Joanne Harris: Chocolat (Chocolat #1)

And with every day her influence spreads. Part of it is the shop itself. Half-café, half-confiserie, it projects an air of cosiness, of confidences. Children love the chocolate shapes at pocket-money prices. Adults enjoy the atmosphere of subtle naughtiness, of secrets whispered, grievances aired. Several families have begun to order a chocolate cake for lunch every Sunday; I watch them as they collect the beribboned boxes after Mass. The inhabitants of Lansquenet-sous-Tannes have never eaten as much chocolate. Yesterday Denise Arnaud was eating – eating! – in the confessional. I could smell the sweetness on her breath, but I had to pretend to maintain anonymity.

Vianne Rocher muuttaa tyttärensä Anoukin kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään, jota hallinnoi tiukan konservatiivisella otteella pappi Reynaud. Vianne on kaikkiaan papin täysi vastakohta: uusi tulokas noudattaakin katolisten tapojen sijaan pakanallisia, pukeutuu iloisen värikkäästi ja elää hedonistisen elämänjanoisesti nauttien hyvästä seurasta ja, ennen kaikkea, ruoasta. Kun Vianne perustaa kylään suklaapuodin ja alkaa tutustua lähemmin kyläläisiin, Reynaud alkaa pelätä paitsi kyläläisten kirkollisen moraalin, myös oman vaikutusvaltansa puolesta. Tarkkanäköinen Vianne ansaitsee kyläläisten rakkauden tarttumalla heidän ongelmiinsa lempeällä otteella, kuuman kaakaomukillisen ääressä.

Harrisin kirja on oikea hyvänmielen kirja sekä parhaimmillaan että pahimmillaan (jälkimmäinen siksi että välillä näistä tulee sellainen tahmainen fiilis, vähän samantapainen kuin romanttisista komedioista). Okei, tarinan keskiössä pyörii vaikeitakin aiheita (esimerkiksi lapsen menettämisen pelko, väkivalta parisuhteessa ja sosiaalisten hierarkioiden paine), ja Harris käsittelee niitä kevyellä, ei liian pinnallisella mutta varovaisella otteella. Ja se on hyvä. Myös vaikka pappi Reynaud on kirjan ”pahis”, Harris ei lyttää uskontoja – lähinnä kritisoi sosiaalisia normeja. Kun Viannen ystävä tenttaakin tältä, pitääkö Vianne hänen uskomuksiaan tyhjänpäiväisenä, Vianne vastaa hyväntuulisesti:

”I’d say you have been talking to Armande” - - “And also I’d say that you and she are entitled to your beliefs. As long as they make you happy.”

Harrisin parhaat puolet näkyvät tarkassa, värikkäässä kuvailussa ja persoonallisissa hahmoissa (tuskin olen ainut jonka suosikiksi tuli räväkkä Armande). Olkoonkin tarina kevyt ja opetus ennalta-arvattava, Pieni suklaapuoti on hyvä kirja piristämään pimeitä vuodenaikoja (ja erityisesti joulun jälkeen sopivaa luettavaa, herkkujen kulutuksen yhteydessä).

Indigo

Veronica Roth: Outolintu (Outolintu #1)

Tänään olisi Calebin vuoro laittaa päivällistä. Mietin kumpi ottaa hänen vuoronsa – äiti vai isä? Ja kun he siivoavat hänen huoneensa, mitä he löytävät? Kuvittelen miten kirjoja on työnnetty kaapin ja seinän väliin ja patjan alle. Terävän tiedonjano täyttää hänen huoneensa joka sopukan. Tiesikö hän kaiken aikaa että valitsisi Terävän? Ja jos tiesi, miksi minä en huomannut mitään?

     Kylläpä Caleb näytteli hyvin. Ajatus saa vatsani vellomaan. Minäkin jätin heidät, mutta en osannut teeskennellä. Ainakin he tietävät, että olen itsekös.

     Suljen silmäni ja kuvittelen miten äiti ja isä istuvat hiljaa ruokapöydässä. Kurkkuani kuristaa, koska tiedän että en saa enää koskaan olla heidän tyttärensä. Onko se merkki epäitsekkyydestä vai onko sekin vain itsekkyyttä?

16-vuotias Beatrice elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on jaettu luonteenpiirteidensä ja kykyjensä mukaan viiteen eri osastoon: Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Teräviin. Jokaisella osastolla on omat elinpiirinsä ja tehtävänsä yhteiskunnassa – ero omasta osastosta tarkoittaa siis myös paitsi vanhan elämäntyylin hylkäämistä, myös eroa perheestä ja läheisistä. Beatricen valinta on hyppy tuntemattomaan, ja matkan varrella hän joutuu opettelemaan irti Vaatimattomien tavoista rohkeutta koettelevan valintakokeen kautta. Mutta pikkuhiljaa myös osastoviha Terävien ja Vaatimattomien välillä kiristyy.

Minusta on alkanut vaikuttaa siltä että scifi on vihdoinkin rantautunut myös nuortenkirjallisuuteen! Olen innoissani tästä, sillä scifi vaatiikin pientä elvytystä ja on mukava että myös harvinaisempi genre saa nuorempiakin lukijoita osakseen. Ja itsehän olen scifin suuri ystävä!

    Outolintu (nimen suomennos kyllä vihlaisee jotenkin inhottavasti) sisältää reippaasti toimintaa, arvojen puntarointia ja jo mainitsemani pienen rakkaustarinan. Teoksen parasta antia ovat selvästi kirjailijan luoma mielenkiintoinen maailma sekä päähenkilö Beatricen (tai Trisin) henkilökohtaiset päänsisäiset kamppailut oikean ja väärän välillä. Tematiikka pohtii tärkeitä hyveitä ihmisessä, sekä hyvän yhteiskunnan järjestämistä – esimerkiksi demokratian tärkeyttä, asian, joka ei Beatricen maailmassa toteudu vain Vaatimattoman saadessa toimia hallituksessa.

     Välillä osastojako tietenkin tuntuu vähän keinotekoiselta; tuskinpa kukaan on niin selvästi rehellinen tai älykäs kuin hahmojen käytöksestä voisi päätellä. Osastonvalintaa edeltävä soveltuvuuskoekin tuntuu aika hataralta – luulisi että niin lyhyen ja muutenkin suppean kokeen perusteella aika monista tulisi nopeasti divergenttejä… Toisaalta ehkäpä tämän teoksen tarkoituskaan ei ole olla täysin looginen ja pilkuntarkka, kuten ”aikuisten scifissä” yleensä ollaan jo liiallisuuksiin saakka. Rennompi ote sivuseikkojen aukottomuuden suhteen antaa vapautta muissa suhteissa: esimerkiksi keskittyä juonellisesti olennaisempiin asioihin, tai tehdä asioista hauskempia kertoa ja lukea. Yksinomaan "jotain hämäriä aivokäyriä" mittaava soveltuvuuskoehan olisi ollut kirjassa käytettyä rutkasti tylsempi vaihtoehto.

     Outolintu on erinomainen kirja nuorille lukijoille (ei kuitenkaan lapsille). Kun jatkuvasti sattuu ja tapahtuu, lukija ei ehdi saada yliannostusta Beatricen hiljaista pohdintaa vanhemmista, yhteiskunnan arvoista tai vastaavasta. Toisaalta välillä nopeatempoisuus ehkä hitusen latistaa tunnelmaa, ja hahmoissa näkyy melko mustavalkoinen jako ”hyviksiin” ja ”pahiksiin” – pieni harmaus ei olisi pahitteeksi.

    

Aloin tietenkin itsekin miettiä mihin osastoon menisin. Päädyin siihen että mieluiten ottaisin ehkäpä sekoituksen Teräviä ja Sopuisia (vaikka jälkimmäinen osasto jäikin tässä alkuosassa hieman sivuosaan). Voisin viljellä maata, lukea, opiskella ja viettää rauhallista elämää. Muuta ihminen tuskin kaipaakaan (…tai ehkä välillä pienen annoksen jännitystä – mutta ei sentään asetta ohimolle!)

Indigo

Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarautuva puu

”Te olette ottaneet oppia kaikesta siitä, minkä me teimme väärin, ettekä mitään, siitä mitä me teimme oikein. Minä toivon, että me emme ikinä olisi tulleet Akalle. Mutta koska me omassa typerässä älyllisessä ylimielisyydessämme kuitenkin teimme niin, meidän olisi pitänyt joko kieltäytyä antamasta teille vaatimianne tietoja tai opettaa teille Terran historiaa. Mutta ettehän te tietenkään olisi kuunnelleet. Te ette usko historiaan. Te heititte pois oman historianne kuin se olisi ollut roskaa.”

     ”Se oli roskaa.”

