”Mikä?”
”Kyllä te ymmärsitte. On tärkeää, että
koneen on hyvä olla. Uskokaa minua.”
”Että mitä? Enhän minä osaa hyristä! En
minä ole kissa!”
”No, hyriskää nyt!”
”En.”
”Pian nyt!”
”Hrrrrrr…”, sanoi Smeik ja tunsi itsensä
typeräksi. Mitään ei tapahtunut. Akustinen hellyysohjain! Ja koneella hyvä olo!
Järjetöntä!
”Ei tuo ole hyrinää vaan surinaa!” tohtori
huusi kärsimättömänä. ”Kimalaisen surinaa.” ”Hrrrrrmmmmmmm”, Smeik hyrisi.
”Hrrrrrmmmmm…”
Rumo
on wolperting, sarvekkaan koiran kaltainen otus, jolla on salamannopeat
refleksit, erinomainen hajuaisti ja poikkeuksellisia taipumuksia loistavaan
taistelutaitoon. Lapsuutensa Rumo viettää leppoisassa Kaukkangerissa muuan maatilalla
huomion keskipisteenä, kaikkien hellittävänä. Päiväuni katkeaa, kun joukko
kyklooppeja rymistää tilalle, pistää tilalliset Rumon mukaan lukien pusseihin
ja vetäytyy pahamaineisille Paholaiskallioille syömään saalistaan elävältä.
Myöhemmin matkallaan kohti Wolpertingia ja kaupunkiin päästyään Rumo
tapaa koko joukon ihmeellisiä otuksia: haikalamato Smeikin, eydeetit Kolibrilin
ja Yöpöllön, wolpertingit Ursin,
Rolvin, Uschan DeLuccan, Ornt La Okron… sekä tietenkin Ralan.
Huh. Hui-ke-a kirja. Walter Moersista
on ehdottomasti tullut yksi suosikkikirjailijoistani.
Valitsin lainaukseksi tarkoituksella
täysin mielettömältä kuulostavan pätkän. Se avautuu vain jos ottaa kirjan
kauniiseen käteen ja hyppää Zamoniaan.
Moersilla on upea kyky kirjoittaa vetävästi, elävästi ja
mielikuvituksellisesti. Nimellisesti tämäkin on lasten ja nuorten kirja, mutta
toimii erinomaisesti myös vanhemmille. Väkivaltaa ei ole sensuroitu (vaikkei
sillä missään nimessä mässäilläkään), huumori on kypsää ja kieli rikasta –
lapselle osin ehkä haastavaakin (kääntäjä on tehnyt taas hienoa työtä).
Kerrankin saa lukea oikeaa fantasiaa, jossa otetaan
kaikki ilo irti kirjallisista vapauksista. Ehkä eniten nautin yksittäisten
kuvailujen lisäksi Rumon Wolpertingissa viettämästä ajasta sekä erityisesti Sumuton
mysteeristä. Huumorin seassa piilee kiinnostavaa synkkyyttä, joka aina välillä
pulpahtelee tarinaan tavalla tai toisella… Paholaiskallioilla tietenkin, sekä
useiden wolpertingien elämäntarinoissa…
Rumo ylämaailmassa edustaa vähän samaa kuin Uinuvien kirjojen kaupunkikin. Sinikarhu oli mieletöntä seikkailua
(viihdyttävää toki), mutta näissä kahdessa taas on suunnitellumpi juoni,
tiiviimpiä hahmojenvälisiä suhteita ja hitusen vakavampi tyyli. Jos siis
Sinikarhun seikkailut eivät napanneet, kannattaa kokeilla vielä Rumoa.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti