Silloin kun kaikki
romanttiset, poliittiset, älylliset, metafyysiset ja moraaliset opinkappaleet,
joita meihin on yritetty vuosikaudet istuttaa, heittävät kuperkeikkaa
perimmäisen luontomme alttarilla, hierarkkinen yhteiskunta hajoaa rymisten ja
sen sanoilta katoaa merkitys. Hyvästi rikkaat ja köyhät, ajattelijat, tutkijat,
päättäjät, orjat, kiltit ja ilkeät, luovat ja tunnolliset, joukkotoimijat ja
individualistit, edistykselliset ja vanhoilliset; jäljellä on vain alkuihmisiä,
joiden irvistykset ja hymyt, toimet ja pukimet, kieli ja koodit on kirjoitettu
keskimääräisen kädellisen geneettiseen karttaan ja tiivistyvät tähän: säilytä
asemasi tai kuole.
Silloin tarvitsee kipeästi taidetta.
Renée Michel
työskentelee ovenvartijana yläluokkaisessa kerrostalossa. Ulkoisesti kaikki on,
kuten kuvaan sopii: hän on hieman yksinkertaisen oloinen, köyhä, pyylevä
seinäruusu. Mutta kotiin saapuessaan ja sulkiessaan oven takanaan, laitettuaan
kulissiksi television taustalle pyörimään, rouva Michel voi keskittyä
nauttimaan teestä ja korkeakulttuurista, lukea raskaita klassikoita ja nauttia
viihteestä, joka sopisi stereotyyppisesti paremmin rikkaan ihmisen harrastukseksi.
Yläkerroksessa
puolestaan asuu perheen kuopus Paloma
Josse, poikkeuksellisen älykäs kaksitoistavuotias tyttö, joka hautoo
itsemurhaa. Kun taloon muuttaa muuan salaperäinen muukalainen, on rouva Michel
paljastua, ja Paloma Josse tapaa kaltaisiaan ajattelijoita.
Ensivaikutelma: voi kiesus. Onko tämä kirjoitettu ihan
tosissaan?
Kirja jossa kerrotaan kahdesta eri-ikäisestä
omaan älykkyyteensä kietoutuneesta marttyyristä, joista toinen nautiskelee
salaa niin kovin hienostuneesti teetä (ja lynkkaa kahvinjuojat yhtä
mustavalkoisesti kuin katsoo muun maailman suhtautuvan vähävaraisiin
ovenvartijoihin) ja toinen esittää koulussa tyhmempää kuin on (koska ”ylilahjakas
lapsi ei saa hetken rauhaa”). Huoh!
Kirja ei
paljoa parane sivunumeron kasvaessa, mutta ajan mittaa tyyliin tavallaan
turtuu. Ja lopulta alkaa väkisinkin kalastella niitä hyviä puolia, joita
tässäkin on. Sainhan tämän loppuun saakka luettuakin. Pidin esimerkiksi hahmojen
japanifanituksesta; vähän poikkeuksellisempi valinta kuin perinteinen
eurooppalainen korkeakulttuuri. Jotakin hieman surkuhupaisalla tavalla
otteessaan pitävää oli myös juonen rakenteessa, ja loppuun väsätty käänne oli
ihan toimiva. (Elämäniloa symboloiva kameliankukka tosin tuppaa jossakin
vaiheessa putkahtamaan jokaiseen kaunopuheiseen momenttiin, ja toisto tekee siitä
lähinnä typerän.)
Paloman osuus
kirjassa on puettu ”syvällisiin ajatuksiin” (jotka loppujenlopuksi eivät ole
kovin syvällisiä – ainakaan sellaiselta joka itsevarmasti väittää olevansa älynlahjoiltaan
”yliopistoa aloittelevien tasolla”). Paloma toimii minämuotoisena kertojana,
joka yleensä aloittaa kertomalla jostakin perhepiirissään tai ”rikkaiden
keskuudessa” tapahtuneesta kommelluksesta, joka on herättänyt jonkin enemmän
tai vähemmän – yleensä vähemmän – syvällisen tuuman. Renée Michelin tarina
puolestaan toimii itse jutun juonena. Hänen elämäntapansa piilottelu tuntui
tosin räikeän ylimitoitetulta (etenkin kun kirja sijoittui nykyaikaan), mutta
myöhemmin sille annetaan hieman perusteita joten kelpuutettakoon.
Kaiken kaikkiaan kannatan tämän lykkäämistä lukulistan
hännille. Okei, jos sattuu ajautumaan autiolle saarelle kainalossaan vain
kyseinen kirja, niin sitten siinä on laatuviihdettä, mutta eipä juuri muuten. Minulle
kaikki tässä tohinalla taiteelliseksi tavoiteltu oli tekotaiteellista ja
filosofinen kliseistä, paneutumatonta ja latteasti ilmaistua. Mutta kaikilla on
tähtihetkensä, ja tässä ne piilivät ehkä eniten henkilökuvauksissa ja joissakin
viihdyttävissä, lähinnä hyvällä tavalla liioitelluissa arkikohtauksissa.
Indigo