Sutty on Ekumeenin tutkija, joka on saapunut Terrasta (eli Maasta) toiselle planeetalle, Akalle, jatkamaan opintojaan. Avaruuslennon aikana Akan tilanne on kuitenkin muuttunut siitä mitä se oli Suttyn päättäessä matkallelähdöstä. Omintakeinen planeetta on muuttunut Terran ”lahjoittaman” tiedon seurauksena vahvan päämäärätietoiseksi ja teknologiakeskeiseksi yhteiskunnaksi, jossa vanhoilla perinteillä, kansanviisaudella ja millään muulla kuin ”marssilla tähtiin” (siis rajattomalla talouskasvulla ja teknisellä kehityksellä) ei ole sijaa. Suttyn tarkoituksena oli tutkia kirjallisuutta, mutta nyt Akalla kaikki kirjallisuus halutaankin hävittää taantumuksellisena materiaalina. Mutta Suttylle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä tutkimaan vielä muuan alkuperäistä kulttuuria harjoittavaa kansaa Akan syrjäseuduille vuoristoon. Kansaa kielineen, tapoineen, uskomuksineen, tieteineen, taiteineen… ja ennen kaikkea kertomuksineen.

Kahdesti haarautuva puu on kertomus sanan ja tarinan voimasta, historian merkityksestä ja kulttuureiden kohtaamisesta. Toisaalta se kritisoi myös uskontoja ja yhteiskuntiemme arvoja, esimerkiksi talouskasvun ihannetta, melkoisen rankalla kädellä. Yhteiskuntakriittisyys on aina hyvä asia, mutta olisin toivonut pikkuisen lisää moniulotteisuutta tähän tarinaan: Akan alkuperäiskulttuurista olisi voinut löytyä edes yksi sellainen asia, joka sotisi Suttyn arvomaailmaa vastaan. Mutta ehkäpä Le Guin tietää mitä tekee ja vahvalla vastakkainasettelulla pyrkii vain värittämään tematiikkaansa vahvemmin esille…

     Minun oli myös aika raskasta tarrautua mukaan tähän tarinaan ihan lennosta. Käsittääkseni tämä teos on samalla sekä itsenäinen että osa jotakin toista kokonaisuutta, ja siitä välittämättä ryhdyin vain lukemaan. Kestikin vähän aikansa että sain viritettyä itseni kirjan taajuudelle ja koottua kaikista tiedonmurusista Suttyn tarinaa kasaan (kuitenkin loppupuolella Terran ja Akan historiaa valotetaan vielä suorasukaisemmin). Tämänkaltaisen tiedonkeruun pitäisi tuntua lukijasta mukavalta ja sujuvalta eikä juurikaan vaivalloiselta.

     Le Guin onnistuu kuitenkin kehittelemään kiehtovan ja tavallaan ihan uskottavankin alkuperäiskulttuurin Akalle. Nokkela yksityiskohta on esimerkiksi kansan kielen raskaana olevista naisista ja mazeista (= eräänlaisia ”tietäjiä”, jotka elävät kiinteissä parisuhteissa) käytetty samalla sekä yksikkö- että monikkomuotoinen pronomini. Välillä rivien välistä puuskahti myös vähän rousseaumainen ”takaisin luontoon” -tuulahdus, mikä ei kuitenkaan ole ollenkaan huono asia.

    

Odotin aika paljon tältä Le Guinin teokselta, koska aihe vaikutti kauhean kiinnostavalta (kertomus tarinan voimasta, tutkimusmatka tuntemattomaan kulttuuripiiriin – Haloo!). Ehkä nimenomaan korkeiden odotusten vuoksi tulikin sitten vähän tylsän petetty olo kun kirja oli, hmm, vähän vähemmän tenhoava, mutta kyllähän tätä nyt luki. Jokin ”se jokin” vain jäi puuttumaan, ehkä jokin hahmoihin tai kieleen liittyvä piirre – vai kaipasinko enemmän toimintaa? Välistä toki pääsi tempautumaan asiaan kiinnikin ja herättihän tämä myös kaikenlaisia hyviä ajatuksia.

    Kokonaisuudessaan Le Guin on kuitenkin mielenkiintoinen kirjailija, ja aion lukea häneltä ehdottomasti enemmänkin.

P.S. Suokaa anteeksi pitkittynyt hiljaiseloni. Olen toki lukenut, vieläpä enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin eläessäni, mutta lähinnä pelkkiä koulukirjoja. Voisi kyllä luulla että ovat hyviä kun jaksan niitä kerran uudestaan ja uudestaan kahlata läpi…

Indigo