Augusten Burroughs: Kuivilla

Tunnen valtimon tykyttävän pääni vasemmalla puolella kuin olisi valtimonpullistuma tuloillaan. Urbaani maksani on jo ehtinyt polttaa saamani vieroituslääkkeen. Maksani ei aikaile. Se on maksojen maailmassa newyorkilainen taksikuski. Ajattelen, ettei tämän pahempaa voi enää tulla.

     Mutta tietenkin tulee.

Kuivilla on jatkoa Augusten Burroughsin omaelämäkerralliselle romaanille Juoksee saksien kanssa. Burroughs on muuttanut omilleen New Yorkiin, työskentelee mainosalalla ja viettää kaiket illat (ja toisinaan päivätkin, pahimmillaan jopa työajalla) baareissa juopotellen. Burroughs on alallaan menestynyt, joten mainostoimisto ei heti sano häntä irti vaan tarjoaa vaihtoehtona vieroitushoitoa. Burroughs tarttuu tilanteeseen vastahakoisesti, kamppailee kuukauden vieroituksessa ja onnistuu riipimään itsensä kuiville.

     Vai onnistuuko? Burroughs jatkaa raittiustaistelua vierailemalla AA-kerhoissa ja psykologin vastaanotolla. Erään kerran muuan komea muukalainen sattuu samaan ryhmäterapiaan…

Ihastuin Burroughsin ensimmäiseen elämäkertaan, ja kun kirjastossa sattumalta katseeni osui tuttuun nimeen, nappasin jatko-osan mukaani. Enkä varsinaisesti pettynyt, vaikkei jatko aivan yltänytkään esikoisen tasolle; ehkä kirjojen välillä on tarpeeksi aikaa enkä ehtinyt nostaa odotuksiani. Toisaalta Kuivilla oli omalla tavallaan mahtava: erityisesti sen alkupuoli on tuttuun mukaansatempaavaan tapaan kirjoitettu ja ihmiskuvaukset hupaisia.

     Toisaalta teos on pohjimmiltaan kuitenkin raaka ja surullinen tarina, johon punoutuu ystävyyden, rakkauden ja menetyksen tunteita. Riippuvuuksissa on tavallaan kyse elämänhallinnan tunteesta ja sen menettämisestä, ja jotenkin Burroughsin taustan tuntien voi käsittää, että hänen lapsuudessaan elämänhallinnan narut eivät ainakaan ollut hänen itsensä hyppysissä.

Indigo

Sixten Korkman: Talous ja utopia

Keynesiläinen näkökulma on toinen: palkat ja hinnat ovat jäykkiä. Ne eivät sopeudu nopeasti uuden tasapainon edellyttämällä tavalla. Näin esimerkiksi siksi, että kaikkien hintojen ja palkkojen jatkuva muuttaminen kävisi hankalaksi; etenkin palkoista sovitaan yleensä kuukausiksi tai vuosiksi eteenpäin. Sitä paitsi nimellispalkkojen alentumista ei yleensä tapahdu, vaikka sopimukset sen sallisivat. Seuraus on, että kaikki työntekijät eivät saa työtä vallitsevalla palkalla vaan jotkut kohtaavat työttömyyttä. Tällöin myös kotitalouksien kulutus on riippuvaista työllistymisestä ja työtuloista. - - Talous käyttäytyy eri tavalla keynesiläisessä epätasapainossa kuin klassisessa tasapainossa.

Sixten Korkman esittelee kirjassaan hyvin selkokielisesti ja ymmärrettävästi joitakin tärkeimpiä taloustieteellisiä käsitteitä, teorioita ja malleja. Teos on suunnittu lukioikäisille ja sopii hyvin vaikkapa yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksiin lukevalle: kirjassa käydään läpi samat asiat tiiviisti mutta monipuolisesti.

     Kirjan alkupuoli on pehmeää pohjustusta, jossa käydään läpi mitä yhteiskunta tarkoittaa ja mitä instituutioita yhteiskunnassa voi olla. Kolmas luku siirtyy markkinoihin, ja esittelee markkinatalouden idean (Adam Smithistä alkaen) ja joitakin peruskäsitteitä (yhteiskuntasopimus, yövartijavaltio, näkymätön käsi). ”Leviathanin” eli ylipaisuneen julkisen sektorin ongelmaa pohditaan useasti, ja sitä kasvattaviksi tekijöiksi luetellaan esimerkiksi epäsymmetrinen finanssipolitiikka (taantumassa veronkevennykset jne., nousuvaiheessa menoleikkauksiin ei suostuta; ajan mittaan jatkuvasti kallellaan elvyttävään suuntaan), etujärjestöjen lobbaus ja politiikan lyhytjänteisyys (poliitikkojen lyhytnäköiset lupaukset vaalien voittoa varten).

     Makrotalous ja suhdanteet käydään läpi erityisen hyvin, samoin erilaiset talouspoliittisen suuntaukset (klassinen taloustiede, keynesiläisyys, monetarismi jne.). Teos käsittelee jatkuvasti rinnakkain talousteorioita sekä niiden taustalla pyöriviä arvokäsityksiä ja myös talouden toiminnan sattumanvaraisuuteen tai epäloogisuuteen liittyviä psykologisia tekijöitä. Eurooppa-osiossa saa varautua pieneen puisevuuteen.

Indigo

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Kenties korkeampien voimien sijasta maailmankaikkeus itse on jollain tavalla vastuussa niin omasta kuin meidänkin olemassaolostamme? Monia tutkijoita on kiehtonut niin sanottu antrooppinen periaate, jonka mukaan maailmankaikkeus on sellainen kuin se on koska me olemme olemassa. Lievimmässä muodossaan antrooppinen periaate on varmasti totta - - Vahva antrooppinen periaate onkin sitten jotain aivan muuta, joskaan kukaan ei tunnu olevan yhtä mieltä siitä mitä muuta. Perusajatuksena on, että maailmankaikkeudella täytyy olla sellaiset ominaisuudet että elämän kehittyminen on mahdollista. Yksi versio lainaa kvanttifysiikasta idean, että vain havaittu ilmiö on todella olemassa. Maailmankaikkeuskin on olemassa vain jos joku havaitsee sitä – siispä me teemme maailmankaikkeuden, tai oikeastaan maailmankaikkeus tekee meidät jotta se itse olisi olemassa tai… Tässä kierretään kehää kuin tamperelainen joka etsii mustaa makkaraa pyöreän huoneen nurkasta.

Tieto-Finladia-teoksessaan turkulainen tähtitieteilijä (turkulaisuus on olennaista, sillä olen itsekin turkulainen ja turkulaisuus on aina olennaista) käy rupattelevaan sävyyn läpi elämän mahdollisuuksia maailmankaikkeudessa: mitkä ovat elämän synnyn rajoitteet (nestemäinen vesi ehdotetaan kriittisimmäksi), onko muualla maailmankaikkeudessa elämää ja jos on, voisiko se olla jopa älyllistä ja jopa meitä viisaampaa (itse uskon että on). Tähtitieteilijän näkökulma on tähtitieteilijän näkökulma: Valtaoja esittelee teoksessaan myös taivaantarkkailun historiaa ja käy läpi niitä keinoja, joilla tieteilijät ovat yrittäneet ottaa yhteyttä ulkoavaruuden mahdollisiin asukkeihin.

     Voisimmeko jonakin päivänä siirtyä radioaalloista ja kaukoputkista askeleen eteenpäin, ja käydä jopa fyysisesti paikan päällä tarkistamassa, löytyisikö jonkin eksoplaneetan pinnalta ylimääräistä kuhinaa? Toisaalta olemme jo ylittäneet maapallomme ekologisen kantokyvyn rajan, joten kenties olisi aika siirtyä plan beehen – planeetta beehen: perustaa siirtokunta uudelle taivaankappaleelle.

Valtaojan kirjoitustyyli on helppo (helpompi kuin lainaukseni antaisi ehkä olettaa) ja viihdyttävä. Aihe tehdään helposti lähestyttäväksi jättämällä teknisiä yksityiskohtia vähemmälle ja poimimalla kerrontaan aiheita ja viitteitä myös kaunokirjallisuudesta (ja taisin napatakin muutaman kirjaehdotuksen lukulistalleni). Olen luonnontieteilijä, mutta tähtitieteen saralla lähinnä harrastelija. Valtaojan kirja kuitenkin toi uutta lähinnä historialliseen tietämykseeni, mutta mikäpä siinä; tieteenhistoria on paitsi tärkeää myös mielenkiintoista.

     Suosittelen Valtaojaa lukijalle, joka etsii yleistajuista mutta monipuolista, yleissivistävää tietokirjaa luettavakseen. Valtaoja esittää rohkeita tulevaisuudenkuvia, mutta vielä utopistisemman tuntuisiakin teorioita on olemassa, joten ei turhaan kannata teilata ajatuksia antimaterialla kulkevista avaruusraketeista ja itseään loputtomasti kopioivista koneista…

Indigo

J.K. Rowling, John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child

Scorpius and Albus round a corner to be faced with a gap in the trees…

     A gap throught which is visible… a glorious light…

Scorpius: And there it is…

Albus: Hogwarts. Never seen this view of it before.

Englanniksi luettu näytelmäteos. Fanien kirjoittama jatko Rowlingin Potter-sarjalle.

     Harry Potter on nyt aikuinen ja työskentelee taikaministeriössä. Hänellä on Ginnyn kanssa kolme kouluikäistä lasta: James, Rose sekä… Albus. Albus on lapsista vaikein, ja aloittaessaan koulun päätyy omaksi (kuin myös monen muun) järkytykseksi eri tupaan kuin muut Potterit: luihuiseen. Mutta jotain hyvää siinäkin: Albus tapaa Malfoyn lempeän pojan Scorpiuksen ja ystävystyy tämän kanssa välittömästi.

     Isän ja pojan välillä vallitsee ymmärryksen puute: Harry rakastaa kaikkia lapsiaan, muttei käsitä Albuksen erilaisuutta. Albus kokee olevansa hyljeksitty, ja lopulta ajaa paitsi itsensä, myös läheisensä ja jopa koko ihmiskunnan valtaviin vaikeuksiin, halutessaan pelastaa yhden ihmishengen… Ihmishengen, jota hänen isänsä ei onnistunut pelastamaan.

Ystäväni lainasi tämän luettavakseni ja kehotti vetämään odotukset alas. Noudatin kehotusta ja tartuin teokseen, mutta pieni pettymys jäi silti kirvelemään.

     Tuskin kukaan, edes Rowling itse, voisi kirjoittaa hyväksyttävää jatko-osaa Pottereille. Potterit olivat minusta jo täysi kokonaisuus seitsenosaisena sarjanakin. Oli outoa palata Tylypahkaan tuttuun ympäristöön mutta outojen henkilöhahmojen kanssa. Ja tututkin hahmot tuntuivat tässä vierailta: Hermionesta oli kirjoitettu kilahdusherkkä viisastelija, Ronista lässy hulluttelija (joka jostain syystä oli ominut veljensä Fredin/Georgen – en muista kumpi jäi eloon – pilailupuodin omakseen). Hahmot oli karikatyrisoitu entisistä ääripään versioiksi itsestään.

     Toisekseen monet ovat sanoneet tämän olleen kuin fanfictionia lukisi. No sitä se tavallaan onkin, tosin Rowlingin siunauksella. Samastun ehdottomasti kuvaukseen, ja tavallisena fanfiction-elementtinä Albuksen ja Scorpiuksen välinen kaverisuhde oli tietyllä tapaa hiukan jännitteinen, mikä johti hiukan kiusallisen tuntuisiin dialogeihin… (huomasitteko muuten uuden ”Alwaysin”?)

     Ja seuraavaksi kerron juonipaljastuksia, joten parempi keskeyttää lukeminen jos Kirottu lapsi kiinnostaa muttei ole vielä luettuna. Koko kirjan typerin anti oli ehdottomasti Delfi, Voldemortin tytär. Voldemortilla, siis hänellä-jonka-nimeä-emme-mainitse onkin tytär? (Voldemort on harrastanut seksiä?!) Koko ajatus on niin väärä! Miksi Voldemort haluaisi lapsen? Voldemort rakastaa valtaa ja haluaa ikuisen elämän itselleen, eikä jälkikasvun muodossa vaan ihan oikeasti ikuisen elämän, vaikka viisasten kivellä ja hirnyrkeillä. Niin väärin, niin väärin.

    

Summa summarum. Oli kiinnostavaa ja hiukan nostalgista palata taas Tylypahkaan. Mutta minua riipi miten huonosti vanhat hahmot oli kirjoitettu. Päällimmäisenä jäi vähän petetty tunne, kun vanhoja hienoja elementtejä purettiin. Aikamatkustus oli toteutettu paljon huonommin kuin Azkabanin vangissa. En ylipäätään tykkää ollenkaan lukea aikamatkustustarinoita, sillä ne on kirjoitettu yleensä huonosti ja jättävät miettimään aikamatkustuksen loogisia ristiriitoja ja perhosefektiä. Mutta jotain hyvääkin tässä oli: luin kirjan nopeasti ja kiinnostuneesti loppuun, ja Scorpius oli lopulta aika sympaattinen hahmo.

Indigo