Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 (Naisten etsivätoimisto #1)

Kadonneiden miesten vaimot ovat aina samanlaisia, Mma Ramotswe ajatteli. Ensin he ovat huolissaan, koska ovat varmoja, että miehelle on tapahtunut jotakin kauheaa. Sitten heidän epäilyksensä heräävät, ja he alkavat miettiä, onko mies sittenkin lähtenyt jonkun toisen naisen matkaan (niin kuin yleensä on), ja lopulta suuttuvat. Siinä vaiheessa he eivät enää halua miestään takaisin, vaikka hänet löydettäisiin. He haluavat vain päästä huutamaan hänelle sydämensä kyllyydestä.

Mma Ramotswe on botswanalainen nainen, ruumiinmuodoltaan tukeva, päästään terävä ja silmiltään tarkka. Sellaisen naisen sopii perustaa etsivätoimisto, ja sen Mma Ramotswe todella tekee: perustaa Botswanan ensimmäisen naisten etsivätoimiston. Kun Mma Ramotswe saa huomiota, vähä vähältä pieniä juttuja ilmestyy ratkottavaksi: kadonnut puoliso, varastettu auto, tyttären mahdollinen poikaystäväkandidaatti… Suurin osa tapauksista on melko pieniä, mutta välillä Mma Ramotswe pääsee käsiksi suurempiinkin juttuihin. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellään myös yksityisetsivän itsensä henkilökohtaista historiaa, isän menneisyydestä lähtien, kuten sukukeskeisessä kulttuuripiirissä sopii tehdä.

Alexander McCall ei itse ole botswanalainen, mutta minulle ainakin välittyi realistisentuntuinen eteläisen Afrikan tunnelma. Tässä on kyse onnistuneesta taustatyöstä.

     Mma Ramotswe on aika sympaattinen hahmo: rauhallinen, viisas ja epätäydellinen. Lukuisissa salapoliisijutuissa päähenkilö on ärsyttävä huippunero kyyninen poliisi, joten Mma Ramotswe on virkistävää vaihtelua. Kirjassa esitellään useampia juttuja muutaman luvun pätkissä (kadonneen pojan tapaus säilyy kuitenkin pääkeissinä), ja väliin sekoitetaan väläyksiä Mma Ramotswen menneisyydestä ja tuokiokuvia hänen tämänhetkisestä elämästään.

     Romaani esittelee pieniä paloja botswanalaisesta ja/tai afrikkalaisesta kulttuurista. Esimerkiksi ns. noituus on osa (kenties yllättävän) useiden afrikkalaisten uskontoa. Noituus tarkoittaa uskomista esimerkiksi erilaisiin hyviin ja pahoihin luonnonhenkiin, sekä rohtoihin, joita saatetaan valmistaa vaikkapa erikoisten (ja uhanalaisten) eläinten, myös jopa ihmisten osista. Toisaalta kirjassa näkyy myös muut kulttuurilliset piirteet (joista Mma Ramotswe on yleensä ylpeä), kuten perhekeskeisyys tai kiireettömyys. Naisten asemaan etsivän suhtautuminen on asiaankuuluvan kipakka.

Nautin tämän helppolukuisen ja erikoisen kirjan lukemisesta, ja merkitsin jo seuraavan osan to read -listalleni. Tägään tämän hyvänmielenkirjaksi, mutta vaikeilta tai vakavilta aiheilta ei tietenkään voi välttyä.

Indigo

Robin Cook: Perimä

”Siinäpä olisi mielenkiintoinen käsikirjoitus, sen perusteella mitä olet miehestä kertonut”, Jack totesi. ”Konnat ovat aina kiinnostavampia kuin hyvät.”

     ”Joudun olemaan eri mieltä.”

     ”Hyvä on. Mitä aiot tehdä ja mikä on minun osani siinä?”

      ”Shawn ja Sana haluavat pitää luuarkun salassa siihen saakka, kunnes he saavat työnsä loppuun. Ja unohdin mainita, että Sana aikoo yrittää eristää luista DNA:ta.”

Kuolinsyyntutkija Jack Stapleton saa eräänä päivänä yllättävän yhteydenoton entiseltä opiskelutoveriltaan kardinaali James O’Rourkelta. Katolisen kirkon mahtimiehenä James on huolissaan arkeologi Shawn Daughtryn (joka myös on kahden edellisen vanha opiskeluaikainen tuttu) tuoreesta löydöksestä, joka on horjuttaa kirkon vakuuttavuutta. Löydös on muuan luuarkku, jonka Shawn salakuljettaa Vatikaanista Amerikkaan tutkiakseen sitä tarkemmin – varmistaakseen todisteet ennen valtavan uutisen julkaisemista.

      Mitä arkku pitää sisällään, ja miten käy mullistavan uutisen julkaisun?

OK. Ihailen kirjailijoita, jotka jaksavat tehdä huolellista taustatyötä romaaninsa eteen (kuten esimerkiksi monissa historiallisissa romaaneissa). Mutta sitten kun luetaan ensin pari kirjaa pohjaksi, ja aletaan kirjoittaa sitä omaa teosta, olisi tärkeää muistaa sälyttää painettavaksi vain tarinan kannalta tarpeellinen tieto, ei kaikkea mahdollista sälää (ihan vain, jotta voisi näyttää miten paljon vaivaa on nähnyt). Kuolinsyyntutkija Stapleton pakenee sairaan lapsen aiheuttamaa vaikeaa perhe-elämää hukuttamalla ajatuksensa muihin projekteihin (samalla kun tämän pyhimysmäinen puoliso jättäytyy kotiäidiksi), kuten vaihtoehtolääkinnän tutkimiseen ja vastustamiseen. Koko vaihtoehtolääkintäosuudesta jäi ärsyttävän irrallinen osuus kirjaan, löyhä side tarinaan löytyy vasta lopuksi (samalla Cook tuli myös vetäneeksi maton koko vaihtoehtolääkinnänvastaiselta saarnaltaan). Ja vielä ärsyttävämpää jotenkin oli, kun Jack tutkiessaan vaihtoehtolääkintää luki kirjan, joka oli sama jonka kirjailija itse luki taustatyöksi (kyseinen Trick or treat -teos mainittiin sekä tarinassa että lopun lähdekirjallisuuslistassa). Ohhoijaa. Tarinan on tärkeää olla ehyt, erityisesti jännärin, jossa tunnelman tulee tiivistyä sivunumeron kasvaessa.

     Jack Stapleton oli muutenkin inhokkihahmoni. Koko henkilöstä paistoi se, miten kirjailija selvästi peilasi itseään tähän. Kaikki kirjoittajat (minäkin joskus) lankeavat aina välillä tähän jippoon: kirjoittamaan hahmon, jonka on joku helkkarin ihanneminä, tylsä, täydellinen ja ärsyttävä hahmo, jossa on realistisesti tarkasteltuna oikeastaan vain kapeita linkkejä kirjailijaan itseensä (esim. sama ammatti). Jack on esimerkiksi henkisesti hyvin tasapainoinen ja järkevä hahmo, vaikka tällä on erittäin vaikea menneisyys (plus se sairas vauva). Jack on töissään hyvin menestynyt ja selvittää kymmenen keissiä tavallisen patologin yhtä kohden. Jack käyttäytyy rauhallisesti riitelevien ystäviensä kanssa, ja kiropraktikon luona sattunut ”pimahduskin” on pelkkä laimea ärähdys räikeälle pahikselle.

    

Romaanissa on välillä selittäviä, tieteellisiä osuuksia – tällaisen teoksen parasta antia. Lääketieteestä tai molekyyli-/solubiologiasta ei kerrota kuin vähän sinne päin, mutta kristinuskon historiallisista juurista hieman tarkemmin. Vaikka uskonnot ovat toki mielenkiintoinen tutkimuskohde, en itse ole erikoistunut koskaan juuri tähän aihepiiriin, joten ote jäi vähän keveäksi. Juuri lääketiede ja solubiologia ovat minulle tutumpia, mutta tämmöinen on tietenkin lukijakohtaista. Tarkoitus on vain selventää, että mikäli etsii ns. lääketieteellistä trilleriä, jollaisista Cook tuntuu olevan tunnettu (tämä oli minun ensimmäinen Cookini), kannattaa kenties valita jokin muu kuin Perimä.

     Suuri plussa oli pieni pujahdus kenttäarkeologian maailmaan. Kaikenlainen muinaisten esineiden, luiden ynnä vastaavien aarteiden esiin kaivaminen, puhtaaksi hipsuttelu ja muu pölyssä kieriskeleminen on kiehtova mutta harvinainen aihepiiri (jota minä taidan ahkerasti romantisoida).

Kirjan teemana on pohdiskella tieteen ja uskontojen suhdetta, mutta tämä jää melko pintapuoliseksi agnostisismiksi. Noo, onhan se se helpoin ratkaisu…

Tälle lukijalle päällimmäisiksi fiiliksiksi jäivät kärjistetyt henkilöhahmot ("täydellinen" Jack, alpha-Shawn sekä James - klassinen uskovainen askeetikko), pääjuonesta irralliset mutkat, pitkittely kaiken toiminnan tarkastelulla (missä sujuvat siirtymät?) ja taskulämpöinen lopputulema tematiikkaan. Hohhoijaa.

Indigo

P.S. Pakko uudelleen korostaa, että tarinan todellinen Neitsyt Maria oli kyllä Jackin puoliso Laurie, joka jättäytyi kotiin hoitamaan perheen yhteistä, sairasta lasta, kuunteli tämän itkua vuorokauden ympäri poistumatta kotoaan mihinkään harrastustoimiin, tuki miestään tämän ongelmissa ja kehotti jatkamaan ”ristiretkiään”, eikä valittanut surkeaa osaansa puolen sanan vertaa. Rispektii.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin. Hänellä ei ollut äitiä eikä isää, ja se oli oikeastaan aika ihanaa, sillä näin ollen ei kukaan voinut sanoa, että hänen oli mentävä nukkumaan juuri kun oli kaikkein hauskinta, eikä kukaan voinut pakottaa häntä nielemään kalanmaksaöljyä, kun hän mieluummin söi karamelleja.

Kävin tonkimassa isäni varastoja ja löysin paitsi pinon Tintti-sarjakuvia, myös kokoelmakirjan Astrid Lindgrenin rakastetuimpia lastensatuja (Ronja ryövärintytär, Peppi, Eemeli, Melukylän lapset…), jotka itsekin olen lapsena kuunnellut ja lukenut moneen kertaan läpi. Vaahteramäen Eemelin liiankin useasti, Melukylän lapsia taas en ollenkaan. Peppi pitkätossu on minulle yhä rakas kirja, tosin paljon lyhyempi kuin muistin…

     Peppi Pitkätossu muuttaa Annikan ja Tommin naapuriin. Jälkimmäiset ovat hyvin kasvatettuja, sovinnaisia lapsia, kun Peppi taas on rasavilli, rohkea, voimakas ja hauska, vaikkakin monessa suhteessa myös melko ymmärtämätön. Pepillä on apina, Herra Tossavainen ja vieläpä kuistilla oma hevonenkin. Yhdessä lapset leikkivät nuuskijoita, käyvät retkellä, sirkuksessa ja koulussa. Pepin omalaatuisuus viehättää varmasti varttuneempiakin lukijoita, ainakin minua.

Tuumin lukiessani että Muumeissa ja Pepissä on paljon yhteistä. Molemmat elävät itsenäistä elämää omalla tyylillään, antaen muiden tehdä omat ratkaisunsa. Molemmat tarkoittavat hyvää ja toimivat ystävällisesti. Ja niin muumit kuin Peppikin ovat viisaita omalla tavallaan – Peppi osaa lukea vain vaivoin, mutta minä ainakaan en menisi kutsumaan häntä typerykseksi.

     Jos haluaisin jälkikasvua, lukisin niille tämänkaltaisia lastenkirjoja, jossa nalkuttamatta opetetaan hyväksymään erilaisuutta, toimimaan itsenäisesti, rohkeasti ja käyttäytymään hyvää tarkoittaen. Räikeä vastakohta ärsyttävän opettavalle (vaikkakin omalla tavallaan myös tunnelmalliselle) Pikku naisille.

Olipa kerrassaan nostalginen piipahdus lapsuuteen!

Indigo