Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja

Havu oli silloin ihan pieni, ei vielä kuukauttakaan, ja minä olin juuri aloittanut joogan enkä siis ollut enää masentunut (olin vuosia aiemmin diagnosoinut itselleni synnytyksenjälkeisen masennuksen). Koin WASP-kriisin ja olin raivostuttava, kerrassaan.

     ”Me voisimme maalata ulkosaunan eteisen puulattiaan punaisia lootuskukkia”, muistan sanoneeni siitä yhdestä talosta, jota olimme jo kolmesti käyneet katsomassa.

Meillä oli keskiluokkaisia omakotitalounelmia.

Lauri Ahtinen kertoo sarjakuvan keinoin rankasta elämänkokemuksestaan: muutosta vaimon ja kolmen lapsen kanssa taloon, joka paljastuu homeongelmaiseksi.

     Kaikki alkaa unelmista ja asuntokauppojen jälkeen alkaa remonttityö. Ahtinen kokee remonttityön ehkä tietyntyyppisenä miehisyysriittinä, ja kärsii stressistä ja syyllisyydentunteesta, kun joutuu ostelemaan kympin maaliteloja ja työn ohella pystyttämään taidenäyttelyitä. Kun kallis urakka valmistuu, iskee helpotus – mutta onni jää lyhyeksi, kun tytär uudenvuodenpäivänä valittaa katosta tippuvaa vettä. Homeongelmien paljastuttua alkaa vääntö, jossa paljastuu asuntokaupan tietoinen huijaus ja haaveillaan valoisammasta tulevaisuudesta.

Olen mieltynyt omaelämäkerralliseen sarjakuvaan kerronnan keinona. Minusta on kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista siten: se antaa sarjakuvaan syvyyttä ja elämänkerrallisuuteen kerronnan vapautta ja tiettyä omaleimaisuutta, mikä pelkästä tekstistä voisi jäädä uupumaan. Ahtisen sarjakuva on toteutettu omaperäisesti, ruutuja käyttämättä ja tekstiä muunnellen ja erityyppisesti korostaen. Sarjakuva voi ainakin tällä tavalla toteutettuna jättää enemmän tulkittavaa lukijalle: tekstiä ei ole välttämättä paljoa, ja tarinaa ja hahmokäsityksiä rakennetaan itse.

     Ahtisen piirustustyyli on kaunis, realistinen mutta ”notkea”, antaen varaa ilmeiden ja asentojen liioitteluun ja perspektiivin sopivaan vääristelyyn. Sivuilla vilisee kuvan ja tekstin seassa geometrisia muotoja, korostuksia, välillä jopa leikekirjamaisia valokuvien osia. Tyyli tuntuu villiintyvän Ahtisen kokeman stressin mukana.

     Myös kirjoitustyyli on omintakeinen: Ahtinen käyttää usein melko vapaita viittauksia, urbaania sanastoa ja välillä pidempiä, hiukan absurdeja monologeja (Puuilo!).

Kaiken rankan keskellä Homepäiväkirja osaa olla myös humoristinen, ehkä juuri absurdeimmillaan eniten. Noin satasivuisena sen lukee melko nopeasti, mutta kuvituksessa on paljon tarkasteltavaa. Itse Ahtinen on – tämän perusteella – aika hellyttävä urbaani isähahmo, joka haluaa vain perheensä parasta.

Indigo