Omituinen hetki.
Siinä istuin hievahtamatta, kylmissäni, pelottavaan hurmostilaan vaipuneena.
Mutta hurmostilasta itsestäänkin kumpusi jotakin uutta. Ymmärsin Kuvotuksen. Pääsin
sen herraksi. Tosin se mikä minulle selvisi jäi täsmällistä ilmaisua vaille.
Mutta oikeitten sanojen tavoittaminen lienee nyt helpompaa. Olemassaolon
merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä.
olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa.
Antoine Roquentin, ranskalainen historioitsija tuntee
epämääräistä apatiaa ja inhoa elämänpiiriään kohtaan. Hän menettää mielenkiintonsa
työhönsä ja harvoihin läheisiinsä, ja pysähtyy ihmettelemään muiden ihmisten
kulkua ja kanssakäyntiä. Ympäröivä todellisuus on ihmeellisen todellinen, olemassa
oleva. Roquentin vajoaa syvemmälle eksistentialistiseen kriisiinsä, katselee,
ihmettelee.
Satre on eksistentialismin kärkifilosofi, ja käsittelee
aihetta tässä päiväkirjaromaanissa. Hänen filosofiaansa liittyy tietty
pessimismi: ihminen on ”heitetty maailmaan” yksin, eikä jumalia ole. Kaikki
asiat ovat olemassa, vain niiden ilmeneminen ihmisille on yksilökohtaista.
Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Eksistentialismissa
olennon (ihmisen) olemassaolo on
ensisijaista olemukseen nähden; ja näillä
on saletti ero, olemus on olemassaolon
tapa. Sartren mukaan, koska olemusta ei ihmisellä valmiiksi ole, yksilö
itse on pakotettu päättämään elämänarvonsa.
Sartre on
minusta perin kiinnostava persoona. Mietin usein eri filosofian suuntauksiin tutustuessani
millaisia ihmiset ajatusten takana ovat olleet. Sartre käytti esimerkiksi
autenttisuuden ja epäautenttisuuden käsitteitä. Jotenkin olen taipuvainen
ajattelemaan että ne vetosivat erityisesti häneen, sillä hän saattoi olla muiden
kanssaihmisten mielestä jo varhain poikkeava tai persoonallinen luonne – ja ulkoisestikin
epäviehättävä.
No, ajatukset teoksen takana ovat toki kiinnostavia,
mutta lukukokemuksena romaani on melko pitkäpiimäinen. Tapahtumat ovat täysin
arkipäiväisiä: kahvilassa käyntiä, kirjastossa istumista, aamulla katua pitkin
kävelyä. Päähenkilö ihmettelee ympäröivää maailmaa kaikessa koruttomuudessaan.
Tämä tietenkin liittyy romaanin tematiikkaan. Roquentin menettää viimeisetkin
ihmissuhteensa: humanisti ”Itseoppinut”, ihmisyyden ideaan ihastunut ja
päähenkilöä toisinaan jututtava mies menettää uskonsa ihmisyyden hyvyyteen,
Roquentinin rakastettu paljastuu muuttuneeksi naiseksi. Juuri nämä ihmissuhteet
kuvaavat hyvin Sartrelaista mielenmaailmaa: inhimillistä individualismia tai
yksinäisyyttä, arvojen pysymättömyyttä (jokainen päättää ne itse) ja ihmisluonteen
ailahtelevuutta.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti