Perisynnin ajatus
oli mietityttänyt minua jo lapsena uskonnontunneilla. Kuinka viatonta,
virheetöntä vastasyntynyttä voitiin syyttää synnistä?
Mutta ehkä se on vain toinen nimi
käsittelemättömille tunteille, joita me imemme vanhemmiltamme, aivan niin kuin
nikotiininjäänteet.
Toisessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvateoksessaan –
myös edellistä olen käsitellyt tässä blogissa – Alison Bechdel uppoutuu tuttuun
kirjallisuustieteitä ja taidetta tihkuvaan tyyliinsä tulkitsemaan sekä omaa
elämäänsä, että omaa äitisuhdettaan. Tässä kirjassa Bechdel tuntuu menevän
vieläkin pidemmälle kuin isäsuhdetta käsittelevässä Hautuukodissa; hän uppoutuu
pohtimaan identiteettiään vanhakantaisen puolitieteellisen psykologian oppien
kautta, viljellen analyysiinsa omia uniaan, Freudia ja oikean käsiteviidakon.
Psykologian historiallisina kuriositeetteina kiinnostavia, mutta tieteellisesti
melko arvottomia malleja; tämän lukeminen muistuttaa miten valtavasti ja
nopeasti psykologia tieteenalana on kehittynyt. Toisaalta Bechdelillä tuntuu
olevan taipumusta tietynlaiseen ”taiteelliseen nerouteen/hulluuteen”, joten
siksikin Freudin opit ovat saattaneet tuntua vetoavilta.
Piirrostyyli
on herkkä ja yhtä kaunis kuin edellisessä kirjassa. Kokonaisuus jäi kuitenkin
epäselväksi ja kaikesta pyörittelystä sanahelinästä huolimatta minulle jäi
hyvin hatara käsitys siitä millainen Bechdelin äitisuhde lopulta oli. Tarinana
hämmentävä, vaikka Bechdel tuntuukin (ehkä kirjallisuusopintojensa vuoksi)
rakastavan tiettyä tarkoituksellisuutta, fatalismia. Elämää ei kuitenkaan ole
kukaan käsikirjoittanut (toteaa tämä ateisti), joten taitaa olla turha etsiä
piilotettua symboliikkaa unista tai täydellistä johdonmukaista psykologista
kaavaa lapsuudesta.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti