Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

”Neiti Eyre istuutukoon”, hän sanoi ja hänen jäykässä kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisen kohteliaassa äänensävyssään oli jotakin, joka tuntui sanovan: ”Hittoako minä siitä välitän onko neiti Eyre täällä vai ei. Tällä hetkellä minua ei huvita puhua hänelle.”

     Istuuduin täysin vapautuneena jännityksestäni. Jos vastaanotto olisi ollut erittäin kohtelias, olisin varmaan joutunut hämilleni. En olisi osannut vastata siihen yhtä hienosti ja sulavasti, kun taas juro oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin oli vain eduksi, jos vaikenin säädyllisesti. Sitä paitsi hänen outo käyttäytymisensä oli erikoista ja odotin kiinnostuneena miten hän nyt menettelisi.

Jane Eyre menettää vanhempansa jo nuorena, jolloin orpo lapsi sijoitetaan setänsä perheeseen asumaan. Setä itse kuolee, jolloin jäljelle jäävät ankara varaäiti rouva Reed ja kolme huonotapaista, Janen kanssa täysin erilaista lasta. Eräänä päivänä rouva Reed sulkee syyttömän Janen rangaistukseksi ”punaiseen huoneeseen”. Tapahtuma järkyttää tyttöä niin syvästi, että lääkäri katsoo parhaaksi viedä hänet viimeinkin pois, Lowoodin sisäoppilaitokseen. Näin pohjustetaan päähenkilön vaikeaa lapsuutta, kunnes tarina painottuu sisäoppilaitoksen jälkeiseen elämään kotiopettajattarena Thornfieldissä.

     Rakastuneena kotiopettajattarena.

Jos minut laitettaisiin kuvailemaan Kotiopettajattaren romaania kolmella sopivalla adjektiivilla, valitsisin ensiksi sanan intiimi. Intiimin tunnelman synnyttää erityisesti minäkertoja – iloinen, joskin jotensakin odottamaton yllätys minulle: jostakin hölmöstä ennakkoluulosta johtuen en odottaisi sitä tällaiselta vanhahkolta klassikolta, vaikkei minämuotoinen kerrontatapa mitenkään moderni keksintö olekaan. Jane Eyre tuntuu läheisimmältä nimenomaan kirjan alussa, kun kertoja tutustuttaa lukijan itseensä itsetutkiskelevalla, arvioivalla tyylillä. Sitten arviointi ja kuvaus siirtyvät muihin hahmoihin.

     Toinen adjektiivi olisi synkkä. Melkein ensivirkkeestä lähtien (Sinä päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävelylle) tarinan kudelmaan punoutuu musta lanka, joka kietoutuu kerta toisensa jälkeen Jane Eyren ympärille, varjostamaan myös hänen tarinansa onnellisia hetkiä. Ainakin minä aistin jonkinlaisen synkän puolen jokaisessa kohtauksessa, jokaisessa hahmossa ja ehdottomasti myös kirjan viimeisillä sivuilla asti. En tiedä tarttuuko tämä mielikuva vain päähäni rakentamasta synkeän pilvisestä miljööstä, hämäristä, kolkoista rakennuksista, nummimaisemista ja tummista vaatteista ja tiukasta kurista. Vai puhkuuko kenties tarina todella jotakin syvempää melankoliaa?

      

Kolmanneksi tarjoaisin sanaa voimakas. Jane Eyre on oikeudentajunsa ja päättäväisyytensä suhteen ennen kaikkea voimakas (järjettömän voimakas, jos minulta kysytään, arvostelukyvyttömän voimakas). Muutkin hahmot kuin Jane ovat lähes aina jossakin suhteessa voimakkaita: rouva Reed ankaruudessaan ja vastenmielisyydessään Janea kohtaan, St. John, inhokkihahmoni, uskossaan ja Rochester rakkaudessaan. Koko tarinan välittämä kuva rakkaudesta ylipäätänsä on nimenomaan voimakas.

      Ja kirjalla oli, kuten hyvä onkin olla, jollakin tapaa voimakas vaikutus minuun.

Indigo

Stephen Hawking: Ajan lyhyt historia (kuvitettu laitos)

Tieteen tehtävä onkin määritelty uudelleen: nyt me etsimme sellaisia luonnonlakeja, jotka mahdollistavat tapahtumien ennustamisen epätarkkuusperiaatteen sallimissa rajoissa. Edelleen jää kuitenkin avoimeksi kysymys, miksi nämä lait ja maailmankaikkeuden alku ovat juuri sellaisia kuin ovat.

Ajan lyhyt historia on popularisoidun modernin fysiikan kirkkain johtotähti. Olen pitkään aikonut lukea sen, sillä fysiikka on vallannut metafysiikalta alaa (filosofi Wittgensteinin sanoin: ”Filosofialle ei jää muuta tehtävää kuin kielen analysoiminen”), ja metafysiikka jos jokin on tavattoman kiinnostavaa. Metafysiikka, eli sanokaamme nyt ihan vain korkea fysiikka, selittää millainen maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä ja vastaa samalla filosofeja pitkään hiillostaneisiin kysymyksiin kaiken alusta, perussubstanteista jne. Fysiikka vastaa siis kaikkiin kysymyksiin, jotka empirismin ja teorian turvin voi selittää (eli ei kuitenkaan arvokysymyksiin, joissa käsitellään epäeksakteja, empiirisesti tavoittamattomia arvoja: esim. onko oikein valehdella).

     Kirjan kirjoittanut tiedemaailman julkkis Stephen Hawking käy läpi ihmisen käsitystä maailmankaikkeudesta fysikaalisen selittämisen lisäksi myös nimenomaan historiallisesta perspektiivistä. Mikä on kieltämättä mielenkiintoista, sillä siten on mahdollista huomata miten ihminen on taipuvainen ajattelemaan ja millaisia reittejä olemme nykykäsitykseen saapuneet. Ensimmäisessä luvussa käydään läpi kosmologisia malleja loputtomasta kilpikonnapinosta pyöreisiin planeettoihin, Ptolemaioksen maakeskisestä mallista heliosentriseen. 

     

Kirjan toinen luku on otsikoitu tittelillä Avaruus ja aika. Se syynää Newtonin painovoimalakeja sekä selittää, miksei ole olemassa absoluuttista avaruutta eli sellaista avaruuden kiintopistettä, josta voitaisiin sanoa liikkuuko maa junan suhteen vai juna maan suhteen, tai tapahtuvatko edes kaksi eri aikoina sattuvaa ilmiötä samassa vai eri paikassa avaruutta. Kun valon nopeudelle saatiin mitattua äärellinen arvo, Einstein käsitti, ettei absoluuttista aikaakaan ole. Tätä uutta teoriaa kutsuttiin suhteellisuusteoriaksi, jonka pääpointti oli, että luonnonlait ovat kaikille liikkuville havaitsijoille samat nopeuksista huolimatta. Newtonin teorioissa tämä päti, mutta nyt se liitettiin myös valonnopeuteen: valon nopeus on kaikille havaitsijoille sama riippumatta siitä, millä nopeudella havaitsija liikkuu. Tästä seuraa Einsteinin kuuluisa kaava E = mc^2, josta on helppo huomata että nopeudella on yläraja, valonnopeus. Yksikään massallinen kappale ei kuitenkaan voi saavuttaa valonnopeutta tai ylittää sitä, koska mitä suurempi kappaleen nopeus on, sitä suurempi myös massa on (eikä massa voi kasvaa äärettömäksi. Lisäksi kappaleen vauhdittamiseen olisi tarvittu äärettömän paljon energiaa: F = ma). Fotoni on massaton.

     Kuvitetussa laitoksessa teorioiden tukena ovat kuvat, jotka esittävät esimerkiksi aika-avaruus-koordinaatistossa nykyhetken tulevaa ja mennyttä valokartiota (näiden kartioiden ulkopuolelle jäävää aluetta ei havaitsija voi havaita, sillä se vaatisi valonnopeuden ylittämistä). Yleinen suhteellisuusteoria selittää myös sen, että aika hidastuu suuren massan läheisyydessä. Hidastuminen johtuu siitä, että valon energia riippuu taajuudesta (aaltojen lukumäärä sekunnissa): mitä suurempi taajuus, sitä suurempi energia valolla on. Esim. Maan painovoimakentässä ylös kipuava valonsäde menettää energiaa, jolloin sen taajuus pienenee eli aallonpituus kasvaa: ylhäältä tarkasteltuna kaikki alempana olevat tapahtumat näyttävät hidastuneen. Tämä selittää myös kaksos”paradoksin” (juuri näitä muuten käsitellään viime vuonna ensiesityksensä saaneessa, erinomaisessa tieteiselokuvassa Interstellar).

     Toisin sanoen: koska aika ja avaruus muuttuvat tilanteen mukaan, jokaisen hiukkasen aika käy omaan tahtiinsa, joka riippuu paikasta ja nopeudesta.

Sellaista asiaa. Teos siirtyy seuraavissa luvuissa klassisesta fysiikasta modernin fysiikan kvanttimaailmaan. Mutta mitä syvemmälle sinne uppoudutaan, sitä hankalampaa asioita on selittää ilman matematiikkaa. Hawking on kiitettävästi onnistunut tempomaan tuon suon halki, vaikkei kovin kattavaa käsitystä voikaan modernista fysiikasta muodostaa (ei edes klassisesta, ei lähimainkaan) ilman matematiikan eksaktia kieltä.

     Seuraavat kaksi lukua käsittelevät laajenevaa maailmankaikkeutta (mm. muiden galaksien havaitseminen ja tähden valon spektrin hajottamisen kautta Doppler-ilmiön ja punasiirtymän selittäminen, avoimen ja suljetun maailmankaikkeuden kehityksen mallit) ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta (= hiukkasen tulevan paikan ennustamiseksi on ensin mitattava hiukkasen paikka ja nopeus nykyhetkellä. Kun mittaus tehdään valolla, tarkkaa tulosta ei voida saada, sillä valo vaikuttaa aina hiukkasen nopeuteen tavalla, jota on mahdoton ennustaa. Mitä tarkemmin hiukkasen nopeus tiedetään, sitä huonommin paikka tunnetaan ja päinvastoin). Tästä seuraa se, ettemme me ihmiset voi koskaan ennustaa tulevaisuutta, emme edes yhden hiukkasen (mutta eipä se kiellä kohtalonomaista, tutkimatonta determinismiä). Epätarkkuusperiaate johtaa kvanttifysiikan todennäköisyyksien maailmaan, jossa havainnot voidaan tulkita sekä aaltoina että hiukkasina (samanaikaisesti!), joiden välillä voi olla interferenssiä (kaksirakokoe).

     Alkeishiukkasia koskevassa luvussa jaetaan hiukkaset aine- ja voimahiukkasiin (/virtuaalihiukkasiin). Mustia aukkoja koskevassa kappaleessa käydään läpi tähden elinkaari, ja selitetään miksi mustat aukot säteilevät. Seuraavaksi kahlataan läpi maailmankaikkeuden syntyä ja kehitystä ja selitetään inflatorinen laajeneminen (maailmankaikkeus oli alijäähtyneessä tilassa ja siten sillä oli ylimääräistä energiaa, joka toimi kuin antipainovoima [työntövoima] ja kiihdytti laajenemista rajusti. Samalla maailmankaikkeus tuli kauttaaltaan yhtenäiseksi ja laajenemisvauhti lähelle nk. kriittistä arvoa). Ns. reunattomuusmallissa taas käytetään imaginaariaikaa, ja siinä maailmankaikkeus on kooltaan äärellinen mutta reunaton (vrt. pallo).

Tätä kaikkea lukiessani minulle pälkähteli päähän enemmän kysymyksiä kuin ehdin vastauksia saada, mutta kaipa se on ihan sallittua tai jopa suotavaa. Kaiken kaikkiaan, Ajan lyhyt historia yllätti positiivisesti. Ärsyynnyn hypetetyistä kirjoista, ja ilmeisesti myös tieteiskirjallisuudessa tämä dogma pitää. Mutta Hawking todella on taitava popularisoija ja jos ei muuta, saa ainakin lukijan kyseenalaistamaan oman fysikaalisen (ja mikseipä myös aatteellisen) maailmankuvansa.

Indigo

Walter Moers: Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää

Oletin mutkan takaa avautuvan toisen tunnelin, mutta eteemme levittäytyikin näky, joka oli vertaansa vailla. Meille avautui vaikuttava näköala aivolaaksoon, tuohon suureen onteloon, jollaisia bolloggien aivoissa saattaa olla. Ajatukset suhahtelivat sihisten luolan katossa kuin värikkäät pyrstötähdet pimeässä avaruudessa. Ja alapuolella avautui aivopoimujen labyrintti, joka oli täynnä pieniä, kapeita kujia, joissa kiiti tuhansia ideoita sinne tänne kuin jonkun itämaisen vanhankaupungin kujilla.

Kapteeni Sinikarhu syntyi (tai ainakin luuli syntyneensä) meren kuohuista pieneen pähkinänkuoriveneeseen. Ensimmäisen hänen eepoksensa kolmestatoista ja puolesta elämästä Sinikarhu viettää kääpiömerirosvojen laivalla. Kasvettuaan liian isoksi, merirosvot jättävät Sinikarhun laiva-aaveiden saarelle, jota seuraa seikkailu pulina-aaltojen seurassa sekä Gourmetica Insulariksella. Sinikarhun elämäkerran seurassa lukija voi nauttia mielikuvituksen iloisesta ilotulituksesta pelastajasaurusten kyydissä, professori Yöpöllön yöakatemiassa, Makealla aavikolla, bollogg-jättiläisen aivoissa (ks. tekstiote), Atlantiksessa ja monessa muussa Zamonian omituisia otuksia tulvivassa nurkassa. Mutta mukaan matkaan kannattaa napata ainakin painos Professori Abdul Yöpöllön sanakirjaa, jossa selitetään selitystä vailla olevia ihmeitä ja muita Zamonian ja sen ympäristön elämänmuotoja ja ilmiöitä.

Minä olen vannoutunut Moers-fani, sillä kenenkään toisen kirjailijan en ole tavannut käyttävän yhtä mielettömällä tavalla paitsi mielikuvitustaan, myös kieltään (onnittelut siis myös kääntäjä Marja Kyrölle). Tällaisia kirjoja vanhempien pitäisi lapsillaan luetuttaa enemmän; Sinikarhun seikkailut tarjoaisivat paitsi reippaan kielikylvyn ja viihdykettä, myös intoa jatkaa lukuharrastusta. Toisaalta ei huolta, kohderyhmää ei ole kiveen kirjoitettu: minäkin olen jo lasta varttuneempi ihmisolento ja silti kykenen nauttimaan Moersin teoksista täysin rinnoin. Vaaditaan vain mielikuvitusta turhantarkan elitismin sijaan – hiiteen draaman kaaret ja muut kirjalliset opit rajoittavine nyansseineen!*

     Minuunhan alkaa tarttua perin tulkkumaista anarkismia. Mistä tulikin vielä edelliseen liittyen mieleen että Moers viljelee välillä romaaneihinsa sellaista huumoria, jota nuorempi lukija tuskin täysin ymmärtää (esim. Uinuvien kirjojen kaupungissa eri kirjallisuuden suuntauksilla revittely tai Huviretki hukkateille -kirjassa erityyppisen kerronnallisen kokeilun käyttö). Tässä teoksessa juuri tulkut minä tulkitsen (!) tietyn ihmistyypin ja ideologian (tai jopa uskonnollisuuden) hyväntahtoiseksi karikatyyriksi. C’mon, sinisiä sieniä popsivat, aavikolla vaeltavat nomadit, jotka noudattavat löytämäänsä pullopostia taivaallisena lakinaan. Aloilleen asettuessaan alkavat riidat ja sopusoinnuton elämä. Tällaista alkaa heti väännellä ja käännellä yhteiskunnallisiin raameihin.

Kapteeni Sinikarhun 13½ elämää pääsee todella vauhtiin siinä hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun päähenkilö suuntaa kohti Makeaa aavikkoa ja Atlantista. Ennen tätä eri kertomukset tuntuivat hieman liian toisistaan irrallisilta, eikä kirja vielä täysin imaissut mukaansa (niin, kaikista käyttämistäni ylisanoista huolimatta). Teos avaa Zamonian mantereen maantiedettä, asukkaiden diversiteettiä ja Moersin maailman historiaa antaen samalla vähän uudentyyppistä näkökulmaa muihinkin Zamonian tarinoihin. Aina kuulen puhuttavan vain siitä miten J. R. R. Tolkien on rakentanut kokonaisen fantasiamaailman päästään. Tolkienin paikoin paatoksellinenkin kirjoitustyyli, ympärille muodostunut nörttikultti ja tarinoista sinällään irrallinen haltijakieli varmaan perustelevat tätä suosiota. Mutta minusta moni muukin on kyennyt luomaan hyviä fantasiamaailmoita. Moers ainakin on tehnyt sen täysin itsenäisesti, omalla tyylillään.

Indigo

*Hyvä on, oikeasti kokeilevankin kirjailijan on hyvä tutustua niihin edes välttääkseen kliseisimmät sudenkuopat (tai repiäkseen huumoria niistä).