Jon Ronson: Psykopaattitesti – matka hulluusteollisuuteen

Saatoin olla suurten asioiden jäljillä, mietin. Moni poliitikoista ja yritysjohtajista saattoi kärsiä epäsosiaalisesta tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. He vahingoittavat ja hyväksikäyttävät muita, koska heillä on jonkinlainen mielipuolinen pyrkimys menestyä ja saada ihailua osakseen. Heidän mielenterveyshäiriönsä saattavat ohjailla elämäämme. Tästä voisi tulla hyvä juttu, jos vain keksisin keinon todistaa väitteeni.

     Suljin kirjan.

     Olin diagnosoinut itselläni kaksitoista mielenterveyden häiriötä.

Psykopaattitesti on Jon Ronsonin itsensä journalistinen tutkimusmatka psykopatian, siitä kärsivien, sitä hoitavien sekä sitä epäilevien maailmaan. Ronson kertoo gonzo-journalistisesti kertomusta matkoistaan, omista ajatuksistaan ja epäilyksistään, sekä ennen kaikkea kohtaamistaan ihmisistä: alkaen psykopaatista joka sairasta esittämällä joutui vankimielisairaalaan koko eliniäkseen, psykopaattitestin (erään kaksikymmenkohtaisen luonteen- ja käytöspiirteiden listan) kehittäneestä psykiatri Bob Haresta, suureellisesta petoveistoksia keräilevästä yritysjohtajasta aina skientologeihin saakka.

     Tärkeimpiä kysymyksiä ovat: missä kulkee hulluuden ja persoonallisuudenpiirteen raja? Miten psykopaatin voi tunnistaa ja miten – jos mitenkään – psykopaattia voi hoitaa? Pyörittävätkö psykopaatit johtajat koko kapitalistiseen kilpailuun pohjautuvaa yritysmaailmaa? Kirjan loppupuolella Ronson, journalisti kun on, intoutuu myös pohtimaan miten media käsittelee hulluutta, ja käyttääkö media joskus tietyllä, ”oikealla” tavalla sairaita ihmisiä hyväkseen.

Tällä teoksella on ehdottomasti enemmän viihteellistä kuin tieteellistä painoarvoa. Todettakoon se heti ensimmäiseksi. Mutta on se myös kiinnostava katsaus tutkivan journalismin maailmaan, ja toki myös ajatuksia herättävä teos. Ehdottomasti arvokas ja kiinnostava lisä olisi ollut lukea tutkimustietoa psykopatian neurologisista, hermostollisista taustoista. Ja toisaalta syvennyin miettimään olisiko psykopaattisilla piirteillä ollut joskus ihmislajin historiassa jopa evolutiivinen valintaetu, mikäli psykopatia on niinkin yleistä kuin kirjassa väitetään: jopa prosentti ihmisistä kuuluu kärsivän siitä.

     Ronson on hauska, eloisa kirjoittaja ja sympaattisen oloinen persoona. Hän pyrkii tuomaan maallikon lähelle aihetta ja kertomaan jopa ”liioitellun rehellisesti” omista epäilyksistään, ennakkoluuloistaan ja hairahduksistaan. Hän kertoo esimerkiksi etsivänsä kanssaihmisistään ”psykopaattitestin” piirteitä lähes alinomaa, kertoo diagnosoineensa itselleen koko joukon mielenterveyden häiriöitä ja lankeaa heti kohtaamiensa psykopaattien kohteliaaseen, miellyttävään pintakuoreen. Kirjoittamalla itsestään tällä tapaa hiukan ”hölmön”, hän tekee itsestään suurelle yleisölle samaistuttavamman päähenkilön.

Psykopaattitesti on melko helppo, hämmentävällä tavalla hauska, mutta myös mietityttävä kirja. Psykiatriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja Ronson paljastaa lukijalle tieteenalan synkkää historiaa; välillä rivien välissä haiskahtaakin sensaatiohakuisuus. Mutta maailmaan mahtuu hullujakin tarinoita ja niilläkin on tilastolliset paikkansa. Kirjan toiseksi viimeinen luku oli minusta kenties kiinnostavin: siinä Ronson kirjoittaa lapsille diagnosoiduista mielenterveyden sairauksista: bipolaarisesta häiriöstä josta lapsi ei edes, useiden johtavien lastenpsykiatrien mukaan, voi kärsiä, sekä valtavasti yleistyneistä autismin kirjon diagnooseista (Asperger-diagnoosi on jo poistumassa!). Lääketeollisuudellakin on vahva paikkansa tässä pelissä, ja itse suhtaudun kielteisesti pelkkään lääkehoitoon mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Minullakin on läheinen, joka velloo lääkkeiden aiheuttamassa tokkuraisessa mielentilassa kellon ympäri, eikä tietääkseni käy terapiassa. Hänen elämänsä on pysähtynyt jonkinlaiseen limboon, ja annettu diagnoosi tuntuu olevan hänelle jo osa hänen identiteettiään (tätä pidän erityisen huolestuttavana ja erityisesti nuorilla jopa suhteellisen yleisenä kehityssuuntana).

     Mielenterveyden häiriöiden diagnoosien valtava määrä mietityttää Ronsonia, sekä yhtälailla diagnoosilistoja suunnitelleita, kirjassa haastateltuja psykiatreja. Käytös luettaneen sairaaksi silloin, kun siitä on jotakin haittaa potilaalle. Diagnoosi voi olla joko leimaava tai helpottava, omaa tilaa selkeyttävä.

Indigo