Sam Harris: Moraalinen maisema – miten tiede määrittää inhimilliset arvot

- - faktojen ja arvojen erottaminen toisistaan on harha ainakin kolmessa mielessä: (1) kaikki mitä voidaan tietää tietoisten olentojen hyvinvoinnin maksimoinnista, on jossakin vaiheessa ilmaistavissa aivoja ja niiden kanssa vuorovaikuttavaa ympäröivää maailmaa koskevina faktoina, (2) Jo ajatuksessa ”objektiivisesta” tiedosta (siis rehellisellä havainnoinnilla ja päättelyllä hankitusta tiedosta) on sisäänrakennettuja arvoja, koska jokainen yrityksemme keskustella faktoista riippuu periaatteista, joille ensin on annettava arvo (esim. looginen ristiriidattomuus, todisteisiin perustuminen, yksinkertaisuus ja niin edelleen), ja (3) Faktoja koskevat uskomukset ja arvoja koskevat uskomukset näyttävät syntyvän samankaltaisista prosesseista aivojen tasolla, sillä yhteinen totuutta ja epätotuutta arvottava järjestelmä näyttää hallitsevan kumpaakin aluetta.

Sam Harrisin Moraalinen maisema valaisee logiikkaa, jonka mukaan moraalin ja tieteen liitto on täysin mahdollinen, ja moraali oikeastaan on luettavissa tieteenalaksi. Hän vastustaa moraalirelativismia ja uskonnollisuutta, joiden katsoo jarruttavan yhteiskunnan moraalista ja tieteellistä kehityskulkua. Teoksessaan Harris käy läpi syitä joiden mukaan on oikeaa moraalia, ja tämä moraali on johdettavissa neurotieteellisestä tutkimuksesta. Edellinen saattaa kuulostaa oudolta, mutta Harris vastaa myös filosofisiin haasteisiin, ja kumoaa pätevästi Mooren nk. avoimen kysymyksen argumentin sekä vastaa Humen giljotiiniin, filosofisiin argumentteihin joilla perinteisesti on pystytetty muuria faktojen ja arvojen väliin (ks. myös yllä oleva lainaus). Harris käy läpi ja kritisoi myös uskontojen osuutta moraalin pohjana, sekä pohtii muiden muassa tuhoaako determinismi etiikan, sekä tietenkin moraalirelativismin ja suvaitsevaisuuden ongelmaa.

Harris on minulle uusi tuttavuus, mutta olen kieltämättä vaikuttunut tämän luettuani. Hänellä on johdonmukainen ja selkeä esitystapa hyvin vaikeasta aiheesta (tunnustan tässä välissä, että takakansitekstissä luvattu kirjan haasteellisuus oli iso syy siihen miksi tämä päätyi kirjaston hyllyltä yöpöydälleni lukujonoon…) Petyin vähän kun luin Goodreadsista tämän kommenttiosiota: kovin moni ei näyttänyt sisäistäneen lukemaansa vaan jatkoi Humen ja Mooren raakkumista tarttumatta Harrisin argumentteihin.

     Ottamani lainaus tiivistää jo hyvin Harrisin ajatusta. Mutta olennaista on, että Mooren argumentin ”hyvä” on yhtä kuin ”tietoisen mielen” (siis yksinkertaistettuna ihmisen) hyvinvointia edistävät tekijät. Pureskellaan tätä hetki. (Filosofiseen) etiikkaan liittyy perinteisesti mieletön kielipeli, jolloin termit ”hyvä” ja ”paha” ovat oikeastaan niin abstrakteja, etteivät ne tarkoita yhtään mitään. Mutta mitä muuta hyvällä voisi tarkoittaa kuin edellä esitettyä, joka myös sulkee Mooren argumentin muodostaman ”ketjun”?

     Otan tähän toisen erittäin hyvän lainauksen:

On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä tapahtuisi jos yksinkertaisesti jättäisimme tämän askelen huomiotta ja puhuisimme vain ”hyvinvoinnista”. Millainen maailmamme olisi, jos lakkaisimme murehtimasta ”oikeasta” ja ”väärästä” tai ”hyvästä” ja ”pahasta”, ja yksinkertaisesti toimisimme oman ja muiden hyvinvoinnin maksimoimiseksi? Menettäisimmekö jotakin tärkeää? Ja jos se olisi tärkeää, eikö se määritelmän mukaan liittyisi jonkun hyvinvointiin?

Siispä mitä arvot todellisuudessa ovat: asenteita, valintoja ja käyttäytymisiä jne. jotka vaikuttavat ”tietoisten mielten” (ihmisten) hyvinvointiin. Kaikkia tietenkään ei voi vakuuttaa siitä että hyvinvointi on arvo, mutta samoin kaikkia ei voi vakuuttaa arvostamaan myöskään empiirisiä todisteita (siis periaatteessa tiedettä ylipäätänsä).

     Huomattavaa on myös, että Harrisin teoria on täysin falsifioitavissa (esim. jos ihmisen hyvinvointi olisi täysin sattumanvaraista, eikä liittyisi aivojen tiloihin). Tieteellisten väitteiden tulee aina olla falsifioitavia, eli niiden tulee voida olla mahdollista todistaa vääräksi.

Täten siis moraalinen ”hyvä” tarkoittaa ihmisen hyvinvointia kohentavia tekijöitä. Hyvinvointi voi kuulostaa erittäin epämääräiseltä käsitteeltä, mutta Harris vertaa tätä ongelmaa käyttämäämme terveyden käsitteeseen. Mitä merkitsee olla ”terve”? Ettei ole nuhakuumetta? Voiko diabeetikko olla terve? Ehkäpä parinkymmenen vuoden kuluttua ihmistä ei pidetä terveenä, jollei hän kahdeksankymppisenä pysty juoksemaan maratonia. Terveys-käsitteen epämääräisyydestä huolimatta lääketiede ei ole mitenkään lamaantunut, vaan tutkimme, kehitämme ja määritämme terveyttä edistäviä menetelmiä ja elämänohjeita.

     Moraalin tutkimus liittyisi syvästi neurotieteisiin: ihmisen aivoja tutkimalla voimme selvittää syvällisesti, milloin ihminen oikeastaan kokee mielihyvää, psykologisen tutkimuksen avulla voimme myös selvittää mitkä asiat hyvinvointiamme edustavat ja voimme tutkia miten esimerkiksi ihmisen moraalinen intuitio voi olla väärässä (Harris heittää esimerkin ”välinpitämättömyydestä kansanmurhaa kohtaan”) ja miten ihminen oikeastaan kokee hyvinvointinsa (tätä Harris käsittelee nopeasti kirjan viimeisessä luvussa). Teos viliseekin myös kiinnostavia psykologisia faktoja.

    

Moraalirelativismi tarkoittaa tietenkin moraalin suhteellisuutta: moraalirelativistin mukaan voi olla useita ”oikeita” moraalikäsityksiä, äärimmilleen vietynä tämä on subjektivismia (eli yhteiskunnallisessa mielessä lähinnä nihilismiä). Moraalirelativismi houkuttelee ihmisiä, koska haluamme kunnioittaa eri kulttuureja (erityisesti tämä koskee meitä länkkäreitä, sillä – jälleen erityisesti akateemisissa piireissä koetaan yhä jonkinlaista kulttuuri-imperialismin syyllisyyttä tai pelkoa). Ajatus yhdestä oikeasta moraalista kuulostaa jotenkin musertavalta, erilaisuutta ja vapautta rajoittavalta. Mutta Harris vastaa, että ”yksilöt ja yhteisöt voivat kukoistaa monin tavoin - - tämä monimuotoisuus voidaan selittää ja sitä voidaan kunnioittaa tieteen viitekehyksessä” (eli samaan hyvään lopputulokseen on todennäköisesti monta hyvää polkua).

     Ja mietitäänpä rehellisesti moraalirelativismin mielettömyyttä. Voimmeko ”kulttuurin kunnioittamisen” nimissä hyväksyä leskenpoltot, kunniamurhat, tyttöjen ympärileikkaukset, albiinojen silpomiset, ehkäisyn kiellon ynnä vastaavat epäoikeudenmukaisuudet? Olisiko aika päästää irti kolonialismin meissä aiheuttaneesta ylenpalttisesta varovaisuudesta? Edelleen: on monta reittiä moraalisesti oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Voimme sanoa jonkin kulttuurin olevan teknologisesti vähemmän kehittynyt kuin toisen: voisimmeko jo myöntää että voimme sanoa toista kulttuuria myös eettisesti vähemmän kehittyneeksi kuin toista – EIKÄ tämä tarkoita että tämä ”eettisesti vähemmän kehittynyt” kulttuuri olisi jotenkin alempiarvoisempi, tyhmempi, jälkeenjääneempi, huonompaa rotua tai vastaavaa. Ei. Tämä tarkoittaisi sitä, etteivät kyseisen kulttuuripiirin ihmiset ole vielä keksineet johonkin seikkaan parempaa keinoa tavoitella hyvinvointia, vaan luulevat väärin.

     Edelliseen liittyen uskomisen käsite (äläkä sekoita tähän ”uskonnollista uskomista”) on hyvin olennainen tämän teeman tienoilla. Harris käsittelee sitä luvussa kolme. Olennaista on, että ”rationaaliset mielet eivät valitse uskomuksia vapaasti”, siis ”uskomukset ovat luontojaan episteemisiä” (tiedollisia, tietoon liittyviä). En voi väittää esimerkiksi seuraavanlaista järkevästi: ”uskon että minulla on sian saparo takapuolessani”, jollen oikeasti usko siihen, en edes vaikka jostakin syystä haluaisin uskoa siihen. Muuten se on vain mieletön väite, vale oikeastaan. On mahdollista, että ihminen uskoo vääriin asioihin (esimerkiksi että maapallo on litteä). On mahdollista että ihminen myös antaa arvon väärille asioille – siis uskoo vääriin ihmisen hyvinvointia koskeviin asioihin. Tiede selittää maailman ilmiöitä objektiivisesti ja yksinkertaisesti pyrkii vähentämään väärien uskomusten määrää; tieteellisin menetelmin voidaan selvittää mitkä asiat todellisuudessa kohentavat ihmisen hyvinvointia, jolloin voimme antaa arvon oikeille asioille. Arvojen tulee siis perustua tieteelliseen tutkimustietoon. Jälleen lainaus:

Kun sanotaan, että sekä totuuden että hyvyyden arviot perustuvat erityisiin normeihin, näytetään tarkoittavan, että kummassakin on kyse kognitiosta, ei suinkaan pelkästä tunteesta. Tästäsyystä kukaan ei voi puolustaa faktuaalista ja moraalista kantaansa vetoamalla mieltymyksiinsä. Hän ei voi sanoa, että vesi on H2O:ta tai että valehtelu on väärin pelkästään siksi, että haluaa ajatella tällä tavalla. Tällaisten väitteiden puolustaminen edellyttää syvällisempään periaatteeseen turvautumista. Kun sanoo uskovansa, että X on tosi, tai että Y on eettistä, tarkoittaa myös sitä, että muilla tulisi olla nämä uskomukset vastaavissa olosuhteissa.

Indigo