevä elämä – kunnes kaikki romahtaa. Vaimo lähtee postipojan matkaan, yritys, jossa Mattias on töissä, ajautuu konkurssiin.
     Ei siis ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä reissuun Färsaarille ja ajautua outoon tilanteeseen: muistinsa menettäneenä jonkinlaiseen psykiatriseen kuntoutuskotiin, jossa edes itse psykiatri ei tunnu olevan täysin järjissään.

Tämä kirja on paljon, paljon pidempi kuin sen viitisensataa sivua, jotka raskaasti kahlasin läpi. Enkä tarkoita tätä hyvällä. Virkkeet ovat tökkivän pitkiä, pilkutus mahdoton ja tekotaiteellisuus ylitsepursuavaa (ks. ote yllä). Koen olevani lukija, joka ymmärtää tyyliseikkojen päälle – mutta tämmöinen peli se ei vaan vetele. Tässä tyylikeinoja viljellään kaikkeen, myös Mattiaksen repliikkeihin. Ehkä tämän tarkoitus on ilmentää päähenkilön epävakaata mielentilaa, mutta minusta ylenpalttinen tyylittely tekee monista tilanteista hyvin epäaitoja, ja lisäksi antaa Mattiaksesta vähän tyhmänlaisen kuvan (toisaalta, ehkäpä hänen oli tarkoituskin esittäytyä vähän hölmönä, ei kaikkien protagonistien kuulukaan olla mitenkään poikkeuksellisen välkkyjä!)
    
Tarinan idea sinänsä on kuitenkin mielenkiintoinen. Buzz Aldrin on hauska toistuva tekijä ja ns. nimimotiivi, ikuisen kakkosen symboli. Mattiaksen symboli. Ensin Buzz Aldrin esitetään kuuhun toisena koskaan laskeutuneena miehenä ja ahkerana, hyvänä työntekijänä. Mutta myöhemmin paljastetaan, että yksityiselämässään myös Aldrinilla oli vaikeuksia: masennusta, alkoholismia, useampia avioeroja.
     Hahmoista en saanut mitenkään syvällistä käsitystä, tuskin edes Mattiaksesta itsestään, vaikka kirjassa on minäkertoja ja tarina pyörii täysin päähenkilön ympärillä. Kertojan huomioihin ympätään niin paljon näitä niin taiteellisia sivuhuomioita jäätiköiden sulamisen aiheuttamasta maapallon merenpinnan noususta tai vastaavasta, että itse tarina lahoaa käsiin. On ok taiteilla sopivasti, kertoa vaikka niistä puista jotka eivät pärjää Färsaarilla vaikka niitä kuinka sinne istutetaan – tämähän on symboliikkaa, viittaus Mattiaksen itsensä ”pärjäämiseen”. Mutta rajansa kaikella. Minä en ainakaan jaksa lukea kovin ahkerasti (tämän lukemisessa kestikin naurettavan pitkään) tarinaa, jonka juoni häviää tyylittelyyn – siis suoraa sanottuna tämä oli aika tylsä.

Lyhyesti. Suosittelen tätä kaikille sadan vuoden päästä syntyville kirjallisuuskriitikoille. Sitten menestyy huonompikin teos, etenkin kun tyylikeinoissa ei ole pihtailtu. Vielä ei kuitenkaan kannata vaivautua.



Indigo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti