Augusten Burroughs: Kuivilla

Tunnen valtimon tykyttävän pääni vasemmalla puolella kuin olisi valtimonpullistuma tuloillaan. Urbaani maksani on jo ehtinyt polttaa saamani vieroituslääkkeen. Maksani ei aikaile. Se on maksojen maailmassa newyorkilainen taksikuski. Ajattelen, ettei tämän pahempaa voi enää tulla.

     Mutta tietenkin tulee.

Kuivilla on jatkoa Augusten Burroughsin omaelämäkerralliselle romaanille Juoksee saksien kanssa. Burroughs on muuttanut omilleen New Yorkiin, työskentelee mainosalalla ja viettää kaiket illat (ja toisinaan päivätkin, pahimmillaan jopa työajalla) baareissa juopotellen. Burroughs on alallaan menestynyt, joten mainostoimisto ei heti sano häntä irti vaan tarjoaa vaihtoehtona vieroitushoitoa. Burroughs tarttuu tilanteeseen vastahakoisesti, kamppailee kuukauden vieroituksessa ja onnistuu riipimään itsensä kuiville.

     Vai onnistuuko? Burroughs jatkaa raittiustaistelua vierailemalla AA-kerhoissa ja psykologin vastaanotolla. Erään kerran muuan komea muukalainen sattuu samaan ryhmäterapiaan…

Ihastuin Burroughsin ensimmäiseen elämäkertaan, ja kun kirjastossa sattumalta katseeni osui tuttuun nimeen, nappasin jatko-osan mukaani. Enkä varsinaisesti pettynyt, vaikkei jatko aivan yltänytkään esikoisen tasolle; ehkä kirjojen välillä on tarpeeksi aikaa enkä ehtinyt nostaa odotuksiani. Toisaalta Kuivilla oli omalla tavallaan mahtava: erityisesti sen alkupuoli on tuttuun mukaansatempaavaan tapaan kirjoitettu ja ihmiskuvaukset hupaisia.

     Toisaalta teos on pohjimmiltaan kuitenkin raaka ja surullinen tarina, johon punoutuu ystävyyden, rakkauden ja menetyksen tunteita. Riippuvuuksissa on tavallaan kyse elämänhallinnan tunteesta ja sen menettämisestä, ja jotenkin Burroughsin taustan tuntien voi käsittää, että hänen lapsuudessaan elämänhallinnan narut eivät ainakaan ollut hänen itsensä hyppysissä.

Indigo

Sixten Korkman: Talous ja utopia

Keynesiläinen näkökulma on toinen: palkat ja hinnat ovat jäykkiä. Ne eivät sopeudu nopeasti uuden tasapainon edellyttämällä tavalla. Näin esimerkiksi siksi, että kaikkien hintojen ja palkkojen jatkuva muuttaminen kävisi hankalaksi; etenkin palkoista sovitaan yleensä kuukausiksi tai vuosiksi eteenpäin. Sitä paitsi nimellispalkkojen alentumista ei yleensä tapahdu, vaikka sopimukset sen sallisivat. Seuraus on, että kaikki työntekijät eivät saa työtä vallitsevalla palkalla vaan jotkut kohtaavat työttömyyttä. Tällöin myös kotitalouksien kulutus on riippuvaista työllistymisestä ja työtuloista. - - Talous käyttäytyy eri tavalla keynesiläisessä epätasapainossa kuin klassisessa tasapainossa.

Sixten Korkman esittelee kirjassaan hyvin selkokielisesti ja ymmärrettävästi joitakin tärkeimpiä taloustieteellisiä käsitteitä, teorioita ja malleja. Teos on suunnittu lukioikäisille ja sopii hyvin vaikkapa yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksiin lukevalle: kirjassa käydään läpi samat asiat tiiviisti mutta monipuolisesti.

     Kirjan alkupuoli on pehmeää pohjustusta, jossa käydään läpi mitä yhteiskunta tarkoittaa ja mitä instituutioita yhteiskunnassa voi olla. Kolmas luku siirtyy markkinoihin, ja esittelee markkinatalouden idean (Adam Smithistä alkaen) ja joitakin peruskäsitteitä (yhteiskuntasopimus, yövartijavaltio, näkymätön käsi). ”Leviathanin” eli ylipaisuneen julkisen sektorin ongelmaa pohditaan useasti, ja sitä kasvattaviksi tekijöiksi luetellaan esimerkiksi epäsymmetrinen finanssipolitiikka (taantumassa veronkevennykset jne., nousuvaiheessa menoleikkauksiin ei suostuta; ajan mittaan jatkuvasti kallellaan elvyttävään suuntaan), etujärjestöjen lobbaus ja politiikan lyhytjänteisyys (poliitikkojen lyhytnäköiset lupaukset vaalien voittoa varten).

     Makrotalous ja suhdanteet käydään läpi erityisen hyvin, samoin erilaiset talouspoliittisen suuntaukset (klassinen taloustiede, keynesiläisyys, monetarismi jne.). Teos käsittelee jatkuvasti rinnakkain talousteorioita sekä niiden taustalla pyöriviä arvokäsityksiä ja myös talouden toiminnan sattumanvaraisuuteen tai epäloogisuuteen liittyviä psykologisia tekijöitä. Eurooppa-osiossa saa varautua pieneen puisevuuteen.

Indigo

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Kenties korkeampien voimien sijasta maailmankaikkeus itse on jollain tavalla vastuussa niin omasta kuin meidänkin olemassaolostamme? Monia tutkijoita on kiehtonut niin sanottu antrooppinen periaate, jonka mukaan maailmankaikkeus on sellainen kuin se on koska me olemme olemassa. Lievimmässä muodossaan antrooppinen periaate on varmasti totta - - Vahva antrooppinen periaate onkin sitten jotain aivan muuta, joskaan kukaan ei tunnu olevan yhtä mieltä siitä mitä muuta. Perusajatuksena on, että maailmankaikkeudella täytyy olla sellaiset ominaisuudet että elämän kehittyminen on mahdollista. Yksi versio lainaa kvanttifysiikasta idean, että vain havaittu ilmiö on todella olemassa. Maailmankaikkeuskin on olemassa vain jos joku havaitsee sitä – siispä me teemme maailmankaikkeuden, tai oikeastaan maailmankaikkeus tekee meidät jotta se itse olisi olemassa tai… Tässä kierretään kehää kuin tamperelainen joka etsii mustaa makkaraa pyöreän huoneen nurkasta.

Tieto-Finladia-teoksessaan turkulainen tähtitieteilijä (turkulaisuus on olennaista, sillä olen itsekin turkulainen ja turkulaisuus on aina olennaista) käy rupattelevaan sävyyn läpi elämän mahdollisuuksia maailmankaikkeudessa: mitkä ovat elämän synnyn rajoitteet (nestemäinen vesi ehdotetaan kriittisimmäksi), onko muualla maailmankaikkeudessa elämää ja jos on, voisiko se olla jopa älyllistä ja jopa meitä viisaampaa (itse uskon että on). Tähtitieteilijän näkökulma on tähtitieteilijän näkökulma: Valtaoja esittelee teoksessaan myös taivaantarkkailun historiaa ja käy läpi niitä keinoja, joilla tieteilijät ovat yrittäneet ottaa yhteyttä ulkoavaruuden mahdollisiin asukkeihin.

     Voisimmeko jonakin päivänä siirtyä radioaalloista ja kaukoputkista askeleen eteenpäin, ja käydä jopa fyysisesti paikan päällä tarkistamassa, löytyisikö jonkin eksoplaneetan pinnalta ylimääräistä kuhinaa? Toisaalta olemme jo ylittäneet maapallomme ekologisen kantokyvyn rajan, joten kenties olisi aika siirtyä plan beehen – planeetta beehen: perustaa siirtokunta uudelle taivaankappaleelle.

Valtaojan kirjoitustyyli on helppo (helpompi kuin lainaukseni antaisi ehkä olettaa) ja viihdyttävä. Aihe tehdään helposti lähestyttäväksi jättämällä teknisiä yksityiskohtia vähemmälle ja poimimalla kerrontaan aiheita ja viitteitä myös kaunokirjallisuudesta (ja taisin napatakin muutaman kirjaehdotuksen lukulistalleni). Olen luonnontieteilijä, mutta tähtitieteen saralla lähinnä harrastelija. Valtaojan kirja kuitenkin toi uutta lähinnä historialliseen tietämykseeni, mutta mikäpä siinä; tieteenhistoria on paitsi tärkeää myös mielenkiintoista.

     Suosittelen Valtaojaa lukijalle, joka etsii yleistajuista mutta monipuolista, yleissivistävää tietokirjaa luettavakseen. Valtaoja esittää rohkeita tulevaisuudenkuvia, mutta vielä utopistisemman tuntuisiakin teorioita on olemassa, joten ei turhaan kannata teilata ajatuksia antimaterialla kulkevista avaruusraketeista ja itseään loputtomasti kopioivista koneista…

Indigo

J.K. Rowling, John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child

Scorpius and Albus round a corner to be faced with a gap in the trees…

     A gap throught which is visible… a glorious light…

Scorpius: And there it is…

Albus: Hogwarts. Never seen this view of it before.

Englanniksi luettu näytelmäteos. Fanien kirjoittama jatko Rowlingin Potter-sarjalle.

     Harry Potter on nyt aikuinen ja työskentelee taikaministeriössä. Hänellä on Ginnyn kanssa kolme kouluikäistä lasta: James, Rose sekä… Albus. Albus on lapsista vaikein, ja aloittaessaan koulun päätyy omaksi (kuin myös monen muun) järkytykseksi eri tupaan kuin muut Potterit: luihuiseen. Mutta jotain hyvää siinäkin: Albus tapaa Malfoyn lempeän pojan Scorpiuksen ja ystävystyy tämän kanssa välittömästi.

     Isän ja pojan välillä vallitsee ymmärryksen puute: Harry rakastaa kaikkia lapsiaan, muttei käsitä Albuksen erilaisuutta. Albus kokee olevansa hyljeksitty, ja lopulta ajaa paitsi itsensä, myös läheisensä ja jopa koko ihmiskunnan valtaviin vaikeuksiin, halutessaan pelastaa yhden ihmishengen… Ihmishengen, jota hänen isänsä ei onnistunut pelastamaan.

Ystäväni lainasi tämän luettavakseni ja kehotti vetämään odotukset alas. Noudatin kehotusta ja tartuin teokseen, mutta pieni pettymys jäi silti kirvelemään.

     Tuskin kukaan, edes Rowling itse, voisi kirjoittaa hyväksyttävää jatko-osaa Pottereille. Potterit olivat minusta jo täysi kokonaisuus seitsenosaisena sarjanakin. Oli outoa palata Tylypahkaan tuttuun ympäristöön mutta outojen henkilöhahmojen kanssa. Ja tututkin hahmot tuntuivat tässä vierailta: Hermionesta oli kirjoitettu kilahdusherkkä viisastelija, Ronista lässy hulluttelija (joka jostain syystä oli ominut veljensä Fredin/Georgen – en muista kumpi jäi eloon – pilailupuodin omakseen). Hahmot oli karikatyrisoitu entisistä ääripään versioiksi itsestään.

     Toisekseen monet ovat sanoneet tämän olleen kuin fanfictionia lukisi. No sitä se tavallaan onkin, tosin Rowlingin siunauksella. Samastun ehdottomasti kuvaukseen, ja tavallisena fanfiction-elementtinä Albuksen ja Scorpiuksen välinen kaverisuhde oli tietyllä tapaa hiukan jännitteinen, mikä johti hiukan kiusallisen tuntuisiin dialogeihin… (huomasitteko muuten uuden ”Alwaysin”?)

     Ja seuraavaksi kerron juonipaljastuksia, joten parempi keskeyttää lukeminen jos Kirottu lapsi kiinnostaa muttei ole vielä luettuna. Koko kirjan typerin anti oli ehdottomasti Delfi, Voldemortin tytär. Voldemortilla, siis hänellä-jonka-nimeä-emme-mainitse onkin tytär? (Voldemort on harrastanut seksiä?!) Koko ajatus on niin väärä! Miksi Voldemort haluaisi lapsen? Voldemort rakastaa valtaa ja haluaa ikuisen elämän itselleen, eikä jälkikasvun muodossa vaan ihan oikeasti ikuisen elämän, vaikka viisasten kivellä ja hirnyrkeillä. Niin väärin, niin väärin.

    

Summa summarum. Oli kiinnostavaa ja hiukan nostalgista palata taas Tylypahkaan. Mutta minua riipi miten huonosti vanhat hahmot oli kirjoitettu. Päällimmäisenä jäi vähän petetty tunne, kun vanhoja hienoja elementtejä purettiin. Aikamatkustus oli toteutettu paljon huonommin kuin Azkabanin vangissa. En ylipäätään tykkää ollenkaan lukea aikamatkustustarinoita, sillä ne on kirjoitettu yleensä huonosti ja jättävät miettimään aikamatkustuksen loogisia ristiriitoja ja perhosefektiä. Mutta jotain hyvääkin tässä oli: luin kirjan nopeasti ja kiinnostuneesti loppuun, ja Scorpius oli lopulta aika sympaattinen hahmo.

Indigo

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Niin, ne tiukat vaatteet välittivät monenlaisia viestejä. Ensi silmäyksellä Kevin näytti puutteenalaiselta, ja minun teki monta kertaa mieli huomauttaa, että muut luulivat meitä varmasti rutiköyhiksi ja arvelivat, ettei meillä ollut varaa ostaa kasvavalle pojallemme uusia farkkuja. En kuitenkaan sanonut mitään, sillä nuoret etsivät koko ajan todisteita siitä, että yhteiskunnallinen asema on vanhemmille maailman tärkein asia. Sitä paitsi tarkempi tutkimus paljasti Kevinin liian pienet vaatteet merkkituotteiksi, mikä teki varattoman teeskentelystä eräänlaista parodiaa.

Eva elää liian mukavasti. Hänellä on upea työ joka kuljettaa hänet ympäri maailmaa kirjoittamaan matkaoppaita pikkurahalla matkustaville, hän on jopa rikas. Hänellä on ihana puoliso ja ystäviä. Mikä saa Evan perustamaan perheen? Eräänä iltana hänelle iskee kova tarve jatkaa sukuaan, jättää jäljelle edes jotakin puolisostaan, jos ja kun tästä aika jättää. Heille syntyy pieni poika: Kevin Khatchadourian.

     Eva ei tunne lasta omakseen. Hänen tilanteensa liittyy siihen pimeimpään tabujen joukkoon, josta harvoin puhutaan: hän on äiti, joka katuu perheen perustamista. Tunnetta syventää se, että Kevin heti syntymänsä jälkeen kieltäytyy rinnasta ja hermostuu äidin läsnäolosta. Poika tuntuu itkevän vain pahaa tehdäkseen, myöhemmin pitäytyy vaipoissa viisivuotiaaksi ja sutkauttaa ilkeyksiä vaikka ymmärtääkin niiden merkityksen. Lopulta perheen arki ajautuu kaoottisen tuntuiseen tilanteeseen, jossa poika manipuloi isänsä puolelleen ja onnistuu siten välttämään pahantekonsa seuraukset aina siihen torstaihin saakka.

     Sinä torstaina Kevin tekee joukkomurhaiskun Gladstonen lukioon.

Tartuin näköjään toiseen kouluampujakirjaan. Lionel Shriverin koulusurmaajaprofiili on hyvin erilainen – ja hyvin erilaisesta näkökulmasta (äidin, Evan) kirjoitettu – kuin Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, jonka viimeksi luin. Shriver kirjoittaa paljon vetävämmin, erityisesti Eva on mielenkiintoinen henkilöhahmo ja tapahtumat värikkäitä. Kirjassa sukelletaan pohtimaan myös vanhempien roolia kasvattajina. Omasta mielestäni Eva hoitaa tehtävänsä oikein hyvin (kuten myös perheenisä), sillä ainakin ”oikean maailman Kevin” (en voi tietää oliko Shriver tarkoittanut omaa Keviniään tällaiseksi) olisi todennäköisesti psykopaatti, siis syntyjään mieleltään epätasapainoinen. Etenkin kirjan loppupuolen viitteiden ja Kevinin haastattelun jälkeen minua jäi mietityttämään millainen Evan ja Kevinin suhde oikeastaan oli ja mikä oli kirjan sanoma. Oliko Shriver tarkoittanut että Eva oli sittenkin niin huono – kylmä, torjuva, ennakkoluuloinen – äiti, että Kevinistä kasvoi sekopää?

     Valtava teema kirjassa oli lapsenteon katuminen. En muista paljoa aiheesta kuulleeni, mutta välillä anonyymeissä nettikeskusteluissa voi törmätä siihenkin tarinaan, jossa paljastetaan rehellisesti että perheen perustaminen oli omalla kohdalla virhe. Kyseessä on suuri, elämänmullistava päätös, ja silti minäkin (tuleva – olen vielä melko nuori, siksi edellinen – vapaaehtoinen lapseton) olen kuullut ainakin erään tuttuni tokaisevan aiheesta ”Tulee jos on tullakseen”. Toisaalta kehotan tietenkin lukijoitani pykäämään kohtuullisesti lapsia maailmaan, jotta Suomen huoltosuhde pysyy kasassa…

Kevin on erikoinen hahmo. Koko kirja on vähän erikoinen, ja vaikka kertojana toimiva Eva (kyseessä on muuten kirjeromaani) pohtii paljon elämänvaiheidensa syitä ja seurauksia ja kommentoi terävästi (toisinaan hyvinkin kärkkäästi, mutta ns. hyvän maun rajoissa, siten etten lakannut pitämästä hahmosta) kaikenlaista kokemaansa ja näkemäänsä, kirjan tärkeimmät kysymykset tuntuvat jäävän jollakin tapaa hiukan avoimiksi ja mystisiksi.

     Palataan Keviniin. Kevin pukeutuu liian pieniin vaatteisiin, liikkuu sulavan veltosti ja tuntuu suhtautuvan jo pienestä pitäen kaikkeen täysin välinpitämättömästi. Kevin tuntuu olevan jotenkin ehdottoman paha, kunnes kirjassa paljastuu muutamia yllättäviä herkkiä puolia, jotka viittaavat siihen että poika oikeastaan rakastaa äitiään, vaikka oli piinannutkin häntä koko ikänsä. Kevin ei oikeastaan ole kovin uskottava hahmo.

Shriverin kirjan vahvuuksia ovat Evan hahmo, kiinnostava kerronta ja Evan pohdintojen tarinaan tuoma syvyys. Luin tätä mielelläni ja nopeasti. Heikkouksia ovat välistä kuultava epäaitous (…Kevinin pahuus ja Celian pyyteetön hyvyys…) ja kaikessa yksinkertaisuudessaan Kevinin ärsyttävyys: minä inhosin häntä!

Indigo

David Eagleman: Incognito – aivojen salattu elämä

Ajatus meni näin: kiinnitetään videokamera [sokean] ihmisen otsaan ja muutetaan siitä lähtevä videoinformaatio käyttämään pieniä väristimiä, jotka on kiinnitetty hänen selkäänsä. Kuvittele, että pukisit sellaisen laitteen päällesi ja kulkisit ympäri huonetta side silmillä. Ensin tuntisit vain merkillistä värinää ristiselässäsi, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Vaikka värinä muuttuisi hyvin tarkasti suhteessa siihen, miten liikut, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluusi sohvapöytään, ajattelisit: ”Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan.”

     Vai onko se sittenkin? Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. - - Ällistyttävintä on, että he alkavat tosiaan aistia tuntosyötteitään, he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä tärinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus.

Incognitossa David Eagleman avaa ihmisaivojen tiedostamattoman elämän salaperäisiä ominaisuuksia ja laajuutta. Ensiksi hän pohtii miten ihmiset luottavat tiedostavansa itsensä ja omaa käytöstään. Sitten hän käy läpi tiedostamattoman voimaa aistien välittämän todellisuuden kautta, ja esittelee perinteisten illuusioiden syvällisempää sanomaa sekä pohtii aistien rajallisuutta. Seuraavat luvut käsittelevät erilaisia mielen poikkeuksellisia tiloja, käytökseen vaikuttavia kasvaimia ja vaistoja, tiedostamatonta parinvalintaa ja päätöksentekoa, miten todellisuus voi olla muille täysin erilainen kuin itselle ja niin edelleen.

     Viimeiset luvut pohtivat mitä ihmisen tiedostamattoman mielen tutkimuksesta seuraa: filosofisella tasolla mietitään tietenkin vapautta ja siten oikeudenmukaisuutta, ja lopulta Eagleman pohtii käytännöllisemmin oikeuslaitoksen kehittymistä: rangaistuksen muutosta kostosta pitkänäköisempään kuntoutukseen esimerkiksi ”etuotsalohkojumpan” avulla.

Tässä kirjassa oli paljon sekä hyvää että huonoa. Ensimmäinen aistiluku oli enimmäkseen tylsä ylle kaappaamaani lainauksen sisältämää näkötutkimusta lukuun ottamatta. Monelle varmaan ovat tuttuja vanhat illuusiot paperilla pyörivistä rattaista ja muka kolmiulotteisista muodoista, sekä myös ajatukset niiden taustalla. Koko kirja painottuu paljolti lyhyisiin lukuihin, joissa esitellään runsaasti erityyppisiä tutkimuksia ja potilastapauksia. Olisin kaivannut pitkällisempää analyysia ja painotusta nimenomaan tutkimuksen jälkeiseen pohdintaan: mitä tämä aivohalvauspotilas (tms.) meille opettaa? Teoksen viimeisillä sivuilla luodaan mielestäni virheellinen katsaus emergenssiin ja reduktionismiin.

     Teoksen loppupuolen eettinen tarkastelu on ihan mielenkiintoista, mutta Harrisin jälkeen vapaan minän dilemma tuntui minusta jo pureskellulta ja oikeudenmukaisuusajatukset eivät taas niin syvällisiltä. Sen sijaan käytännöllinen näkemys oikeuslaitoksemme toimintaan ja rangaistuksen muotojen vaihtoehdot olivat kiinnostavia. Mitäpä jos olisi aika siirtyä kostonhimosta eteenpäin: antaa vangille mahdollisuus oppia hillitsemään itseään jos mahdollista? Tämä tuntuu loogisemmalta kuin nykyinen taaksepäin katsova rangaistusmenetelmä, jossa pohditaan rikollisen syyllisyyttä, kun teknologian kehittyessä joudumme antamaan rikolliselle yhä enemmän anteeksi: ihmisen käytöstä on voinut muuttaa aivokasvain, epilepsia, geneettinen sairaus kuten Huntingtonin tauti, rikollinen on voinut jopa tehdä murhan unissaan… ja niin edelleen. Lopulta tunnustamme että rikollinen on ehkä vähemmän syyllinen, jos hänellä on tiettyjä väkivaltaisuuteen altistavia geenejä. Vaikea ympäristö. Nykyinen oikeusjärjestelmä yksinkertaisesti nojaa ajatukseen siitä, että on olemassa jokin tietoinen ja erillinen, dualistisesti fyysisestä irrallinen ”minä”. Nykyisen tieteen valossa tämä taas ei oikeastaan ole mahdollista (huom. vaikka determinismi korvautuisi sattumanvaraisuudella, vapaata tahtoa ei ole). Kostorangaistuksista voidaan siirtyä kokeilemaan rikollisen ”parantamista” yhteiskuntakelpoiseksi; tärkeää on kuitenkin miettiä myös miten paljon yhteiskunta saa ihmisen mieltä muokata (Eagleman muistuttaakin tässä välissä lobotomiasta). Etuotsalohkojumpalla tarkoitetaan teknologiaa, joka auttaa rikollista havaitsemaan oman itsehillintänsä tason ja kehittämään itsehillintäänsä tasoa seuraamalla (kirjassa on konkreettisempi esimerkki). Tulisiko tuomioiden perustuakin muunneltavuuteen?

Kirja on monin paikoin kiinnostava, kirjoitustyyli selkeä (joskaan ei varsinaisesti ”koukuttava”) ja monet potilastapaukset pistävät miettimään miten monimuotoinen elin ihmisaivot ovat, ja myös miten ihmeellisen tarkkarajaisia vammoja meille voi tulla (esim. kyvyttömyys tunnistaa kasvoja tai nimetä eläimiä). Ihmeellisten sairaustilojen – kuten anosognosian, vieraan käden syndrooman, tai potilailla joilla aivokurkiainen on katkaistu seuraava vasemman ”puhuvan” aivopuoliskon ”selittely” – taustalla on aina häiriö aivojen neuroverkossa.

     Kuitenkin myös ”tavalliseen käytökseen” liittyy paljon enemmän ihmisen tiedostamattoman kuin tiedostavan mielen toimintaa: kaavahakuisuutta, vaistonvaraisuutta, ”vilahdusefekti”, totuuden illuusion efekti… Eagleman esittää, että tiedostamattomuus johtaa tehokkuuteen: olisi yksinkertaisesti turhaa tuhlata aivokapasiteettia siihen, että ihminen aistisi vaikkapa jatkuvasti yllään olevien vaatteiden kosketuksen. Tietoisuus on Eaglemanin mukaan syntynyt ”johtamaan” tiedostamatonta, punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään loogisia valintoja ja luovia ratkaisuja.

Indigo

PS. Ainakin minun painoksessani yksi ensimmäisen luvun illuusiokuva oli vaihtunut vääräksi. Ärh.

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja

Havu oli silloin ihan pieni, ei vielä kuukauttakaan, ja minä olin juuri aloittanut joogan enkä siis ollut enää masentunut (olin vuosia aiemmin diagnosoinut itselleni synnytyksenjälkeisen masennuksen). Koin WASP-kriisin ja olin raivostuttava, kerrassaan.

     ”Me voisimme maalata ulkosaunan eteisen puulattiaan punaisia lootuskukkia”, muistan sanoneeni siitä yhdestä talosta, jota olimme jo kolmesti käyneet katsomassa.

Meillä oli keskiluokkaisia omakotitalounelmia.

Lauri Ahtinen kertoo sarjakuvan keinoin rankasta elämänkokemuksestaan: muutosta vaimon ja kolmen lapsen kanssa taloon, joka paljastuu homeongelmaiseksi.

     Kaikki alkaa unelmista ja asuntokauppojen jälkeen alkaa remonttityö. Ahtinen kokee remonttityön ehkä tietyntyyppisenä miehisyysriittinä, ja kärsii stressistä ja syyllisyydentunteesta, kun joutuu ostelemaan kympin maaliteloja ja työn ohella pystyttämään taidenäyttelyitä. Kun kallis urakka valmistuu, iskee helpotus – mutta onni jää lyhyeksi, kun tytär uudenvuodenpäivänä valittaa katosta tippuvaa vettä. Homeongelmien paljastuttua alkaa vääntö, jossa paljastuu asuntokaupan tietoinen huijaus ja haaveillaan valoisammasta tulevaisuudesta.

Olen mieltynyt omaelämäkerralliseen sarjakuvaan kerronnan keinona. Minusta on kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista siten: se antaa sarjakuvaan syvyyttä ja elämänkerrallisuuteen kerronnan vapautta ja tiettyä omaleimaisuutta, mikä pelkästä tekstistä voisi jäädä uupumaan. Ahtisen sarjakuva on toteutettu omaperäisesti, ruutuja käyttämättä ja tekstiä muunnellen ja erityyppisesti korostaen. Sarjakuva voi ainakin tällä tavalla toteutettuna jättää enemmän tulkittavaa lukijalle: tekstiä ei ole välttämättä paljoa, ja tarinaa ja hahmokäsityksiä rakennetaan itse.

     Ahtisen piirustustyyli on kaunis, realistinen mutta ”notkea”, antaen varaa ilmeiden ja asentojen liioitteluun ja perspektiivin sopivaan vääristelyyn. Sivuilla vilisee kuvan ja tekstin seassa geometrisia muotoja, korostuksia, välillä jopa leikekirjamaisia valokuvien osia. Tyyli tuntuu villiintyvän Ahtisen kokeman stressin mukana.

     Myös kirjoitustyyli on omintakeinen: Ahtinen käyttää usein melko vapaita viittauksia, urbaania sanastoa ja välillä pidempiä, hiukan absurdeja monologeja (Puuilo!).

Kaiken rankan keskellä Homepäiväkirja osaa olla myös humoristinen, ehkä juuri absurdeimmillaan eniten. Noin satasivuisena sen lukee melko nopeasti, mutta kuvituksessa on paljon tarkasteltavaa. Itse Ahtinen on – tämän perusteella – aika hellyttävä urbaani isähahmo, joka haluaa vain perheensä parasta.

Indigo

Walter Moers: Rumo Alimaailmassa

Kenraali oli hämmentynyt. Ensimmäisen kerran elämässään hän oli tehnyt sellaista, minkä sanelivat tunteet, ei tahto.

     Hän oli lähettänyt Tykoon Zyfonin subkutaanin kuolemanpataljoonan Kuparineidon suonia pitkin Ralan ruumiiseen – yhden ainoan pisaran vain, mutta hän tiesi äskeisestä kokemuksestaan, mihin tuo yksi pisara kykeni.

Rumon seikkailut jatkuvat, kun Wolpertingit siepataan maanalaiseen Alimaailmaan kidutettaviksi ja Kauniilla kuoleman areenalla surmattaviksi. Rumo sieppaa nornapuisen lippaansa ja syöksyy ystäviensä – ja erityisesti rakastettunsa Ralan – perään maanalaisiin tunneleihin aseenaan kaksiteräinen, telepaattisesti Rumon kanssa keskusteleva ”juustoveitsi”.

     Alimaailman ytimessä sijaitsee kaupunki nimeltä Hel, jonka sekopäinen kuningas lahtaa kekseliäästi ansakaupungeilla pyydystämiään maanpäällisiä otuksia gladiaattoritaisteluissa. Kun wolpertingit saapuvat kaupunkiin, syttyy pikkuhiljaa kapinahenki ja pitkä sota, jossa sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista: toisaalla kenraali Tiktak rakastuu Kuparineitonsa kidutusmenetelmiin, toisaalla kuninkaan neuvonantaja juonittelee poliittista vallanvaihtoa, yhtäällä käydään osittain kuolleiden yetejen ja mekaanisten hirviöiden välistä sotaa, ja toisaalla sukelletaan olemattomien pikkuputtien avustuksella pelaamaan poikkeuksellisen vaarallista uhkapeliä.

Rumo-sarjan toinen ja viimeinen osa päättyy eeppiseen taisteluun, jota pitkitetään ja mutkistetaan kirjan mittaan. Taattua Moersia: mielikuvituksen ilotulitusta, ihmeellisiä otuksia taustatarinoineen ja kekseliästä kerrontaa. Nautin ehkä enemmän ensimmäisestä osasta sen liikkuvuuden ja monipuolisuuden vuoksi, mutta toisaalta tässäkin tutustutaan uusiin otuksiin ja seikkaillaan ihmeellisissä maailmoissa, joten jatko-osa ei ole ollenkaan pettymys.

     Mutta kenraali Tiktakin tapaus oli jollakin tapaa oikeastaan aika... liikuttava.

Indigo

Sam Harris: Moraalinen maisema – miten tiede määrittää inhimilliset arvot

- - faktojen ja arvojen erottaminen toisistaan on harha ainakin kolmessa mielessä: (1) kaikki mitä voidaan tietää tietoisten olentojen hyvinvoinnin maksimoinnista, on jossakin vaiheessa ilmaistavissa aivoja ja niiden kanssa vuorovaikuttavaa ympäröivää maailmaa koskevina faktoina, (2) Jo ajatuksessa ”objektiivisesta” tiedosta (siis rehellisellä havainnoinnilla ja päättelyllä hankitusta tiedosta) on sisäänrakennettuja arvoja, koska jokainen yrityksemme keskustella faktoista riippuu periaatteista, joille ensin on annettava arvo (esim. looginen ristiriidattomuus, todisteisiin perustuminen, yksinkertaisuus ja niin edelleen), ja (3) Faktoja koskevat uskomukset ja arvoja koskevat uskomukset näyttävät syntyvän samankaltaisista prosesseista aivojen tasolla, sillä yhteinen totuutta ja epätotuutta arvottava järjestelmä näyttää hallitsevan kumpaakin aluetta.

Sam Harrisin Moraalinen maisema valaisee logiikkaa, jonka mukaan moraalin ja tieteen liitto on täysin mahdollinen, ja moraali oikeastaan on luettavissa tieteenalaksi. Hän vastustaa moraalirelativismia ja uskonnollisuutta, joiden katsoo jarruttavan yhteiskunnan moraalista ja tieteellistä kehityskulkua. Teoksessaan Harris käy läpi syitä joiden mukaan on oikeaa moraalia, ja tämä moraali on johdettavissa neurotieteellisestä tutkimuksesta. Edellinen saattaa kuulostaa oudolta, mutta Harris vastaa myös filosofisiin haasteisiin, ja kumoaa pätevästi Mooren nk. avoimen kysymyksen argumentin sekä vastaa Humen giljotiiniin, filosofisiin argumentteihin joilla perinteisesti on pystytetty muuria faktojen ja arvojen väliin (ks. myös yllä oleva lainaus). Harris käy läpi ja kritisoi myös uskontojen osuutta moraalin pohjana, sekä pohtii muiden muassa tuhoaako determinismi etiikan, sekä tietenkin moraalirelativismin ja suvaitsevaisuuden ongelmaa.

Harris on minulle uusi tuttavuus, mutta olen kieltämättä vaikuttunut tämän luettuani. Hänellä on johdonmukainen ja selkeä esitystapa hyvin vaikeasta aiheesta (tunnustan tässä välissä, että takakansitekstissä luvattu kirjan haasteellisuus oli iso syy siihen miksi tämä päätyi kirjaston hyllyltä yöpöydälleni lukujonoon…) Petyin vähän kun luin Goodreadsista tämän kommenttiosiota: kovin moni ei näyttänyt sisäistäneen lukemaansa vaan jatkoi Humen ja Mooren raakkumista tarttumatta Harrisin argumentteihin.

     Ottamani lainaus tiivistää jo hyvin Harrisin ajatusta. Mutta olennaista on, että Mooren argumentin ”hyvä” on yhtä kuin ”tietoisen mielen” (siis yksinkertaistettuna ihmisen) hyvinvointia edistävät tekijät. Pureskellaan tätä hetki. (Filosofiseen) etiikkaan liittyy perinteisesti mieletön kielipeli, jolloin termit ”hyvä” ja ”paha” ovat oikeastaan niin abstrakteja, etteivät ne tarkoita yhtään mitään. Mutta mitä muuta hyvällä voisi tarkoittaa kuin edellä esitettyä, joka myös sulkee Mooren argumentin muodostaman ”ketjun”?

     Otan tähän toisen erittäin hyvän lainauksen:

On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuisi jos yksinkertaisesti jättäisimme tämän askelen huomiotta ja puhuisimme vain ”hyvinvoinnista”. Millainen maailmamme olisi, jos lakkaisimme murehtimasta ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvästä” ja ”pahasta”, ja yksinkertaisesti toimisimme oman ja muiden hyvinvoinnin maksimoimiseksi? Menettäisimmekö jotakin tärkeää? Ja jos se olisi tärkeää, eikö se määritelmän mukaan liittyisi jonkun hyvinvointiin?

Siispä mitä arvot todellisuudessa ovat: asenteita, valintoja ja käyttäytymisiä jne. jotka vaikuttavat ”tietoisten mielten” (ihmisten) hyvinvointiin. Kaikkia tietenkään ei voi vakuuttaa siitä että hyvinvointi on arvo, mutta samoin kaikkia ei voi vakuuttaa arvostamaan myöskään empiirisiä todisteita (siis periaatteessa tiedettä ylipäätänsä).

     Huomattavaa on myös, että Harrisin teoria on täysin falsifioitavissa (esim. jos ihmisen hyvinvointi olisi täysin sattumanvaraista, eikä liittyisi aivojen tiloihin). Tieteellisten väitteiden tulee aina olla falsifioitavia, eli niiden tulee voida olla mahdollista todistaa vääräksi.

Täten siis moraalinen ”hyvä” tarkoittaa ihmisen hyvinvointia kohentavia tekijöitä. Hyvinvointi voi kuulostaa erittäin epämääräiseltä käsitteeltä, mutta Harris vertaa tätä ongelmaa käyttämäämme terveyden käsitteeseen. Mitä merkitsee olla ”terve”? Ettei ole nuhakuumetta? Voiko diabeetikko olla terve? Ehkäpä parinkymmenen vuoden kuluttua ihmistä ei pidetä terveenä, jollei hän kahdeksankymppisenä pysty juoksemaan maratonia. Terveys-käsitteen epämääräisyydestä huolimatta lääketiede ei ole mitenkään lamaantunut, vaan tutkimme, kehitämme ja määritämme terveyttä edistäviä menetelmiä ja elämänohjeita.

     Moraalin tutkimus liittyisi syvästi neurotieteisiin: ihmisen aivoja tutkimalla voimme selvittää syvällisesti, milloin ihminen oikeastaan kokee mielihyvää, psykologisen tutkimuksen avulla voimme myös selvittää mitkä asiat hyvinvointiamme edustavat ja voimme tutkia miten esimerkiksi ihmisen moraalinen intuitio voi olla väärässä (Harris heittää esimerkin ”välinpitämättömyydestä kansanmurhaa kohtaan”) ja miten ihminen oikeastaan kokee hyvinvointinsa (tätä Harris käsittelee nopeasti kirjan viimeisessä luvussa). Teos viliseekin myös kiinnostavia psykologisia faktoja.

    

Moraalirelativismi tarkoittaa tietenkin moraalin suhteellisuutta: moraalirelativistin mukaan voi olla useita ”oikeita” moraalikäsityksiä, äärimmilleen vietynä tämä on subjektivismia (eli yhteiskunnallisessa mielessä lähinnä nihilismiä). Moraalirelativismi houkuttelee ihmisiä, koska haluamme kunnioittaa eri kulttuureja (erityisesti tämä koskee meitä länkkäreitä, sillä – jälleen erityisesti akateemisissa piireissä koetaan yhä jonkinlaista kulttuuri-imperialismin syyllisyyttä tai pelkoa). Ajatus yhdestä oikeasta moraalista kuulostaa jotenkin musertavalta, erilaisuutta ja vapautta rajoittavalta. Mutta Harris vastaa, että ”yksilöt ja yhteisöt voivat kukoistaa monin tavoin - - tämä monimuotoisuus voidaan selittää ja sitä voidaan kunnioittaa tieteen viitekehyksessä” (eli samaan hyvään lopputulokseen on todennäköisesti monta hyvää polkua).

     Ja mietitäänpä rehellisesti moraalirelativismin mielettömyyttä. Voimmeko ”kulttuurin kunnioittamisen” nimissä hyväksyä leskenpoltot, kunniamurhat, tyttöjen ympärileikkaukset, albiinojen silpomiset, ehkäisyn kiellon ynnä vastaavat epäoikeudenmukaisuudet? Olisiko aika päästää irti kolonialismin meissä aiheuttaneesta ylenpalttisesta varovaisuudesta? Edelleen: on monta reittiä moraalisesti oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Voimme sanoa jonkin kulttuurin olevan teknologisesti vähemmän kehittynyt kuin toisen: voisimmeko jo myöntää että voimme sanoa toista kulttuuria myös eettisesti vähemmän kehittyneeksi kuin toista – EIKÄ tämä tarkoita että tämä ”eettisesti vähemmän kehittynyt” kulttuuri olisi jotenkin alempiarvoisempi, tyhmempi, jälkeenjääneempi, huonompaa rotua tai vastaavaa. Ei. Tämä tarkoittaisi sitä, etteivät kyseisen kulttuuripiirin ihmiset ole vielä keksineet johonkin seikkaan parempaa keinoa tavoitella hyvinvointia, vaan luulevat väärin.

     Edelliseen liittyen uskomisen käsite (äläkä sekoita tähän ”uskonnollista uskomista”) on hyvin olennainen tämän teeman tienoilla. Harris käsittelee sitä luvussa kolme. Olennaista on, että ”rationaaliset mielet eivät valitse uskomuksia vapaasti”, siis ”uskomukset ovat luontojaan episteemisiä” (tiedollisia, tietoon liittyviä). En voi väittää esimerkiksi seuraavanlaista järkevästi: ”uskon että minulla on sian saparo takapuolessani”, jollen oikeasti usko siihen, en edes vaikka jostakin syystä haluaisin uskoa siihen. Muuten se on vain mieletön väite, vale oikeastaan. On mahdollista, että ihminen uskoo vääriin asioihin (esimerkiksi että maapallo on litteä). On mahdollista että ihminen myös antaa arvon väärille asioille – siis uskoo vääriin ihmisen hyvinvointia koskeviin asioihin. Tiede selittää maailman ilmiöitä objektiivisesti ja yksinkertaisesti pyrkii vähentämään väärien uskomusten määrää; tieteellisin menetelmin voidaan selvittää mitkä asiat todellisuudessa kohentavat ihmisen hyvinvointia, jolloin voimme antaa arvon oikeille asioille. Arvojen tulee siis perustua tieteelliseen tutkimustietoon. Jälleen lainaus:

Kun sanotaan, että sekä totuuden että hyvyyden arviot perustuvat erityisiin normeihin, näytetään tarkoittavan, että kummassakin on kyse kognitiosta, ei suinkaan pelkästä tunteesta. Tästäsyystä kukaan ei voi puolustaa faktuaalista ja moraalista kantaansa vetoamalla mieltymyksiinsä. Hän ei voi sanoa, että vesi on H2O:ta tai että valehtelu on väärin pelkästään siksi, että haluaa ajatella tällä tavalla. Tällaisten väitteiden puolustaminen edellyttää syvällisempään periaatteeseen turvautumista. Kun sanoo uskovansa, että X on tosi, tai että Y on eettistä, tarkoittaa myös sitä, että muilla tulisi olla nämä uskomukset vastaavissa olosuhteissa.

Indigo

Jon Ronson: Psykopaattitesti – matka hulluusteollisuuteen

Saatoin olla suurten asioiden jäljillä, mietin. Moni poliitikoista ja yritysjohtajista saattoi kärsiä epäsosiaalisesta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. He vahingoittavat ja hyväksikäyttävät muita, koska heillä on jonkinlainen mielipuolinen pyrkimys menestyä ja saada ihailua osakseen. Heidän mielenterveyshäiriönsä saattavat ohjailla elämäämme. Tästä voisi tulla hyvä juttu, jos vain keksisin keinon todistaa väitteeni.

     Suljin kirjan.

     Olin diagnosoinut itselläni kaksitoista mielenterveyden häiriötä.

Psykopaattitesti on Jon Ronsonin itsensä journalistinen tutkimusmatka psykopatian, siitä kärsivien, sitä hoitavien sekä sitä epäilevien maailmaan. Ronson kertoo gonzo-journalistisesti kertomusta matkoistaan, omista ajatuksistaan ja epäilyksistään, sekä ennen kaikkea kohtaamistaan ihmisistä: alkaen psykopaatista joka sairasta esittämällä joutui vankimielisairaalaan koko eliniäkseen, psykopaattitestin (erään kaksikymmenkohtaisen luonteen- ja käytöspiirteiden listan) kehittäneestä psykiatri Bob Haresta, suureellisesta petoveistoksia keräilevästä yritysjohtajasta aina skientologeihin saakka.

     Tärkeimpiä kysymyksiä ovat: missä kulkee hulluuden ja persoonallisuudenpiirteen raja? Miten psykopaatin voi tunnistaa ja miten – jos mitenkään – psykopaattia voi hoitaa? Pyörittävätkö psykopaatit johtajat koko kapitalistiseen kilpailuun pohjautuvaa yritysmaailmaa? Kirjan loppupuolella Ronson, journalisti kun on, intoutuu myös pohtimaan miten media käsittelee hulluutta, ja käyttääkö media joskus tietyllä, ”oikealla” tavalla sairaita ihmisiä hyväkseen.

Tällä teoksella on ehdottomasti enemmän viihteellistä kuin tieteellistä painoarvoa. Todettakoon se heti ensimmäiseksi. Mutta on se myös kiinnostava katsaus tutkivan journalismin maailmaan, ja toki myös ajatuksia herättävä teos. Ehdottomasti arvokas ja kiinnostava lisä olisi ollut lukea tutkimustietoa psykopatian neurologisista, hermostollisista taustoista. Ja toisaalta syvennyin miettimään olisiko psykopaattisilla piirteillä ollut joskus ihmislajin historiassa jopa evolutiivinen valintaetu, mikäli psykopatia on niinkin yleistä kuin kirjassa väitetään: jopa prosentti ihmisistä kuuluu kärsivän siitä.

     Ronson on hauska, eloisa kirjoittaja ja sympaattisen oloinen persoona. Hän pyrkii tuomaan maallikon lähelle aihetta ja kertomaan jopa ”liioitellun rehellisesti” omista epäilyksistään, ennakkoluuloistaan ja hairahduksistaan. Hän kertoo esimerkiksi etsivänsä kanssaihmisistään ”psykopaattitestin” piirteitä lähes alinomaa, kertoo diagnosoineensa itselleen koko joukon mielenterveyden häiriöitä ja lankeaa heti kohtaamiensa psykopaattien kohteliaaseen, miellyttävään pintakuoreen. Kirjoittamalla itsestään tällä tapaa hiukan ”hölmön”, hän tekee itsestään suurelle yleisölle samaistuttavamman päähenkilön.

Psykopaattitesti on melko helppo, hämmentävällä tavalla hauska, mutta myös mietityttävä kirja. Psykiatriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja Ronson paljastaa lukijalle tieteenalan synkkää historiaa; välillä rivien välissä haiskahtaakin sensaatiohakuisuus. Mutta maailmaan mahtuu hullujakin tarinoita ja niilläkin on tilastolliset paikkansa. Kirjan toiseksi viimeinen luku oli minusta kenties kiinnostavin: siinä Ronson kirjoittaa lapsille diagnosoiduista mielenterveyden sairauksista: bipolaarisesta häiriöstä josta lapsi ei edes, useiden johtavien lastenpsykiatrien mukaan, voi kärsiä, sekä valtavasti yleistyneistä autismin kirjon diagnooseista (Asperger-diagnoosi on jo poistumassa!). Lääketeollisuudellakin on vahva paikkansa tässä pelissä, ja itse suhtaudun kielteisesti pelkkään lääkehoitoon mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Minullakin on läheinen, joka velloo lääkkeiden aiheuttamassa tokkuraisessa mielentilassa kellon ympäri, eikä tietääkseni käy terapiassa. Hänen elämänsä on pysähtynyt jonkinlaiseen limboon, ja annettu diagnoosi tuntuu olevan hänelle jo osa hänen identiteettiään (tätä pidän erityisen huolestuttavana ja erityisesti nuorilla jopa suhteellisen yleisenä kehityssuuntana).

     Mielenterveyden häiriöiden diagnoosien valtava määrä mietityttää Ronsonia, sekä yhtälailla diagnoosilistoja suunnitelleita, kirjassa haastateltuja psykiatreja. Käytös luettaneen sairaaksi silloin, kun siitä on jotakin haittaa potilaalle. Diagnoosi voi olla joko leimaava tai helpottava, omaa tilaa selkeyttävä.

Indigo

Sean B. Carroll: Loputtomat kauniit muodot

Tämän löydöksen jälkeen paljastui, että samat, eri eläimissä olevat geenit hallitsivat myös eri ruumiinosien kehitystä, kuten silmien, raajojen ja sydänten, joiden rakenteet ovat äärimmäisen erilaiset eri eläimissä ja joiden oli pitkään ajateltu kehittyneen täysin eri tavoilla. Eri lajien kehitykseen liittyvien geenien vertailusta tuli uusi, embryologian ja evolutiivisen biologian väliin sijoittuva oppiala – evolutiivinen kehitysbiologia elo lyhyesti ”evodevo”.

Sean B. Carrollin Loputtomat kauniit muodot valaisee lukijalle mitä tarkoittaa evodevo: embryologian ja evoluutiobiologian liitto. Carroll tekee tämän tyylilleen ominaisesti kiinnostavalla, innostavalla ja tieteellisellä tavalla. Teoksen lukeminen vaatii taustakäsitystä biologian (genetiikan, evoluutioteorian, mielellään myös morfologian) käsitteistä ja teorioista, mutta Carroll valaisee oman osuutensa, näiden alojen yhteenliittämisen, kattavasti. Tiedon ja tutkimustapojen sisäistämistä auttavat hyvät esimerkit hankajalan kehitysmuodoista perhosen täpliin. Välillä monimuotoisuutta pohditaan tilastotieteellisestäkin näkökulmasta.

Evodevoa pohjustetaan käymällä läpi muutamia olennaisia peruskäsitteitä: homologia (samasyntyisyys, vrt. analogia eli samatoimisuus), homologiasarja (homologisten rakenteet, jotka ovat syntyneet sarjana), Willinstonin laki (”evoluutiossa on laki, että eliön osien lukumäärällä on taipumus vähentyä ja harvemmat osat ovat toiminnaltaan suuresti erikoistuneita”), modulaarisuus, symmetria, polaarisuus…

     Eliöiden rakenteiden muodostumisen tutkimukseen paneudutaan käymällä ensiksi lävitse mutatoituneita muotoja – ”hirviöitä”, kuten Carroll laskettelee. Yksisilmäisten karitsojen taustalla esimerkiksi piileskelee altistuminen syklopamiinille – jota emo voi saada niityillä satunnaisesti rehottavista jättipärskäjuurista. Puoliksi yhteenkasvaneiden sammakonpoikasten kohtalo valottaa, että alkiossa on organisaattoreita, jotka vuorovaikutuksessa muiden osien kanssa vaikuttavat muodon kehittymiseen eli morfogeneesiin. Organisaattorit tuottavat aineita, morfogeenejä, jotka vaikuttavat toisten solujen kehitykseen. Morfogeenien pitoisuusgradientti ratkaisee vaikutuksen: esimerkiksi perhosen siipeen kehittyvän silmätäplän yhdisteet leviävät keskeltä, ja ympäröivien solujen pigmentti riippuu yhdisteen pitoisuudesta.

Seuraavassa luvussa paneudutaan genetiikkaan, ja selvitetään mikä ns. geneettisten kytkimien toimintatapa ja merkitys on evodevossa. Kytkimet ovat geeniin liittyviä proteiini + DNA-sekvenssikomboja, jotka vaikuttavat geenin luentaan (klassinen esimerkki E. colin laktoosikytkin, jonka Carrollkin esittelee). Alkionkehityksessä tällaisilla kytkimillä on merkittävä rooli: ne muodostavat tavallaan ketjureaktion jossa: ”jokaisen kytkimen kääntyminen perustuu aikaisempiin tapahtumiin, ja - - kytkin käynnistämällä geeninsä toiminnassa uuden hahmon vuorostaan luo perustan seuraavalle kehityksen hahmojen ja tapahtumien joukolle”. Kytkinten vuoksi toistuvissa rakenteissa ylipäätänsä voi olla näin paljon variaatiota: kytkinten ansioista samoja geneettisen työkalupakin geenejä voidaan käyttää eri tavoin eri eläimissä – mutaatio voi iskeä työkalupakin geenin (joita on suhteellisen vähän ja jotka toimivat useassa eri alkionkehityksen vaiheessa eri tavoin) sijaan kytkimeen, joita on useita* ja joista jokainen toimii ”yhdessä tehtävässä”.

     Oleellista on ymmärtää taas uusien termien merkitys: geneettinen työkalupakki (useita eri proteiineja, jotka vaikuttavat muiden geenien aktiivisuuteen alkionkehityksessä: mm. Hox-proteiinit, hormoneja, solureseptoreja…), homeoboksit eli Hox-geenit (merkittävimpiä geenejä, jotka ohjaavat syntyvän eliön muotoja, esimerkiksi banaanikärpäsellä näitä on kahdeksan)…

Luvussa 4 käsitellään alkionkehityksen hahmottamista hauskan mutta haastavan abstraktilla tasolla. Olennaista on ajatella alkio ”pallona”, johon kartoitetaan pituus- ja leveyspiirit kuin planeettaan, ja jossa täten tarkennetaan pallo moduulien verkoksi. Jokainen raaja tulee käsittää uutena tällaisena ”pallona”. Carroll puhuu ”raidoista” ja ”pisteistä” ja ”kapeista raidoista”, mutta olennaista on käsittää miten alkio jakautuu koordinaatteihin, ja Hox-geenit määrittävät mitä yksittäisessä jaokkeessa tai jaokejoukossa tapahtuu (toistuvien osien erikoistuminen edellyttää, että eri osat ovat eri Hox-vyöhykkeissä – ja vyöhykkeiden liikkeen aikaansaavat DNA-sekvenssien mutaatiot hox-geenien kytkimissä!). Kytkimet muodostaessaan ”raitoja” ja vastaavia, yhdistävät monenlaisia ”+ ja – -syötteitä” (aktivaattorit ja repressorit).

     Minua jäi mietityttämään mikä loppujenlopuksi tekee morulan eri soluista erilaisia siten, että jossakin jokin kytkin ”käynnistyy” ja toisessa ei – mikä aloittaa tapahtumasarjan? Leviääkö munasoluun kenties hedelmöityksessä jostakin yhdisteestä/yhdisteistä ratkaiseva pitoisuusgradientti, joka jakaa solun itä-länsi-suunnassa tms.?

Luku 6 paneutuu hieman helpompaan mutta yhtä mielenkiintoiseen aiheeseen: miten embryologia liittyy paleontologiaan ja miten nykyisiä eliöitä tutkimalla voidaan selvittää menneiden esi-isien piirteitä. Tähän liittyen Carroll kertoo hienolla tavalla simppelin ja loogisen käsnäjalkaisia tutkimalla toteutetun esimerkkikokeen: koska käsnäjalkaisilla löytyivät samat Hox-geenit kuin sukupuun toisesta haarasta niveljalkaisilta, löytyvät ne myös näiden yhteiseltä esi-isältä – sekä myös esi-isästä käsnäjalkaisten ja niveljalkaisten lisäksi kehittyneiltä valejalkaisilta, joihin myös Burgess Shalen kuuluisan fossiiliesiintymät otukset pitkälti kuuluvat.

     Carroll valottaa hienosti miten kenties näennäisesti yksinkertaisesta hankajalasta voi kehittyä hyönteisen siipi (plus raajahaarasta jalka), ja miten upeaa fossiiliaineistoa meillä tämän kehityksen varrelta on (tunnustan että ”primitiivinen vesitoukka” teki minuun vaikutuksen). Mikä hyönteisillä kehittyy siiveksi, hämähäkeillä kehittyy kirjakeuhkoiksi, ilmaputkiksi ja kehruuosiksi ja tuhatjalkaisilta sen sijaan poistuu kokonaan.

Indigo

* suuri vaihtelu johtuu työkalupakin proteiinien ja niiden tunnistus- eli nk. nimikirjoitussekvenssien käytöstä yhdistelminä – paljon tehokkaampaa kuin pelkkien eri proteiinien koodailu!

Marguerite Abouet, Clément Oubrerie: Aya – elämää Yop Cityssä

Vuonna 1978 televisiomainokset rantautuivat Norsunluurannikolle, kauniiseen kotimaahani. Ensimmäinen kampanja ylisti Länsi-Afrikan suosituinta olutta Solibraa, meidän oluttamme. Tuolloin pinnalla ollut näyttelijä Dago sai yhdestä kulauksesta niin paljon potkua, että ohitti bussitkin pyörällään.

Aya-sarjakuvaromaani kertoo palan kolmen nuoren Norsunluurannikkolaisen naisen elämästä Abidjanin Yopougonissa – siis Yop Cityssä. Vaikka uutiset värittävät maasta tai koko Länsi-Afrikasta (jopa koko maanosasta!) synkkää kuvaa, nuorten elämään mahtuu ihan tavallista arkea läksyrutiineineen… ja juhlaa tanssimisineen ja poikineen. Yhdeksäntoistavuotias Aya on kiinnostunut lääkärin urasta ja itsenäisestä toimeentulosta, vaikka tämän vanhemmat yrittävät saada häntä naitettua hyviin naimisiin. Ayan ystävä Bintou on kiinnostuneempi juhlimisesta ja pojista; ja löytyypä kolmaskin tyttö Adjoua herkästi ”Kuumista paikoista” tanssimasta.

Hauska, elämänmyönteinen sarjakuva ehkä hiukan vieraammasta maailmankolkasta. Kiinnostava katsaus arkeen ja todella upea kuvitus – aivan erityisesti värit lumosivat minut. Tarina on kevyt mutta turhan lyhyt. Nautin enemmän intensiivisemmistä lukukokemuksista.

Indigo

Marjane Satrapi: Persepolis

Persepolis kertoo Marjane Satrapin omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 70- ja 80-luvun Iranissa. Tuohon aikaan Iranissa on – kuten nykyäänkin – poliittisesti epävakaata. 70-luvun lopussa alkaa islamilainen vallankumous, joka johtaa teokratiaan ja mullistaa Satrapin elämän monilla tavoin. Naisten tulee yhtäkkiä käyttää huntuja ulkona, vanhemmat lähtevät ulos vaarallisiin mielenosoituksiin (joihin Satrapin tekee itsekin mieli päästä mukaan). Ennen vallankumousta maata ovat hallinneet itsevaltiaat šaahit (joiden valtaanpääsyn taustalla häälyi länsimaiden öljykauppa) – ja Satrapi oppii vanhemmiltaan, ettei Jumala valitse kuninkaita.

     Maan poliittisen tilanteen vuoksi Satrapi saa lapsena lukea Fiden Castrosta, Palestiinan lapsista ja dialektisesta materialismista. Toisaalta hän kuulee tarinoita myös omasta suvustaan – papasta (joka oli prinssi!) ja vesikidutuksesta, poliittisista vangeista… Elämään kuuluu kurjuuden lisäksi tietenkin ihan tavallisiakin juttuja: lapsena Satrapi haluaa olla seuraava profeetta, mutta nuorena kiinnostavampaa punk on kuumaa kamaa.

Persepolis on upea sarjakuvateos: matka Iranin islamilaiseen vallankumoukseen ja erään tytön lapsuudenkokemuksiin. Piirrostyyli on kaunis, selkeän mustavalkoinen. Dramatiikka luodaan tarpeen tullen vahvoilla viivoilla, ilmeille ja pitkillä varjoilla. Kirjassa parhaita piirteitä ovat Satrapin rehellisyys, huumori (sillä sitäkin on!) ja monipuolisuus. Onneksi tästä on toinenkin osa!

Indigo

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Franz tuijotti Kolehmaisen huulia. Ne olivat punaiset ja tuntuivat jokaisen sanan myötä tulevan lähemmäksi. Märkä kieli liikkui niiden takana. Huulet tarttuivat pieniksi hetkiksi toisiinsa ja muodostivat pintajännityksen, ja sitten jännitys raukesi ja huulet erkanivat ja sanat virtasivat taas esiin.

     – Etutähtäimen yläreuna runkkarin silmien välissä. Loppu on Zen-filosofiaa.

Lukiolaisella Franzilla on pakkomielle Nietzscheen ja tämän ajatusten pohjalta itse kehittämäänsä vapauden filosofiaan, ”tosiajatteluun”. Franzilla on vain yksi ystävä, Kolehmainen, jonka kanssa pojat käyvät hiekkakuopalla ammuskelemassa ja päihtyvät puhelinkopissa. Mutta Franz elää enimmäkseen päänsä sisällä, tarkkaillen ympäristöään ja ihmisten käytöstä, rakentaen filosofiaansa. Hän tuntee ja kokee kaiken voimakkaasti – ensirakkauden Virpiin, kiusaajien aiheuttaman häpeän ja epämääräisen raivon, muttei osaa ilmaista itseään ulospäin, vaan sanat tarttuvat selittämättömästi kurkkuun. Päänsä sisällä Franz luo illuusion, itselleen uskottavan voimafantasian, jossa hän on ylivertainen filosofi, ja hänen filosofiansa tulisi hallita yhteiskuntaa.

Pärttyli Rinteen (miehen jolla on kaksi sukunimeä) esikoisromaani oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Ensin minua ärsytti, koska luulin kirjailijan itse pitävän Franzin filosofiaa jollakin tapaa "todellisen filosofisena", mutta filosofiakilpailujen kohdalla ymmärsin että kirjailijalla on kyllä näkemystä siitä mitä filosofia oikeasti on ja Franzin filosofia on tarkoituksellisesti absurdi ja julistava. Kirjan idea on rakentaa uskottavaa profiilia kouluampujasta, ja tavallaan siinä on myös onnistuttu, vaikka tarinallisesti tai tyylillisesti teos ei ole mitenkään ihmeellisen vetävä.

     Franzissa olennaisia piirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys ja kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia tilanteita. Nämä piirteet tekevät hänestä helpon kohteen kiusaamiselle ja hyväksikäytölle (Virpi!). Toisaalta Franz on taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun, ja kategorisoi ihmiset herkästi joko hyviksi tai pahoiksi, liittolaisiksi tai vihollisiksi: Virpi on jumalatar, Kolehmainen ja filosofianopettaja hyviä, Hakkarainen paha. Naisiin kohdistuvat tunteet ovat herkästi seksuaalissävytteisiä. Samalla Franz ei tunne empatiaa, vaan käy surutta Kolehmaisen kanssa lihavan miehen kimppuun tai eristää itsensä huolestuneista vanhemmistaan.

     Franzin näennäisfilosofiasta puuttuu logiikka, eikä hän toisaalta ymmärrä filosofiakilpailussa käytyä debattia, vaan poimii vihkoonsa tunnepitoisia virkkeitä ja sanoja ja luo niistä teesejä:

”Itsekkään geenin laki korkein luonnonlaeista. Tästä seuraa jotain suurta.”

Juuri tästä syystä ”filosofi” Nietzsche vetoaa Franziin.

Annan tunnustusta hyvin luodusta, mielenkiintoisesta ja uskottavan tuntuisesta kouluampujaprofiilista. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, teksti ihan sujuvaa. Kouluampujia ei kauhistella eikä ihannoida, vaan keskitytään rakentamaan näkymää ääriajatteluun taipuvaisen nuoren mieleen.

Indigo

Alison Bechdel: Äideistä parhain – koominen draama

Perisynnin ajatus oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta, virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?

    Mutta ehkä se on vain toinen nimi käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin nikotiininjäänteet.

Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan – myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon. Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.

     Piirrostyyli on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi) rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista kaavaa lapsuudesta.

Indigo

Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika

Puolet elämästäni olen ajatellut tilojen järjestämistä. Käyn päivittäin asiakkaiden kodeissa ja kohtaan siellä heidän tavaroitaan. En usko, että on toista ammattia, jossa näkee ihmisen kaikki tavarat tai tutkii kaikki kaapit.

Vähän erilainen kirja tällä kertaa. KonMari ja ”maritus” ovat nousseet pieneksi netti-ilmiöksi, joten löytäessäni tämän kirjan äitini kirjahyllystä tartuin tilaisuuteen ja tutustuin järjestämisen ammattilaisen kodinhoidon neuvoihin.

     Marie Kondo kertoo kirjassaan kodin järjestämisestä: miten kotiin tulee karsia pelkästään itselle tärkeitä esineitä, järjestää ne oikein ja luoda siten inspiroiva ja rentouttava ympäristö jossa mieli lepää. Kondo itse kertoo kirjan mittaan omia kokemuksiaan siivoamisen ja järjestämisen parissa: hän on pienestä pitäen nauttinut naistenlehtien vinkkien lukemisesta, koulun kaappien järjestämisestä ja erilaisten järjestämistekniikoiden suunnittelusta. Eri menetelmiä kokeiltuaan Kondo on usein tippunut sudenkuoppaan, toisiin virheellisiin toimintamalleihin hän taas on törmännyt asiakkaidensa parissa pitkän järjestäjänuransa aikana, ja lopulta virheistä oppimalla on jalostunut KonMari-menetelmä, jota kirjailija suosittelee kaikille tavaroihinsa ja kotiympäristöönsä kyllästyneille.

     Menetelmässä on kaksi askelta: ensiksi tulee hävittää kaikki, mikä ”ei tuota iloa”. Tämä tehdään tavarakategorioittain, kokoamalla esimerkiksi kaikki kirjat keskelle jotakin lattiatilaa ja yksitellen käymällä jokainen esine läpi ja miettimällä intuitiivisesti tekeekö tavara onnelliseksi vai eikö – ja vähänkin jälkimmäiseen kallistuessa tavara tulee hyvästellä ja heittää pois. Kun kaikki kategoriat on käyty läpi, esineet järjestetään mieluiten pystypäin (jopa vaatteet tulisi taitella laatikoihin samaan tapaan kuin kirjat laitetaan hyllyihin – siis välttää pinoamista) ”luonnollisiin” paikkoihin, parhaassa tapauksessa kaappeihin piiloon. Saman tyypin tavaroiden tulisi olla yhdessä paikassa, esimerkiksi kirjat samassa hyllyssä ja samaan harrastukseen liittyvät esineet omassa lokerossaan. Marie Kondo esittelee lukuisia virhetyylejä (itse olen langennut häpeälliseen tavaroiden lapsuudenkotiin dumppaamiseen, enkä millään mahduta vaatteitani yhteen pieneen käytössäni olevaan kaappiin) ja käytännöllisiä pikkuniksejä.

     Kirjassa näkyy mielenkiintoisesti japanilainen uskonnollisuus, tietynlainen shintolainen animismi. Kondo kehottaa lukijaa tervehtimään kotiaan työpäivän jälkeen, kiittelemään tavaroitaan (esimerkiksi käsilakkua: ”Kiitos että huolehdit tavaroistani tänään”) ja hyvästelemään ne kohteliaasti poisheiton yhteydessä. Sukkia ei saa säilyttää palloina, koska ne eivät pidä siitä (itse aion pitää sukkapalloista kiinni – muuten minulla on kohta laatikollinen parittomia sukkia). Esineillä ja kodilla on Kondon mukaan tietynlainen henki.

KonMarissa on paljon hyvää. Pidän tavaroidenkarsintamenetelmästä, vaikken tavaroitani sanallisesti rupeakaan hyvästelemään. Siistillä, järjestelmällisellä ja esteettisellä ympäristöllä on varmasti vahva positiivinen vaikutus ihmiseen, miksipä ei olisi? Sellainen parantaa elämänhallinnan tunnetta. Uskon myös Kondon tavoin että tällainen siivousprojekti on parasta suorittaa lyhyehkön aikavälin sisällä, koska valtaosa ihmisistä – minä mukaan lukien – kuuluu pahamaineiseen asioiden deadlineen saakka lykkääjien sukuun.

     Suosittelen kirjaa suursiivousta harkitseville tai muuten kotiympäristöönsä stressaantuneille. Teos on yhdeltä istumalta luettavissa, lyhyisiin lukuihin pureskeltu ja tyyliltään jopa viihdyttävä. Itse vähän tietynlaiseen neuroottisuuteen taipuvaisena koin tämän kirjan jopa ahdistavana, kun mietin miten paljon minun kaapeissani piileskelee kaikennäköistä turhaa tavaraa ja miten paljon paremmin kaiken voisin vielä järjestää. Olen paraikaa reissussa poissa kotoa – mutta heti palattuani taidan tarttua härkää sarvista ja käydä ainakin muutaman kategorian jollen kaikkia kerralla läpi tiukan seulan kanssa.

Indigo

Jean-Paul Sartre: Inho

Omituinen hetki. Siinä istuin hievahtamatta, kylmissäni, pelottavaan hurmostilaan vaipuneena. Mutta hurmostilasta itsestäänkin kumpusi jotakin uutta. Ymmärsin Kuvotuksen. Pääsin sen herraksi. Tosin se mikä minulle selvisi jäi täsmällistä ilmaisua vaille. Mutta oikeitten sanojen tavoittaminen lienee nyt helpompaa. Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa.

Antoine Roquentin, ranskalainen historioitsija tuntee epämääräistä apatiaa ja inhoa elämänpiiriään kohtaan. Hän menettää mielenkiintonsa työhönsä ja harvoihin läheisiinsä, ja pysähtyy ihmettelemään muiden ihmisten kulkua ja kanssakäyntiä. Ympäröivä todellisuus on ihmeellisen todellinen, olemassa oleva. Roquentin vajoaa syvemmälle eksistentialistiseen kriisiinsä, katselee, ihmettelee.

Satre on eksistentialismin kärkifilosofi, ja käsittelee aihetta tässä päiväkirjaromaanissa. Hänen filosofiaansa liittyy tietty pessimismi: ihminen on ”heitetty maailmaan” yksin, eikä jumalia ole. Kaikki asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Eksistentialismissa olennon (ihmisen) olemassaolo on ensisijaista olemukseen nähden; ja näillä on saletti ero, olemus on olemassaolon tapa. Sartren mukaan, koska olemusta ei ihmisellä valmiiksi ole, yksilö itse on pakotettu päättämään elämänarvonsa.

     Sartre on minusta perin kiinnostava persoona. Mietin usein eri filosofian suuntauksiin tutustuessani millaisia ihmiset ajatusten takana ovat olleet. Sartre käytti esimerkiksi autenttisuuden ja epäautenttisuuden käsitteitä. Jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan että ne vetosivat erityisesti häneen, sillä hän saattoi olla muiden kanssaihmisten mielestä jo varhain poikkeava tai persoonallinen luonne – ja ulkoisestikin epäviehättävä.

No, ajatukset teoksen takana ovat toki kiinnostavia, mutta lukukokemuksena romaani on melko pitkäpiimäinen. Tapahtumat ovat täysin arkipäiväisiä: kahvilassa käyntiä, kirjastossa istumista, aamulla katua pitkin kävelyä. Päähenkilö ihmettelee ympäröivää maailmaa kaikessa koruttomuudessaan. Tämä tietenkin liittyy romaanin tematiikkaan. Roquentin menettää viimeisetkin ihmissuhteensa: humanisti ”Itseoppinut”, ihmisyyden ideaan ihastunut ja päähenkilöä toisinaan jututtava mies menettää uskonsa ihmisyyden hyvyyteen, Roquentinin rakastettu paljastuu muuttuneeksi naiseksi. Juuri nämä ihmissuhteet kuvaavat hyvin Sartrelaista mielenmaailmaa: inhimillistä individualismia tai yksinäisyyttä, arvojen pysymättömyyttä (jokainen päättää ne itse) ja ihmisluonteen ailahtelevuutta.

Indigo

Terry Pratchett: Magian väri

 

”Sitten ovat nuo velhot sen päällä, joiden kaikkien täytyy olla lahjakkaita hydrofobeja – ”

     ”Tarkoitatko, että he vihaavat vettä?” Kakskukka sanoi.

     ”Ei, viha ei toimisi”, Rincewind sanoi. ”Viha on houkuttava voima siinä missä myös rakkaus. He inhoavat vettä oikein toden teolla. Pelkkä ajatus vedestä suorastaan kammottaa heitä. Todella pätevä hydrofobi on koulutettava kuivatulla vedellä aina syntymästä lähtien. Tarkoitan siis, että jo pelkästään sellaisen vaatima magia maksaa omaisuuden, mutta heistä tulee kyllä loistavia säävelhoja. Sadepilvet vain luopuvat leikistä ja lähtevät kiitämään.”

Velho Rincewind saa harteilleen vastuun huolehtia Ankh-Morporkin kaupunkiin turistiksi saapuneesta eriskummallisesta miehestä Kakskukasta ja tämän vieläkin eriskummallisesta Matkatavarasta; tietoisesta päärynäpuusta veistetystä matka-arkusta, joka omin jaloin kävelee herransa perässä vaikkapa maailman laidalle (…) ja kantaa sisuksissaan niin likapyykkiä kuin mittaamattomia kalleuksiakin. Rincewind on velho oikeastaan vain nimellisesti, sillä oikeastaan hän oppivuosinaan oppi vain yhden ainokaisen – tosin perin voimallisen – loitsun. Kakskukka puolestaan on todellinen tapaturmamagneetti, ja poltettuaan kaupankäynnin ja todennäköisyyslaskennan oppitunnin seurauksena suuren osan Ankh-Morporkin kaupunkia, Kakskukka pakenee velhoystävä kintereillään syvemmälle Kiekkomaailman maagisiin sopukoihin.

     Tutuiksi tulevat peikot, enemmän tai vähemmän todelliset lohikäärmeet ja Rincewindin kintereillä herkeämättä vaaniva Kuolema, muuan meripeikko, eriskummalliseen noituuteen erikoistuneet hydrofobit sekä peräti Suuri Kaksonen – eräs norsujen varassa matkustava galaktinen kilpikonna…

     Tapahtumien hullunkurisuus saa epäilemään lieneekö parivaljakon elämä vain osa jotakin suurempaa; esimerkiksi jumalten noppapeliä.

Aikaisemmin Pratchettilta olen lukenut yhden Kiekkomaailma-kirjan, Pienet jumalat, josta tässäkin blogissa olen lyhkäisesti kirjoittanut. Magian väri (joka sivumennen sanoen on oktariini!) on sarjan aivan ensimmäinen ja kaikin puolin erinomainen teos.

    Juuri tällaista mieletöntä mielikuvitustulitusta ja fantasiaeskapismia kaipasinkin. Pratchettin kirjoittajantaitojen vahvuus piilee nimenomaan omaperäisessä huumorissa, joka perustuu hiukan Douglas Adamsmaisesti odottamattomiin tapahtumiin, ulkopuolisen kertojan kommentteihin ja kerronnan sävyyn, sekä ristiriitaisiin hahmoihin: Kakskukka on naiivi seikkailija (kuten Adamsin Ford) ja velho Rincewind järjellinen jänishousu, lukijan samastumispinta (vrt. Arthur Dent). Pratchett heittää huulta myös fantasiagenren kliseistä; yhtenä esimerkkinä lohikäärmeratsastajien nimet.

Lyhyt mutta tiivis ja viihdyttävä kirja, joka vieläpä paranee loppua kohden (itse pidin erityisesti meripeikosta ja Krullin merikaupungista). Yllättäen tämä vaatii kuitenkin myös tiettyä lukutaitoa pitääkseen lukijan tapahtumissa kärryillä: juoni on rönsyilevä ja tarina ajautuu välillä harhapoluille taustoittamaan.

Indigo

Noah Gordon: Lääkärin tie

”Jos minut vain otettaisiin islamisuskoisten kouluun”, hän sanoi kissalle, ”niin nostaisin sinut vaunuihin ja kääntäisin Hevosen Persiaa kohti eikä mikään estäisi meitä lopulta pääsemästä sinne pakanamaahan.”

     Abu Ali at-Husain ibn Abdullah ibn Sina, hän ajatteli kaihoten. ”Hittoon mokoma arabi”, hän sanoi ja meni levolle.

     Tavut kummittelivat hänen mielessään kuin kiusallaan.

Rob Cole jää orvoksi, kun hänen äitinsä kuolee lapsivuoteeseen ja myöhemmin isä menehtyy pölykeuhkon aiheuttamaan yskään. 1000-luvun Englannissa orvon sija ei ole ruusuinen, mutta isännän ammattikilta sijoittaa perheen lapset uusiin koteihin. Viimeiseksi uuden perheen saa Rob, jonka omalaatuinen – fyysisiltä mitoiltaan valtava, henkisiltä ominaisuuksiltaan hedonismiin taipuvainen iäkkäänpuoleinen mies, parturihaavuri Croft eli Parturi adoptoi. Robin täytyy opetella jongleeraamaan ja viihdyttämään kansanjoukkoja, sekä katkaisemaan sormia ja puhkomaan paiseita. Potilaita hoitaessa käy ilmi, että Robilla on poikkeuksellinen kyky nähdä vivahde ihmisen jäljellä olevasta elinajasta.

     Rob Cole oppii hyväksi viihdetaiteilijaksi, mutta enemmän häntä alkaa kiinnostaa parantajan ammatti. Kun muuan juutalainen kertoo, että kaukana idässä on oppikoulu lääkäreille – tosin vain muslimeille ja juutalaisille! – Robin mieleen syttyy opininnon kipinä, kunnianhimoinen haave.

Mikä hieno kirja! Fiktiivinen romaani historian ystäville – ehkei yksityiskohdissa akateemisen eksakti, mutta pohjatyö on vakuuttava. Tässä oli monta seikkaa joista nautin.

     Pidin siitä miten juonen korkealentoisuudesta huolimatta henkilöhahmot pidetään realistisina ja jokaista onnenpotkua kohden on vähintään yksi epäonninen sattuma. Rob Cole ei ole kirjailijan voimafantasia, vaan hänelläkin on heikkoutensa (esimerkiksi taipumus väkivaltaan humaltuneena, ja jotakuinkin keskinkertainen lukupää).

     Toisekseen, kuten sanottua nautin tietenkin teoksen historiallisesta annista. Millaista on esimerkiksi lääketiede ennen mikrobiologiaa? Aikana jolloin ihmisruumista ei saanut leikellä kokeellisesti uskonnon lakien vuoksi? Millainen voisi olla historiallinen Persia, tai lääketieteellinen oppilaitos, maristan? Miten eri uskontokuntien edustajat toisiinsa suhtautuvat, ja millaista on keskiaikainen uskonnonharjoitus verrattuna moderniin, sekulaariin tulkintaan? Rob Cole joutuu Persiassa opiskelemaan lääketieteen lisäksi myös islamilaista lakia sekä filosofiaa.

    

Minun kirjani on kirjaston varastohyllyiltä kaivettu vähän hutera ja hieman tunkkaiselta haiseva, siis tähän lukuelämykseen autenttinen nide. Nautin matkasta vierailla mailla, nautin historiasta, ja tarinasta. Mutta rakkaustarina oli köykäinen ja kaikki romantiikkaan tai seksiin liittyvä jotenkin nihkeää ja epämiellyttävää luettavaa (tätä minä tosin ajattelen lähes aina tarinoiden romanttisista sivujuonteista). Naishahmot ovat köykäisiä, vain Rob Colen puolisosta viitsitään edes kertoa tarkemmin. Kirjan Persian jälkeinen osuus, paluu Englantiin on irrallinen, mutta jollakin tapaa palauttaa jalat maahan, antaa uudelleen realistisemman sävyn juoneen.

Indigo

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

Kun hän oli menossa ovesta ulos, Dorian Gray kosketti hänen käsivarttaan. ”Sallikaa minun tulla mukaanne”, tämä sanoi vaimeasti.

    ”Minä aivan luulin että te lupasitte mennä tapaamaan Basil Hallwardia”, lordi Henry vastasi.

    ”Tulisin kernaammin teidän mukaanne; niin, tunnen että minun on lähdettävä teidän mukananne. Antakaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle koko ajan? Te puhutte paremmin kuin kukaan muu.”

     ”Aah! Olen puhunut jo aivan kylliksi tämän päivän tarpeisiin”, lordi Henry sanoi hymyillen. ”Nyt tahdon vain katsella elämää. Te voitte tulla katselemaan sitä kanssani, jos niin tahdotte.”

Poikkeuksellisen kaunis nuori mies Dorian Gray kiinnittää heti niin taiteilija Basil Hallwardin kuin tämän erikoislaatuisen ystävän lordi Henryn huomion. Basil Hallward tekee Dorian Graysta hämmästyttävän taidokkaan muotokuvan, jonka lahjoittaa mallilleen. Lordi Henry saa kaunopuheillaan viattoman Dorian Grayn hämmentymään ja huolestumaan oman kauneutensa lyhytikäisyydestä, ja niin nuori mies esittää hartaan toiveen, ettei vanhenisi ja rumentuisi koskaan, antaisi vaikkapa sielunsa siitä hyvästä.

     Dorian Gray tulee myyneeksi sielunsa paholaiselle, ja alkaa elää hedonistista, lyhytnäköistä elämää, arvostaen suurimmin aistillisia nautintoja. Basilin maalauksen mies vanhenee ja ottaa harteilleen kaiken sen taakan, joka Dorian Grayn kasvoissa ei paina.

Jostakin syystä en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua blogiin. Tämä oli enemmän kuin hyvä kirja, jonka luin nopeasti ja joka myös mietitytti minua, mutta en kuitenkaan ole saanut purettua ajatuksiani puhtaaksi. Kirjoja pitäisi pohdiskella heti lukemisen jälkeen kun muistaa sisällön ja teoksen herättämät tunteet parhaiten. Ainut suora ajatus joka minulla on tästä tarjottavana, on lyhyt ote päiväkirjastani, jonka (suurella luottamuksella) voin jakaa kanssanne:

   

”Luen Dorian Grayn muotokuvaa, ja jollain synkällä tavalla samaistun Dorian Gray-parkaan. En kenties ole yhtä muotoon viehättynyt kuin tämä protagonisti, mutta jollakin tapaa minäkin näen muissa ihmisissä itseni, oman kuvani rapistuvan kuin Dorian maalauksessaan omansa. Minä pidän itsestäni, kunnes muut ihmiset saavat minut inhoamaan itseäni.”

    

Kontekstistaan irrotettuna tämä pätkä saa minut vaikuttamaan melkoiselta misantroopilta.

Voin tietenkin esittää ajatuksiani myös näin jälkikäteen. Kirjan parhaita puolia ovat runsas kuvailu (joka tukee teemaa nokkelasti: aistivoimainen kerronta tarinaan, jossa käsitellään ”pintaliitoista”, nautiskelevaa elämäntapaa) ja kiinnostavat henkilöhahmot. Lordi Henry on oikea sitaattien mies, joka mielellään kääntää kaikki totut arvot päinvastaisiksi ja esittää ne siten oikeina, esimerkiksi:

 

”Totuudenmukaisuudesta pidetään niin valtavaa hälyä!” lordi Henry huudahti. ”Hyvänen aika, rakkaudessakin se on pelkkää fysiologiaa. Se ei liity mitenkään ihmisen omaan tahtoon. Nuoret miehet tahtovat olla uskollisia, mutta eivät ole; vanhat miehet tahtovat olla uskottomia, mutta eivät pysty – siinä kaikki tästä aiheesta.”

Lordi Henry on tavallaan tarinan paholainen, joka houkuttelee Dorian Grayn rakastamaan itseään, ulkoista kauneutta ja hetkellisiä nautintoja. Hän puhuu houkuttelevasti ja viisaanoloisesti, hän on poikkeuksellisen karismaattinen ja seurapiireissä pidetty mies. Hänen vastapainonsa on taiteilija Basil Hallward, periaatteellisempi, vaatimattomampi mies. Teos käsittelee ennen kaikkea sitä mitä hyvä elämä on ja miten sen saavuttaa. Lordi Henryn elämänohje tavallaan on ”carpe diem”.

     Dorian Gray ajautuu jonkinasteiseen hulluuteen, eikä saavuta kestävää onnea. Hän tulee suorittaneeksi useamman murhan, ja lopulta riistää myös oman henkensä. Kaikesta huolimatta hän kuitenkin kokee jonkinlaista synkkää onnea kauniiden tavaroidensa keskellä, sekä osaa kieltäytyä kokemasta surua. Tarinan opetus ei ole yksioikoisesti se, ettei hedonistinen elämäntapa johda kestävään onneen.

Myydessään ”sielunsa”, Dorian Gray myi tavallaan moraalinsa, mikä kertoo kirjailijan käsityksestä siitä, mikä sielu oikeastaan on. Jos lordi Henry on paholainen, hän tulee toimeen ilman sielua, ilman moraaliaan. Mutta tavallinen kuolevainen ei sitä kestä.

Indigo

Guy Delisle: Pjongjang

 

Sarjakuvataiteilija Guy Delisle saa työtehtävän Pohjois-Koreasta, Pjongjangista. Delisle muuttaa ulkomaalaisille tarkoitettuun hotelliin, tekee animaatioita ja vierailee ”oppaansa” kanssa tarkkaan rajatuissa kohteissa. Delisle tutkii ympäristöään tarkkanäköisesti ja miettii mitä kaikkea maailman suljetuimman valtion sisällä oikeastaan tapahtuu.

Jälleen luin Guy Delisleä. Odotin ehkä syväluotaavampaa tutkimusta Pohjois-Korean salaisuuksiin, mutta ymmärtäähän sen toki, ettei paljoa paljastettavaa ole kun liikkumis- ja valokuvaamismahdollisuudet ovat rajalliset, eikä toisaalta paikallisia halua ajaa hankaluuksiin kyselemällä liikaa. Teos on yllättävän humoristinen ja nopealukuinen, mutta herättää kai lähinnä tekijässä itsessään muistoja ja suurempia tunteita.

Indigo

Paul Theroux: Tyynenmeren onnelliset saaret

Sama kuva on tullut mieleeni usein myöhemminkin matkustaessani etelämerellä; valtameri oli laaja kuin avaruus ja vene kuin avaruuslaiva joka syöksyi tähdestä toiseen, galaksista toiseen. Saaret olivat kuin yksinäisiä tähtiä valtavan tyhjässä pimeydessä ja me purjehdimme tähdestä toiseen lasisessa yössä.

Paul Theroux, matkakirjailijoiden klassikko, nappaa mukaansa kokoontaitettavan kajakin ja suuntaa matkansa kohti Oseanian saarigalaksin tähtivyötä. Matka alkaa Uudesta-Seelannista ja jatkuu sorrettujen aboriginaalien Australiaan. Kajakki työnnetään kunnolla vesille Trobriandsaarilla, ”rakkauden saarilla”, jossa Theroux ihmettelee saarelaisten vapaata siveyskäsitystä ja ärsyyntyy lähetystyöläiden tyylistä tuhota vanhaa kulttuuria tieltään (aina tikien sukuelimistä lähtien). Pohjoisista Salomonsaarista hän sanoo, etteivät ne ”ole onnellisten saaria”. Kaupunki johon hän saapuu on pieni, likainen ja sammunut. Salomonsaarilla Theroux seilaa Savosaarelle, jossa ihastuu sen koskemattomuuteen ja erikoisiin lintuihin, megapodeihin, jotka valtaavat rannat suunnattomilla munakentillään. Kaikkialla Tyynellä valtamerellä ihmisiä kiinnostaa kuulla Persianlahden sodasta, joka paraikaa teki alkujaan. Saarelaiset pelkäävät synkästi kolmatta maailmansotaa. Aikaisemman sodan japanilaiset hyökkäykset muistetaan erinomaisesti.

      Vanuatusaarilla Theroux syventyy pohtimaan kannibalismia. Uudet-Hebridit muistetaan juuri entisaikoina harjoitetusta kannibalismista parhaiten. Theroux tekee pienen huomion: ”Olin löytänyt varman todisteen ihmissyönnistä – se oli vanuatusaarelaisten ihastus possusäilykkeisiin”. Fidzisaarista Theroux puolestaan kirjoittaa: ”Melanesian Fidzisaaret ovat luku sinänsä. Ne ovat kuin maailma jonka luulit jo jättäneesi taaksesi – ne ovat täynnä kieroutunutta politiikkaa, rotuennakkoluuloja, taloudellisia koettelemuksia ja australialaisia turisteja jotka etsivät halpoja salaattivateja”. Fidzisaarilla inhotaan intialaisia. Samoalaisia Theroux kuvaa jykeviksi – Samoalla arvostettiin lihavuutta – ja pahaluontoisiksi. Yhdysvaltain Samoasta kerrotaan otsikolla ”Roskattu laguuni”, ja lopulta pääsiäissaaret kiihdyttävät kirjailijan hyökkäämään Thor Heyerdahlia vastaan, ja Havaiji pistää miettimään koko taaksejäänyttä matkaa.

Theroux ei aina matkakirjassaan ole muodollisen kaunopuheinen, vaan kuvailee välillä kansallisuuksia melko yksioikoisesti eikä järin imartelevasti. Mutta toisaalta niin on myös hyvä. Alkuperäisasukkaat tai vieraat kulttuuripiirit eivät ole pyhiä vain erilaisuutensa vuoksi: usein Theroux ärsyyntyy ilkikurisiin saarelaisiin lapsiin, eikä jätä kuvaamatta monien mieltymystä alkoholijuomiin. Ehkä mies on ottanut asiakseen valottaa Oseanian paratiisillisuuden toista puolta, sillä kirjasta käy hyvin ilmi että hän on lukenut yhden jos toisenkin Oseaniaa estotta ihailevan opuksen. Pidin myös siitä, miten Theroux kritisoi ranskalaisten ydinkokeiden, turismin vaikutusten ja muiden ”selvien vääryydentekojen” lisäksi esimerkiksi saarille tuotua koulutussysteemiä. Toisaalta teos ei ole aivan tätä päivää, joten matkustaessa alueelle tämä kirja kourassa voisi törmätä hyvinkin erityyppisiin ongelmiin ja kulttuureihin kuin Theroux itse. Ainakin ilmasto-ongelmat herättäisivät jyrkemmin uuden kirjoittajan kritiikin.

     Kirja sai minut innostumaan Oseanian eri kulttuuripiireistä ja luonnonhistoriasta (hyvän matkakirjan merkki). Theroux pitää Oseaniaa nimenomaan useina eri kulttuurien täplinä – osin yhteen sulautuneina ja joka paikasta vaikutteita imeneenä. Kirjassa on etu- ja takakannessa hyödyllisiä yksinkertaisia karttoja, mutta niistäkin huolimatta paikoissa oli vaikea välillä pysyä perillä.

Tyynenmeren onnelliset saaret vie lukijansa melomaan vihreänsinisille laguuneille kaukaisten, laiskojen, siveettömien, hengellisten ja villien saarten luontoon. Theroux tapaa alkuperäisasukkaita jotka rakastavat Ramboa ja välttelevät Moaita pimeänaikaan, polttavat kaiken ympäriltään tai tarjoavat häpeilemättä itseään vieraille miehille. Theroux pyrkii rehellisyyteen ja pohtii mikä tekee saarilla asuvista ihmisistä onnellisia.

Indigo