Veronica Roth: Outolintu (Outolintu #1)

Tänään olisi Calebin vuoro laittaa päivällistä. Mietin kumpi ottaa hänen vuoronsa – äiti vai isä? Ja kun he siivoavat hänen huoneensa, mitä he löytävät? Kuvittelen miten kirjoja on työnnetty kaapin ja seinän väliin ja patjan alle. Terävän tiedonjano täyttää hänen huoneensa joka sopukan. Tiesikö hän kaiken aikaa että valitsisi Terävän? Ja jos tiesi, miksi minä en huomannut mitään?

     Kylläpä Caleb näytteli hyvin. Ajatus saa vatsani vellomaan. Minäkin jätin heidät, mutta en osannut teeskennellä. Ainakin he tietävät, että olen itsekös.

     Suljen silmäni ja kuvittelen miten äiti ja isä istuvat hiljaa ruokapöydässä. Kurkkuani kuristaa, koska tiedän että en saa enää koskaan olla heidän tyttärensä. Onko se merkki epäitsekkyydestä vai onko sekin vain itsekkyyttä?

16-vuotias Beatrice elää tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmiset on jaettu luonteenpiirteidensä ja kykyjensä mukaan viiteen eri osastoon: Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin ja Teräviin. Jokaisella osastolla on omat elinpiirinsä ja tehtävänsä yhteiskunnassa – ero omasta osastosta tarkoittaa siis myös paitsi vanhan elämäntyylin hylkäämistä, myös eroa perheestä ja läheisistä. Beatricen valinta on hyppy tuntemattomaan, ja matkan varrella hän joutuu opettelemaan irti Vaatimattomien tavoista rohkeutta koettelevan valintakokeen kautta. Mutta pikkuhiljaa myös osastoviha Terävien ja Vaatimattomien välillä kiristyy.

Minusta on alkanut vaikuttaa siltä että scifi on vihdoinkin rantautunut myös nuortenkirjallisuuteen! Olen innoissani tästä, sillä scifi vaatiikin pientä elvytystä ja on mukava että myös harvinaisempi genre saa nuorempiakin lukijoita osakseen. Ja itsehän olen scifin suuri ystävä!

    Outolintu (nimen suomennos kyllä vihlaisee jotenkin inhottavasti) sisältää reippaasti toimintaa, arvojen puntarointia ja jo mainitsemani pienen rakkaustarinan. Teoksen parasta antia ovat selvästi kirjailijan luoma mielenkiintoinen maailma sekä päähenkilö Beatricen (tai Trisin) henkilökohtaiset päänsisäiset kamppailut oikean ja väärän välillä. Tematiikka pohtii tärkeitä hyveitä ihmisessä, sekä hyvän yhteiskunnan järjestämistä – esimerkiksi demokratian tärkeyttä, asian, joka ei Beatricen maailmassa toteudu vain Vaatimattoman saadessa toimia hallituksessa.

     Välillä osastojako tietenkin tuntuu vähän keinotekoiselta; tuskinpa kukaan on niin selvästi rehellinen tai älykäs kuin hahmojen käytöksestä voisi päätellä. Osastonvalintaa edeltävä soveltuvuuskoekin tuntuu aika hataralta – luulisi että niin lyhyen ja muutenkin suppean kokeen perusteella aika monista tulisi nopeasti divergenttejä… Toisaalta ehkäpä tämän teoksen tarkoituskaan ei ole olla täysin looginen ja pilkuntarkka, kuten ”aikuisten scifissä” yleensä ollaan jo liiallisuuksiin saakka. Rennompi ote sivuseikkojen aukottomuuden suhteen antaa vapautta muissa suhteissa: esimerkiksi keskittyä juonellisesti olennaisempiin asioihin, tai tehdä asioista hauskempia kertoa ja lukea. Yksinomaan "jotain hämäriä aivokäyriä" mittaava soveltuvuuskoehan olisi ollut kirjassa käytettyä rutkasti tylsempi vaihtoehto.

     Outolintu on erinomainen kirja nuorille lukijoille (ei kuitenkaan lapsille). Kun jatkuvasti sattuu ja tapahtuu, lukija ei ehdi saada yliannostusta Beatricen hiljaista pohdintaa vanhemmista, yhteiskunnan arvoista tai vastaavasta. Toisaalta välillä nopeatempoisuus ehkä hitusen latistaa tunnelmaa, ja hahmoissa näkyy melko mustavalkoinen jako ”hyviksiin” ja ”pahiksiin” – pieni harmaus ei olisi pahitteeksi.

    

Aloin tietenkin itsekin miettiä mihin osastoon menisin. Päädyin siihen että mieluiten ottaisin ehkäpä sekoituksen Teräviä ja Sopuisia (vaikka jälkimmäinen osasto jäikin tässä alkuosassa hieman sivuosaan). Voisin viljellä maata, lukea, opiskella ja viettää rauhallista elämää. Muuta ihminen tuskin kaipaakaan (…tai ehkä välillä pienen annoksen jännitystä – mutta ei sentään asetta ohimolle!)

Indigo