Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Silloin kun kaikki romanttiset, poliittiset, älylliset, metafyysiset ja moraaliset opinkappaleet, joita meihin on yritetty vuosikaudet istuttaa, heittävät kuperkeikkaa perimmäisen luontomme alttarilla, hierarkkinen yhteiskunta hajoaa rymisten ja sen sanoilta katoaa merkitys. Hyvästi rikkaat ja köyhät, ajattelijat, tutkijat, päättäjät, orjat, kiltit ja ilkeät, luovat ja tunnolliset, joukkotoimijat ja individualistit, edistykselliset ja vanhoilliset; jäljellä on vain alkuihmisiä, joiden irvistykset ja hymyt, toimet ja pukimet, kieli ja koodit on kirjoitettu keskimääräisen kädellisen geneettiseen karttaan ja tiivistyvät tähän: säilytä asemasi tai kuole.

     Silloin tarvitsee kipeästi taidetta.

Renée Michel työskentelee ovenvartijana yläluokkaisessa kerrostalossa. Ulkoisesti kaikki on, kuten kuvaan sopii: hän on hieman yksinkertaisen oloinen, köyhä, pyylevä seinäruusu. Mutta kotiin saapuessaan ja sulkiessaan oven takanaan, laitettuaan kulissiksi television taustalle pyörimään, rouva Michel voi keskittyä nauttimaan teestä ja korkeakulttuurista, lukea raskaita klassikoita ja nauttia viihteestä, joka sopisi stereotyyppisesti paremmin rikkaan ihmisen harrastukseksi.

     Yläkerroksessa puolestaan asuu perheen kuopus Paloma Josse, poikkeuksellisen älykäs kaksitoistavuotias tyttö, joka hautoo itsemurhaa. Kun taloon muuttaa muuan salaperäinen muukalainen, on rouva Michel paljastua, ja Paloma Josse tapaa kaltaisiaan ajattelijoita.

Ensivaikutelma: voi kiesus. Onko tämä kirjoitettu ihan tosissaan?

     Kirja jossa kerrotaan kahdesta eri-ikäisestä omaan älykkyyteensä kietoutuneesta marttyyristä, joista toinen nautiskelee salaa niin kovin hienostuneesti teetä (ja lynkkaa kahvinjuojat yhtä mustavalkoisesti kuin katsoo muun maailman suhtautuvan vähävaraisiin ovenvartijoihin) ja toinen esittää koulussa tyhmempää kuin on (koska ”ylilahjakas lapsi ei saa hetken rauhaa”). Huoh!

     Kirja ei paljoa parane sivunumeron kasvaessa, mutta ajan mittaa tyyliin tavallaan turtuu. Ja lopulta alkaa väkisinkin kalastella niitä hyviä puolia, joita tässäkin on. Sainhan tämän loppuun saakka luettuakin. Pidin esimerkiksi hahmojen japanifanituksesta; vähän poikkeuksellisempi valinta kuin perinteinen eurooppalainen korkeakulttuuri. Jotakin hieman surkuhupaisalla tavalla otteessaan pitävää oli myös juonen rakenteessa, ja loppuun väsätty käänne oli ihan toimiva. (Elämäniloa symboloiva kameliankukka tosin tuppaa jossakin vaiheessa putkahtamaan jokaiseen kaunopuheiseen momenttiin, ja toisto tekee siitä lähinnä typerän.)

     Paloman osuus kirjassa on puettu ”syvällisiin ajatuksiin” (jotka loppujenlopuksi eivät ole kovin syvällisiä – ainakaan sellaiselta joka itsevarmasti väittää olevansa älynlahjoiltaan ”yliopistoa aloittelevien tasolla”). Paloma toimii minämuotoisena kertojana, joka yleensä aloittaa kertomalla jostakin perhepiirissään tai ”rikkaiden keskuudessa” tapahtuneesta kommelluksesta, joka on herättänyt jonkin enemmän tai vähemmän – yleensä vähemmän – syvällisen tuuman. Renée Michelin tarina puolestaan toimii itse jutun juonena. Hänen elämäntapansa piilottelu tuntui tosin räikeän ylimitoitetulta (etenkin kun kirja sijoittui nykyaikaan), mutta myöhemmin sille annetaan hieman perusteita joten kelpuutettakoon.

Kaiken kaikkiaan kannatan tämän lykkäämistä lukulistan hännille. Okei, jos sattuu ajautumaan autiolle saarelle kainalossaan vain kyseinen kirja, niin sitten siinä on laatuviihdettä, mutta eipä juuri muuten. Minulle kaikki tässä tohinalla taiteelliseksi tavoiteltu oli tekotaiteellista ja filosofinen kliseistä, paneutumatonta ja latteasti ilmaistua. Mutta kaikilla on tähtihetkensä, ja tässä ne piilivät ehkä eniten henkilökuvauksissa ja joissakin viihdyttävissä, lähinnä hyvällä tavalla liioitelluissa arkikohtauksissa.

Indigo