Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni

Kun ensimmäisen kerran jouduin silmäkkäin meren kanssa, menin hämmästyksestä mykäksi. Kahden suuren kukkulan Huilquen ja Maulen välissä raivosi suuri meri. En ihmetellyt ainoastaan suunnattomia valkoharjaisia aaltoja jotka nousivat monta metriä päittemme yläpuolelle. Minä kuuntelin jättiläismäisen sydämen jyminää, maailmankaikkeuden sykähtelyä.

Tunnustan eläneeni on kuuluisan chileläisrunoilija Pablo Nerudan omaelämäkerta.

     Neruda on minun ensimmäinen ja tärkein mielirunoilijani, joka ammentaa runoihinsa aineksia luonnosta ja ihmisistä. Rakkausrunoja minä en ymmärrä (mitäpä tätä kiertelemään) – olen luultavasti liian kokematon ja ihmissuhteisiin liittyvistä tunnemyllerryksistä kiinnostumaton sille aiheelle (toistaiseksi?). Mutta Nerudan luontorunot ovat liki poikkeuksetta ihania, ylistäviä, kekseliäitä. Lukekaa vaikka tämän kirjan aloitus, jossa Neruda palaa pieneksi Chilen sademetsissä vaeltavaksi pojaksi ja kuvailee mitä näkee, kuulee ja tuntee metsässä… nannaa kaikille aisteille.

   

Neruda eli kyllä ihmeellisen elämän. Viidakossa lapsuutensa vaeltanut pikkupoika kehittyi taiturimaiseksi runonkertojaksi, muutti nuorena maaseudulta kaupunkiin opintojensa perässä, ja kasvoi nopeasti sekasortoisen maan kuuluisimmaksi, kansainvälisesti tunnustusta saaneeksi runoilijaksi. Neruda kertoo muistelmateoksessaan paljon ihmisistä joita on tavannut – minun makuuni hieman liikaakin. Muistelmateoksen kuuluisi minun mielestäni keskittyä itse oman elämänsä päähenkilöön, ja olisin mieluusti lukenut lisää siitä, miltä Nerudasta tuntui esimerkiksi menettää hänen rakas ystävänsä Garcia Lorca (kyllä, hän tunsi erinomaisesti tuon espanjalaisen runokuninkaan), miltä tuntui lähteä yksin sellaisiin maailman kolkkiin, joista hän tuskin oli paljoa kuullut (Kiinaan, Intiaan, Ranskaan…), miksi hän siirtyi kannattamaan Chilen kommunistisia liikkeitä tai miten hän koki kehittyneensä runoilijana kunkin kokemuksen jälkeen. Mutta käyhän se näinkin, sillä häntä ympäröivillä ihmisillä oli takuulla suuri vaikutus hänen tuotoksiinsa. Garcia Lorcan lisäksi kirjan sivuilta voi bongailla muidenkin aikansa kuuluisuuksien nimiä. Toisaalta joukkoon pääsee myös tuntemattomampia, mutta erittäin eriskummallisia henkilöitä, kuten muuan chileläiset metsän keskellä yhdessä asustavat siskokset, jotka ottavat Nerudan illallisvieraaksi, tai eräs sokkona lentävä kirjallisuudenharrastaja… Toiset tarinat tuntuvatkin venyttävän hiukan todellisuutta, mutta anteeksiantavaisempi lukija keksii kertomuksista olennaisen.

Tunnustan eläneeni ei ole varsinaisesti kepeä teos, mutta sopii mielestäni luettavaksi pieninä pätkinä esimerkiksi ennen nukkumaanmenoa. Tarinat ovat melko irrallisia, häivähdyksiä sieltä täältä herran elämästä. Suosittelen lämpimästi Nerudan runojen ystävälle, sekä toisaalta taiteilijan, diplomaatin, poliitikon ja haaveilijan (sillä tätä kaikkea Neruda oli) elämästä kiinnostuneille.

Indigo