Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Atticus sanoi Jemille eräänä päivänä: – Minä haluaisin mieluummin, että sinä tähtäisit peltipurkkeihin, mutta minä tiedän, että sinä haluat ampua lintuja. Ammu kaikki sininärhet mitä haluat, jos löydät niitä, mutta muista että on synti ampua matkijalintua.

     Ensimmäisen kerran kuulin Atticuksen sanovan, että oli synti tehdä jotakin, ja minä kysyin Maudie-neidiltä asiaa.

     – Isäsi on oikeassa, hän sanoi. – Matkijalintu on Satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, se ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa Satakieltä.

Kuin surmaisi satakielen on osin omaelämäkerrallinen teos. Jean Louise Finch eli Scout on nuori tyttö, joka asuu Yhdysvalloissa Alabamassa muuan pienessä kuumassa ja kuivassa kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa sekä eri sukujen ominaispiirteet ja suullisina eteenpäin kerrotut sukutarinat. Scout kuluttaa vapaa-aikansa leikkimällä veljensä Jemin ja heidän uuden tuttavuutensa Dill-pojan kanssa. Lasten mielikuvitusta kiehtoo erityisesti muuan Radleyn talo, jossa ovi on poikkeuksetta kiinni ja lukittu, eikä sen ainoaa asukasta ”Boo” Radleyta muista kukaan aikoihin nähneensä.

     Scoutin ja Jemin isä Atticus on lempeä ja kirjaviisas mies, ammatiltaan asianajaja. Kirjan yksittäisten tarinoiden keskellä versoaa pääjuoni, joka kertoo Atticuksen uudesta työtehtävästä puolustaa mustaa miestä, jonka väitetään heikoin perustein raiskanneen valkoisen naisen. Tapaus koskettaa sekä lasten että isän oikeudentajua – tuomiona raiskauksesta on teloitus.

Kuin surmaisi satakielen on Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden ikuinen klassikko, romaani joka löytyy jokaisen ”1001 books to read before you die” –listan alkupäästä (tsekatkaa vaikka Goodreads*). Kirja, joka on voittanut törkeästi palkintoja. Ja olihan se hyvä.

     Osasyy KSS:n menestykseen johtuu selvästi aiheesta: rotuerottelu on Yhdysvalloissa aina kuuma peruna. Viime vuonna orjuutta käsittelevä elokuva 12 years a slave voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, luultavasti osin ihan vain moraalisen sisältönsä (mustien orjuuden kritisointi) vuoksi. Mutta rotuerottelusta pitääkin puhua, tietenkin. Tasa-arvo on toimivan yhteiskunnan kivijalka.

     KSS:n lukijoiden määrää selittää myös se, että tämä taitaa olla niitä teoksia, jonka jokainen pikku amerikkalainen koululainen saa tehtäväkseen lukea samaan tapaan kuin me saamme Seitsemän veljestä. Kirjassa on välillä hiukan opettavainen sävy, vaikka se onkin aikuisten romaani (ei siis lainkaan esimerkiksi Pikku naisten luokkaa). Välistä melko selkeäkin opettavaisuus ja eri moraalikäsitysten esittely ovat luultavasti aika mehukkaita ominaisuuksia koululaisille luetettavalta kirjalta…

Mutta tietenkin kirja on oikeastikin hyvä. Yleisesti ottaen minä pidän sellaisista aikuisille suunnatuista romaaneista, joissa protagonisti on lapsi. Niissä voidaan käsitellä surutta vakavia aiheita, ja ihmetellä kaikkea ilman että päähenkilöstä tulisi tyhmänoloinen tai epärealistinen kuva (tässä esimerkiksi voidaan lasten, rotuerotteluja vielä ymmärtämättömien, avulla hämmästellä, miksi ihonväri kertoo jotakin ihmisarvosta. Aikuisella on jo jokin vakiintunut käsitys asiasta).

     Satakieli, joka esiintyy kirjan nimessä, on avainmotiivi, vertauskuva syyttömän syyllistämisestä (ks. lainaus). Raiskauksesta syytetty musta mies on kuin laululintu, joka ei raiskaa ihmisten puutarhoja syömällä niitä, ei pesi maissilaareihin, vain laulaa… tai tekee töitä. Atticus sanoo kirjassa, että hyviä ja pahoja ihmisiä löytyy mustista (eli neekereistä) siinä missä valkoisistakin. Hän on poikkeuksellisen edellä aikaansa.

Minulle Kuin surmaisi satakielen on kasvutarina. Se kertoo Scoutin kasvusta nuorena tyttönä keskellä eteläisten Yhdysvaltojen pientä kylää. Hänen veljensä Jemin kasvusta. Ja ennen kaikkea tasa-arvoa ajavien aatteiden itämisestä, kokonaisen kansakunnan moraalisesta kasvusta.

Indigo

* Goodreads on hyvä sivusto jokaiselle kirjallisuudenystävälle, joka rakastaa kaikenlaista luettelua ja järjestelyä kuten minä.

P.S. Minua jäi vaivaamaan kirjan kansikuva. Miksi tytöllä on mekko? Jos kuvan tyttö on olevinaan Scout, sillä tulisi ilman muuta olla pöksyt.

Ira Levin: Rosemaryn painajainen

Rosemary ja Guy Woodhouse muuttavat uuteen asuntoon New Yorkiin. Rosemaryn ystävä Hutch varoittaa heitä talosta ja kertoo kammottavia tarinoita sen historiasta, mutta aviopari ei ota neuvoja kuuleviin korviinsa ja lyö asuntosopimuksen lukkoon. Naapurissa asuu vanha pariskunta: Minnie ja Roman Castevet, joka tuppautuu Rosemaryn ja Guyn elämään tavalla tai toisella. Guylla on ensin vaikeuksia saada töitä, mutta omituisen tapahtumasarjan jälkeen hänen uraputkensa kääntyy voittoisaksi. Ja vielä ku
mmallisempien sattumusten jälkeen Rosemary alkaa odottaa lasta.

Olen nähnyt kirjaan perustuvan samannimisen elokuvankin joskus ties kuinka monta vuotta sitten. Ehkäpä juuri sen takia itse romaani ei tuntunut ollenkaan jännittävältä, vaan ennalta arvattavalta ja tylsältä. Olkoonkin kauhukirjallisuuden klassikko.

     Hahmot eivät ole juuri kiinnostavia, hetkauta tunteita puoleen tai toiseen, paitsi Guy Woodhouse pistää vähän ärsyttämään (kirjaa lukemalla selviää sitten hyvin miksi). Rosemary on tympeä kodinhengetär, jota tekisi mieli välillä vähän ravistella toimimaan aktiivisemmin ja esimerkiksi lääkärijupakan ja raskauden ongelmien suhteen itsenäisemmin. Castevetit kuuluvat samaan kastiin Guyn kanssa.

     Kirjan tematiikka koskee äidinrakkautta ja liipadiipaduu. Kauhukirjojen keskeisin tehtävä olisi saada lukija kurkistamaan vuoteensa alle ja huoneen muihin pimeisiin nurkkiin ennen nukkumaanmenoa.

    

Toistaiseksi olen lukenut hyviä kauhukirjoja vain Stephen Kingiltä sekä hänen pojaltaan Joe Hilliltä. Hyvässä kauhukirjassa tunnelma tiivistyy alati, tarinaan piilotellaan kammottavia elementtejä sinne tänne ja muistetaan silti kaikkien romaanien peruspilareihin kuuluva hyvien, persoonallisten hahmojen suunnittelu ja toteutus.

     Enempää minulla ei ole sanottavaa (mikä sekin kertoo paljon).

Indigo

Arthur W. Clarke: Avaruusseikkailu 2001

"Se on ontto - se on loputon - ja - oi! - hyvä Jumala! - se on täynnä tähtiä."

Eletään tulevaisuudessa aikaa, jolloin avaruusmatkustaminen ja tietokoneet ovat kehittyneet mahdollistaen esimerkiksi Kuuhun rakennetun tukikohdan sekä järkevänkestoiset reissut ympäri Aurinkokuntaa. Avaruusalus Löytö taittaa juuri tällaista käänteentekevää tutkimusmatkaa Saturnuksen kuu Japetukselle, kyytiläisinään astronautit Poole, Bowman, talviuneen nukutettu miehistö sekä huippuälykäs tietokone HAL. Määränpää on itse matkaa taittavillekin vielä mysteeri, eikä mikään lopulta näytä kääntyvän juuri kenenkään odotusten mukaisesti.

     Vain hieman ennen retken alkua ihmiskunta on kuitenkin tehnyt mullistavan löydön Kuulta. Löydön, joka näyttäisi todistavan että muuallakin universumissa on elämää. Löydön, joka liittyy jollakin tapaa Japetukseen.

Lopultakin merkkaan tämän luetuksi!

     Avaruusseikkailu 2001 on ollut pienen ikuisuuden lukulistallani, ja jäänyt kerran yhden väsyneen kokeilun jälkeen keskenkin. Oikeastihan kirja on kaikessa ohkaisuudessaan nopeasti luettu. Alku on vieläpä jännittäväkin, joten tuskinpa muilta ainakaan siitä kohdin käy samoin.

    

Alussa kerrotaan ihmisten kehityshistoriaa palaamalla apinaihmisten aikaan Afrikan ruohosavanneille. Juttuun lisätään kuitenkin odottamaton tekijä; mystinen huipputekninen (?) laatikko, joka ilmestyy planeetalle suorittamaan esi-isillemme mitä kummallisimpia testejä. Sitten hypätään itse tarinaan, mutta alku on keskeinen osa kokonaisuutta.

     Kirjassa oleellista on osoittaa, kuinka pieni osa maailmankaikkeutta ihmiskunta todennäköisesti on. Kuinka todennäköisesti teknologia voi edetä huikeisiin sfääreihin nykyisestä, vaikka sitä onkin vielä vaikea ajatella (roomalaisetkin aikoinaan olettivat keksineensä jo kaiken). Toisaalta kirjassa pohditaan millaista maapallon ulkopuolinen elämä voi olla; orgaanista meidän tapaamme, mekaanista vaiko jotakin muuta?

     Mitä pidemmälle kirjassa päästään, sitä huikeammaksi juoni käy. Clarke ei ole mielikuvituksessa pihtaille, mutta se plus todella riuska nopeatempoisuus saa aikaan jo oikeastaan puuduttavankin sekamelskan. Suurin osa tapahtumista painottuu kirjan loppupuolelle raskaaksi sieltä täältä maalailevaksi kuvailuksi, josta puuttuu tarkempi ihmettely ja selostus. Outous ja sekavuus ovat usein kirjassa nerokkaita elementtejä. Joskus sellainen on vain ärsyttävää.

     Pahimmillaan tekotaiteellista.

Yksi tieteiskirjallisuuden iänikuisia ongelmakohtia on tapahtumien ajoitus. Jostakin syystä näillä kirjailijoilla tuntuu olevan melko ruusuinen kuva lähitulevaisuuden kehityskulusta. Tai tarkemmin ruusuinen kuva siitä, mihin valtiot taloudellisia resurssejaan katsoisivat parhaaksi kuluttaa, Clarken maailmahan ei ole varsinaisesti utopistinen. Kärsiihän ihmiskunta esimerkiksi liikakansoituksesta ja ydinaseista. Toisaalta Clarke kirjoitti teoksensa kylmän sodan aikaan, jolloin maailma oli jakautunut blokkeihin, kuten kirjassa esitetään, ja jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta – kehityskulku saattoi tuolloin näyttää johtavan Kuuhun perustetulle avaruusasemalle. Eikä Clarkella ollut kristallipalloa, josta tirkistää tulevaisuuteen ja nähdä että suurvalloille koittavat vielä melko sodattomat ajat. Sodattomuus merkitsee yleensä tieteen ja teknologian kehityksen hidastumista, se on kylmä fakta.

Loppufiiliksinä kirjasta jäi mieleen hyvä, jännittävä aloitus ja kiireellä rysäytetty lopetus. Teemat olivat hyviä, lähestymistapa mielenkiintoinen, ihmiskuntaan tai ihmislajiin kohdistuva kriittisyys plussaa, mutta kerronta väsyi aina sivunumeron kasvaessa. Ehkä myös kirjan lyhyys osaltaan jätti paikoin pinnallisen tuntuman tarinaan; todellinen pitkään avaruusmatkaan eläytyminen vaatii suoraan verrannollisesti enemmän paperia ja mustetta, enemmän kuvailua, yksityiskohtia, avaruusmatkustusteknologiaa ja fiilistelyä.

Indigo

Ken Follett: Taivaan pilarit

Kingsbridge tuli taas näkyviin, kun Philip ehti seuraavan mäen harjalle. Massiivinen kirkko pyöreäpäisine holveineen ja pienine, syvine ikkunoineen hallitsi maisemaa, niin kuin luostari hallitsi kylää. Kirkon länsipäädyssä, joka oli Philipin suuntaan, oli kaksi tylppää tornia, joista toinen oli sortunut ukkosmyrskyssä neljä vuotta sitten. Sitä ei ollut vieläkään rakennettu uudestaan, ja fasadilla oli moittiva ilme. Tämä näkyvä suututti Philipiä joka kerta, sillä kivikasa kirkon sisäänkäynnin vieressä oli häpeällinen muistutus luostarin moraalisen selkärangan luhistumisesta.

Muuan rakennusmestari Tom Rakentaja perheineen valtaa Englannin maaseuduilla etsimässä töitä. Tom Rakentaja haluaa aloittaa nimenomaan katedraalin rakentamisen, mutta sopivia työmaita ei satu vastaan – lopulta perhe ajautuu kärsimään nälästä ja kylmästä. Tom Rakentajan vaimo kuolee synnytykseen, mutta rikkonainen perhe kohtaa pian tapahtuman jälkeen omituisen, metsässä elävän villin naisen Ellenin, sekä tämän pienen pojan Jackin. Yhdessä tämä monenkirjava joukko asettuu muuan luostarin liepeille elämään munkkien hyväntahtoisuuden varaan. Luostari toimii Kingsbridgen katedraalin yhteydessä… katedraalin jonne saapunut on Tomin ja Ellenin lisäksi myös munkki Philip.

     Kingsbridgen katedraalilla ja sen asukeilla on kuitenkin vastassaan lordin poika William Hamleigh taustakannattajineen (jotka toimivat ennemminkin Williamin nukkemestareina). Kullakin on kaunansa miestä kohtaan… enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti.

Follettin historiallinen romaani ei yli tuhatsivuisena ole mikään hoikka opus. Paksuja kirjoja on siitä tylsä lukea, etteivät ne ainakaan huonosti sidottuina tahdo juuri pysyä liitoksissaan. Sain tämän ostettua kuitenkin pihille ihmiselle vastustamattomalla kymmenen euron hinnalla! Ja koko pitkä tarina (tai kaikki kirjan osatarinat) oli toki hintansa väärti.

     Lukija hoksaa kupletin juonen parinsadan sivun kuluttua, kun asetelma ”William Hamleigh versus Kingsbridgen katedraalin porukka” asettuu. Sitten alkaa kamppailu, jossa vuoron perään toinen osapuoli on voitolla, toinen häviöllä. Teki mieli kirota aina kun William sai jotakin raakuuksia aikaiseksi, sillä Follet sai hienosti tehtyä Williamista kaikin puolin yököttävän hahmon. Joku voisi sanoa Williamia yksipuolisen pahaksi ja siten mielenkiinnottomaksi, mutta minun mielestäni liika monipuolisuuden lisääminen henkilöhahmoihin samankaltaistaa niitä. Persoonallisuudenpiirteet häviävät silloin tyystin – erityisesti kirjoissa, joissa on paljon eri hahmoja. Sitä paitsi William on paitsi paha, myös aidosti jumalaapelkäävä, typerä ja henkisesti heikkokin.

     Kirjan ”pahikset” ovat muutenkin mielenkiintoisia. Suosikkini niistä oli ehdottomasti Williamin äiti Regan, jossa yhdistyy harvinainen kombo: hän on äärimmäisen ruma, äärimmäisen ovela ja nainen. Pahiksia on siis fiksujakin. Toisaalta kukaan ei ole täydellinen, vaan kateutta, vihaa ja kaunaa kytee myös ”hyvissä” hahmoissa – vaikka hahmojen hyvä/paha -jaottelu onkin välillä silmiinpistävä…

Lukiessani Taivaan pilareita, vertasin teosta automaattisesti toiseen melko samankaltaiseen kirjaan: Ildefonso Falconesin Meren katedraaliin, jonka luin noin vuosi sitten (blogia en silloin vielä pitänyt, joten ei löydy täältä). Sanottakoon sen, että tämä Follettin kirja on julkaistu reippaasti ennen (1989) Falconesin teosta (2006), joten jälkimmäinen on se, joka on niin sanotusti ottanut toisesta vaikutteita. Molemmissa kirjoissa rakennetaan katedraalia ja aikajana kietoutuu sen rakennusvaiheiden ympärille. Molemmat liikkuvat suunnilleen sydänkeskiajassa. Molemmissa on useita tärkeitä henkilöitä ja samankaltaisia ongelmia, juonittelua ja valtakamppailua. Ei voi olla sattumaa!

     Se vissi ero näissä kuitenkin on, että Follettin kirja on reippaasti parempi.

Taivaan pilareita aloittavalle lukijalle on tiedossa monta sataa sivua fiktiivistä historiankertomusta 1100-luvun Englannissa. Sotia, romantiikkaa, uskontoja, kaunaa, lupauksia, intohimoa, you name it. Kingsbridgen katedraali on ikävä kyllä sekin fiktiivinen (vaikka, kuten netistä tarkastin, kirjailija on suunnitellut sitä Wellsin ja Salisburyn katedraalien pohjalta). Ei pidä antaa ulkomuodon väsyttää, sillä teksti on hyvin lukijaystävällistä: sujuvaa, nopeaa ja vailla turhia kikkailuja (toisiin kirjoihin tietyt kielelliset temput sopivatkin, mutta tämä on varmasti nautittavin juuri näin).

     Suosittelen lämpimästi.

Indigo

Grace McCleen: Ihana maa

Usko on minulle tuttu asia. Huoneessani oleva maailma on siitä tehty. Uskosta minä ompelin pilvet. Uskosta leikkasin kuun ja tähdet. Uskolla liimasin kaiken yhteen ja laitoin humisemaan. Tämä oli mahdollista, sillä usko muistuttaa mielikuvitusta. Se näkee jotakin siinä, missä ei ole mitään; se hyppää, ja yhtäkkiä huomaa lentävänsä.

Judith McPherson on kymmenvuotias tyttö, joka kuuluu isänsä kanssa uskonnolliseen lahkoon. Uskonto näkyy elämässä monella tavalla; Judith käy saarnaamassa toisinaan isänsä kanssa ihmisille lopunajoista ja pelastuksesta, käy seurakuntatalolla tapaamassa muita uskovaisia, lukee isän kanssa Raamattua ruokailulla ja niin edelleen. Lahko tai uskonto ei kuitenkaan varsinaisesti hallitse koko elämää, vaikka onkin monessa mukana. Vapaa-ajallaan Judith rakentelee usein huoneeseensa rakentamaa ”ihanaa maata” löytämästään hylätystä roskasta.

    Mutta Judithilla on paljon koettelemuksia elämässään: hänen äitinsä on kuollut pian Judithin syntymän jälkeen ja häntä kiusataan julmasti koulussa. Kun isän työpaikalla alkaa lakko ja isä ryhtyy ”rikkuriksi”, ongelmat alkavat kasaantua.

     Mutta sitten joku puhuu Judithille, ja antaa hänelle käyttöön ihmeitätekevän voiman.

Minä en tunnusta mitään uskontoa, mutta silti olen kiinnostunut niistä ilmiönä. Uskonnoissa ihmisiin vetoaa varmasti ainakin yhteisön tarjoama me-henki, tai yksinkertaisesti lohtu ja toivo (erityisesti niihin, jotka käyvät läpi vaikeita elämäntilanteita). Muistan lukeneeni lähinnä ”kauhutarinoita” uskonnollisista lahkoista, mutta tässä kyseessä on maltillisempi tapaus.

     Kristinusko on kantava teema läpi kirjan, ja välillä Judith kysyy suoraa joltakulta klassisia teologisia kysymyksiä, ja välillä niitä esitetään välillisesti tarinan kautta. Kirja tulee pohtineeksi esimerkiksi ns. teodikean ongelmaa (miksi on pahuutta, jos Jumala on hyvä), ihmeiden luonnetta sekä sitä, millainen on hyvä uskovainen. Toisaalta tematiikka pyörii myös uskonasioiden ulkopuolella esimerkiksi isän ja tyttären välisessä suhteessa, koulukiusaamisessa ja yleisessä etiikassa.

    

Ihana maa on erinomainen kirja, jonka lukee nopeasti, vaikka sillä onkin sisällöllisesti paljon sanottavaa. Lapsen näkökulmasta toteutettu kerronta toimii hienosti ja tunnelma tihenee koukuttavasti loppua kohden. Miksi kaikkivoipaisuus ei olekaan helppo kyky hallita? Tielle näyttävät astuvan ainakin tekojen ennalta-arvaamattomuus, ongelmallinen eettisyys sekä toisaalta omien halujen väärinarviointi…

Indigo

Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Kun ensimmäisen kerran jouduin silmäkkäin meren kanssa, menin hämmästyksestä mykäksi. Kahden suuren kukkulan Huilquen ja Maulen välissä raivosi suuri meri. En ihmetellyt ainoastaan suunnattomia valkoharjaisia aaltoja jotka nousivat monta metriä päittemme yläpuolelle. Minä kuuntelin jättiläismäisen sydämen jyminää, maailmankaikkeuden sykähtelyä.

Tunnustan eläneeni on kuuluisan chileläisrunoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta.

     Neruda on minun ensimmäinen ja tärkein mielirunoilijani, joka ammentaa runoihinsa aineksia luonnosta ja ihmisistä. Rakkausrunoja minä en ymmärrä (mitäpä tätä kiertelemään) – olen luultavasti liian kokematon ja ihmissuhteisiin liittyvistä tunnemyllerryksistä kiinnostumaton sille aiheelle (toistaiseksi?). Mutta Nerudan luontorunot ovat liki poikkeuksetta ihania, ylistäviä, kekseliäitä. Lukekaa vaikka tämän kirjan aloitus, jossa Neruda palaa pieneksi Chilen sademetsissä vaeltavaksi pojaksi ja kuvailee mitä näkee, kuulee ja tuntee metsässä… nannaa kaikille aisteille.

   

Neruda eli kyllä ihmeellisen elämän. Viidakossa lapsuutensa vaeltanut pikkupoika kehittyi taiturimaiseksi runonkertojaksi, muutti nuorena maaseudulta kaupunkiin opintojensa perässä, ja kasvoi nopeasti sekasortoisen maan kuuluisimmaksi, kansainvälisesti tunnustusta saaneeksi runoilijaksi. Neruda kertoo muistelmateoksessaan paljon ihmisistä joita on tavannut – minun makuuni hieman liikaakin. Muistelmateoksen kuuluisi minun mielestäni keskittyä itse oman elämänsä päähenkilöön, ja olisin mieluusti lukenut lisää siitä, miltä Nerudasta tuntui esimerkiksi menettää hänen rakas ystävänsä Garcia Lorca (kyllä, hän tunsi erinomaisesti tuon espanjalaisen runokuninkaan), miltä tuntui lähteä yksin sellaisiin maailman kolkkiin, joista hän tuskin oli paljoa kuullut (Kiinaan, Intiaan, Ranskaan…), miksi hän siirtyi kannattamaan Chilen kommunistisia liikkeitä tai miten hän koki kehittyneensä runoilijana kunkin kokemuksen jälkeen. Mutta käyhän se näinkin, sillä häntä ympäröivillä ihmisillä oli takuulla suuri vaikutus hänen tuotoksiinsa. Garcia Lorcan lisäksi kirjan sivuilta voi bongailla muidenkin aikansa kuuluisuuksien nimiä. Toisaalta joukkoon pääsee myös tuntemattomampia, mutta erittäin eriskummallisia henkilöitä, kuten muuan chileläiset metsän keskellä yhdessä asustavat siskokset, jotka ottavat Nerudan illallisvieraaksi, tai eräs sokkona lentävä kirjallisuudenharrastaja… Toiset tarinat tuntuvatkin venyttävän hiukan todellisuutta, mutta anteeksiantavaisempi lukija keksii kertomuksista olennaisen.

Tunnustan eläneeni ei ole varsinaisesti kepeä teos, mutta sopii mielestäni luettavaksi pieninä pätkinä esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Tarinat ovat melko irrallisia, häivähdyksiä sieltä täältä herran elämästä. Suosittelen lämpimästi Nerudan runojen ystävälle, sekä toisaalta taiteilijan, diplomaatin, poliitikon ja haaveilijan (sillä tätä kaikkea Neruda oli) elämästä kiinnostuneille.

Indigo