Kingsbridge
tuli taas näkyviin, kun Philip ehti seuraavan mäen harjalle. Massiivinen kirkko
pyöreäpäisine holveineen ja pienine, syvine ikkunoineen hallitsi maisemaa, niin
kuin luostari hallitsi kylää. Kirkon länsipäädyssä, joka oli Philipin suuntaan,
oli kaksi tylppää tornia, joista toinen oli sortunut ukkosmyrskyssä neljä
vuotta sitten. Sitä ei ollut vieläkään rakennettu uudestaan, ja fasadilla oli
moittiva ilme. Tämä näkyvä suututti Philipiä joka kerta, sillä kivikasa kirkon
sisäänkäynnin vieressä oli häpeällinen muistutus luostarin moraalisen
selkärangan luhistumisesta.
Muuan rakennusmestari Tom Rakentaja perheineen valtaa
Englannin maaseuduilla etsimässä töitä. Tom Rakentaja haluaa aloittaa
nimenomaan katedraalin rakentamisen, mutta sopivia työmaita ei satu vastaan –
lopulta perhe ajautuu kärsimään nälästä ja kylmästä. Tom Rakentajan vaimo
kuolee synnytykseen, mutta rikkonainen perhe kohtaa pian tapahtuman jälkeen
omituisen, metsässä elävän villin naisen Ellenin,
sekä tämän pienen pojan Jackin.
Yhdessä tämä monenkirjava joukko asettuu muuan luostarin liepeille elämään
munkkien hyväntahtoisuuden varaan. Luostari toimii Kingsbridgen katedraalin
yhteydessä… katedraalin jonne saapunut on Tomin ja Ellenin lisäksi myös munkki Philip.
Kingsbridgen katedraalilla ja sen asukeilla on kuitenkin vastassaan
lordin poika William Hamleigh
taustakannattajineen (jotka toimivat ennemminkin Williamin nukkemestareina).
Kullakin on kaunansa miestä kohtaan… enemmän tai vähemmän henkilökohtaisesti.
Follettin historiallinen romaani ei yli
tuhatsivuisena ole mikään hoikka opus. Paksuja kirjoja on siitä tylsä lukea, etteivät
ne ainakaan huonosti sidottuina tahdo juuri pysyä liitoksissaan. Sain tämän
ostettua kuitenkin pihille ihmiselle vastustamattomalla kymmenen euron hinnalla!
Ja koko pitkä tarina (tai kaikki kirjan osatarinat) oli toki hintansa väärti.
Lukija hoksaa kupletin juonen parinsadan sivun kuluttua, kun asetelma ”William
Hamleigh versus Kingsbridgen katedraalin porukka” asettuu. Sitten alkaa
kamppailu, jossa vuoron perään toinen osapuoli on voitolla, toinen häviöllä.
Teki mieli kirota aina kun William sai jotakin raakuuksia aikaiseksi, sillä
Follet sai hienosti tehtyä Williamista kaikin puolin yököttävän hahmon. Joku
voisi sanoa Williamia yksipuolisen pahaksi ja siten mielenkiinnottomaksi, mutta
minun mielestäni liika monipuolisuuden lisääminen henkilöhahmoihin
samankaltaistaa niitä. Persoonallisuudenpiirteet häviävät silloin tyystin – erityisesti
kirjoissa, joissa on paljon eri hahmoja. Sitä paitsi William on paitsi paha,
myös aidosti jumalaapelkäävä, typerä ja henkisesti heikkokin.
Kirjan ”pahikset” ovat muutenkin mielenkiintoisia. Suosikkini niistä oli
ehdottomasti Williamin äiti Regan, jossa yhdistyy harvinainen kombo: hän on äärimmäisen
ruma, äärimmäisen ovela ja nainen. Pahiksia on siis fiksujakin. Toisaalta
kukaan ei ole täydellinen, vaan kateutta, vihaa ja kaunaa kytee myös ”hyvissä”
hahmoissa – vaikka hahmojen hyvä/paha -jaottelu onkin välillä silmiinpistävä…
Lukiessani Taivaan pilareita, vertasin
teosta automaattisesti toiseen melko samankaltaiseen kirjaan: Ildefonso Falconesin Meren katedraaliin,
jonka luin noin vuosi sitten (blogia en silloin vielä pitänyt, joten ei löydy
täältä). Sanottakoon sen, että tämä Follettin kirja on julkaistu reippaasti
ennen (1989) Falconesin teosta (2006), joten jälkimmäinen on se, joka on niin
sanotusti ottanut toisesta vaikutteita. Molemmissa kirjoissa rakennetaan
katedraalia ja aikajana kietoutuu sen rakennusvaiheiden ympärille. Molemmat
liikkuvat suunnilleen sydänkeskiajassa. Molemmissa on useita tärkeitä
henkilöitä ja samankaltaisia ongelmia, juonittelua ja valtakamppailua. Ei voi
olla sattumaa!
Se vissi ero näissä kuitenkin on,
että Follettin kirja on reippaasti parempi.
Taivaan pilareita aloittavalle
lukijalle on tiedossa monta sataa sivua fiktiivistä historiankertomusta
1100-luvun Englannissa. Sotia, romantiikkaa, uskontoja, kaunaa, lupauksia,
intohimoa, you name it. Kingsbridgen katedraali on ikävä kyllä sekin
fiktiivinen (vaikka, kuten netistä tarkastin, kirjailija on suunnitellut sitä
Wellsin ja Salisburyn katedraalien pohjalta). Ei pidä antaa ulkomuodon
väsyttää, sillä teksti on hyvin lukijaystävällistä: sujuvaa, nopeaa ja vailla
turhia kikkailuja (toisiin kirjoihin tietyt kielelliset temput sopivatkin,
mutta tämä on varmasti nautittavin juuri näin).
Suosittelen lämpimästi.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti