"Se
on ontto - se on loputon - ja - oi! - hyvä Jumala! - se on täynnä tähtiä."
Eletään tulevaisuudessa aikaa, jolloin
avaruusmatkustaminen ja tietokoneet ovat kehittyneet mahdollistaen esimerkiksi
Kuuhun rakennetun tukikohdan sekä järkevänkestoiset reissut ympäri
Aurinkokuntaa. Avaruusalus Löytö taittaa juuri tällaista käänteentekevää
tutkimusmatkaa Saturnuksen kuu Japetukselle, kyytiläisinään astronautit Poole, Bowman, talviuneen nukutettu miehistö sekä huippuälykäs tietokone HAL. Määränpää on itse matkaa
taittavillekin vielä mysteeri, eikä mikään lopulta näytä kääntyvän juuri
kenenkään odotusten mukaisesti.
Vain hieman ennen retken alkua
ihmiskunta on kuitenkin tehnyt mullistavan löydön Kuulta. Löydön, joka
näyttäisi todistavan että muuallakin universumissa on elämää. Löydön, joka
liittyy jollakin tapaa Japetukseen.
Lopultakin merkkaan tämän luetuksi!
Avaruusseikkailu 2001 on ollut pienen ikuisuuden lukulistallani, ja
jäänyt kerran yhden väsyneen kokeilun jälkeen keskenkin. Oikeastihan kirja on
kaikessa ohkaisuudessaan nopeasti luettu. Alku on vieläpä jännittäväkin, joten
tuskinpa muilta ainakaan siitä kohdin käy samoin.
Alussa kerrotaan ihmisten
kehityshistoriaa palaamalla apinaihmisten aikaan Afrikan ruohosavanneille. Juttuun
lisätään kuitenkin odottamaton tekijä; mystinen huipputekninen (?) laatikko,
joka ilmestyy planeetalle suorittamaan esi-isillemme mitä kummallisimpia testejä.
Sitten hypätään itse tarinaan, mutta alku on keskeinen osa kokonaisuutta.
Kirjassa oleellista on osoittaa, kuinka pieni osa maailmankaikkeutta
ihmiskunta todennäköisesti on. Kuinka todennäköisesti teknologia voi edetä
huikeisiin sfääreihin nykyisestä, vaikka sitä onkin vielä vaikea ajatella
(roomalaisetkin aikoinaan olettivat keksineensä jo kaiken). Toisaalta kirjassa
pohditaan millaista maapallon ulkopuolinen elämä voi olla; orgaanista meidän
tapaamme, mekaanista vaiko jotakin muuta?
Mitä pidemmälle kirjassa päästään, sitä huikeammaksi juoni käy. Clarke
ei ole mielikuvituksessa pihtaille, mutta se plus todella riuska nopeatempoisuus
saa aikaan jo oikeastaan puuduttavankin sekamelskan. Suurin osa tapahtumista
painottuu kirjan loppupuolelle raskaaksi sieltä täältä maalailevaksi
kuvailuksi, josta puuttuu tarkempi ihmettely ja selostus. Outous ja sekavuus ovat
usein kirjassa nerokkaita elementtejä. Joskus sellainen on vain ärsyttävää.
Pahimmillaan tekotaiteellista.
Yksi tieteiskirjallisuuden iänikuisia ongelmakohtia
on tapahtumien ajoitus. Jostakin syystä näillä kirjailijoilla tuntuu olevan
melko ruusuinen kuva lähitulevaisuuden kehityskulusta. Tai tarkemmin ruusuinen
kuva siitä, mihin valtiot taloudellisia resurssejaan katsoisivat parhaaksi
kuluttaa, Clarken maailmahan ei ole varsinaisesti utopistinen. Kärsiihän
ihmiskunta esimerkiksi liikakansoituksesta ja ydinaseista. Toisaalta Clarke
kirjoitti teoksensa kylmän sodan aikaan, jolloin maailma oli jakautunut blokkeihin,
kuten kirjassa esitetään, ja jolloin Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat
avaruuden valloittamisesta – kehityskulku saattoi tuolloin näyttää johtavan
Kuuhun perustetulle avaruusasemalle. Eikä Clarkella ollut kristallipalloa, josta tirkistää tulevaisuuteen ja nähdä että suurvalloille koittavat vielä melko sodattomat ajat. Sodattomuus merkitsee yleensä tieteen ja teknologian kehityksen hidastumista, se on kylmä fakta.
Loppufiiliksinä kirjasta jäi mieleen
hyvä, jännittävä aloitus ja kiireellä rysäytetty lopetus. Teemat olivat hyviä,
lähestymistapa mielenkiintoinen, ihmiskuntaan tai ihmislajiin kohdistuva
kriittisyys plussaa, mutta kerronta väsyi aina sivunumeron kasvaessa. Ehkä myös
kirjan lyhyys osaltaan jätti paikoin pinnallisen tuntuman tarinaan; todellinen pitkään
avaruusmatkaan eläytyminen vaatii suoraan verrannollisesti enemmän paperia ja
mustetta, enemmän kuvailua, yksityiskohtia, avaruusmatkustusteknologiaa ja
fiilistelyä.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti