”Sitten ovat nuo
velhot sen päällä, joiden kaikkien täytyy olla lahjakkaita hydrofobeja – ”
”Tarkoitatko, että he vihaavat vettä?”
Kakskukka sanoi.
”Ei, viha ei toimisi”, Rincewind sanoi. ”Viha
on houkuttava voima siinä missä myös rakkaus. He inhoavat vettä oikein toden teolla. Pelkkä ajatus
vedestä suorastaan kammottaa heitä. Todella pätevä hydrofobi on koulutettava
kuivatulla vedellä aina syntymästä lähtien. Tarkoitan siis, että jo pelkästään
sellaisen vaatima magia maksaa omaisuuden, mutta heistä tulee kyllä loistavia
säävelhoja. Sadepilvet vain luopuvat leikistä ja lähtevät kiitämään.”
Velho Rincewind
saa harteilleen vastuun huolehtia Ankh-Morporkin kaupunkiin turistiksi
saapuneesta eriskummallisesta miehestä Kakskukasta
ja tämän vieläkin eriskummallisesta Matkatavarasta;
tietoisesta päärynäpuusta veistetystä matka-arkusta, joka omin jaloin kävelee herransa
perässä vaikkapa maailman laidalle (…) ja kantaa sisuksissaan niin likapyykkiä
kuin mittaamattomia kalleuksiakin. Rincewind on velho oikeastaan vain
nimellisesti, sillä oikeastaan hän oppivuosinaan oppi vain yhden ainokaisen –
tosin perin voimallisen – loitsun. Kakskukka puolestaan on todellinen
tapaturmamagneetti, ja poltettuaan kaupankäynnin ja todennäköisyyslaskennan
oppitunnin seurauksena suuren osan Ankh-Morporkin kaupunkia, Kakskukka pakenee
velhoystävä kintereillään syvemmälle Kiekkomaailman maagisiin sopukoihin.
Tutuiksi
tulevat peikot, enemmän tai vähemmän todelliset lohikäärmeet ja Rincewindin
kintereillä herkeämättä vaaniva Kuolema, muuan meripeikko, eriskummalliseen
noituuteen erikoistuneet hydrofobit sekä peräti Suuri Kaksonen – eräs norsujen varassa matkustava galaktinen
kilpikonna…
Tapahtumien
hullunkurisuus saa epäilemään lieneekö parivaljakon elämä vain osa jotakin suurempaa;
esimerkiksi jumalten noppapeliä.
Aikaisemmin Pratchettilta olen lukenut yhden
Kiekkomaailma-kirjan, Pienet jumalat,
josta tässäkin blogissa olen lyhkäisesti kirjoittanut. Magian väri (joka
sivumennen sanoen on oktariini!) on sarjan aivan ensimmäinen ja kaikin puolin
erinomainen teos.
Juuri tällaista
mieletöntä mielikuvitustulitusta ja fantasiaeskapismia kaipasinkin. Pratchettin
kirjoittajantaitojen vahvuus piilee nimenomaan omaperäisessä huumorissa, joka
perustuu hiukan Douglas Adamsmaisesti odottamattomiin tapahtumiin, ulkopuolisen
kertojan kommentteihin ja kerronnan sävyyn, sekä ristiriitaisiin hahmoihin:
Kakskukka on naiivi seikkailija (kuten Adamsin Ford) ja velho Rincewind
järjellinen jänishousu, lukijan samastumispinta (vrt. Arthur Dent). Pratchett
heittää huulta myös fantasiagenren kliseistä; yhtenä esimerkkinä
lohikäärmeratsastajien nimet.
Lyhyt mutta tiivis ja viihdyttävä kirja, joka vieläpä
paranee loppua kohden (itse pidin erityisesti meripeikosta ja Krullin
merikaupungista). Yllättäen tämä vaatii kuitenkin myös tiettyä lukutaitoa
pitääkseen lukijan tapahtumissa kärryillä: juoni on rönsyilevä ja tarina
ajautuu välillä harhapoluille taustoittamaan.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti