David Eagleman: Incognito – aivojen salattu elämä

Ajatus meni näin: kiinnitetään videokamera [sokean] ihmisen otsaan ja muutetaan siitä lähtevä videoinformaatio käyttämään pieniä väristimiä, jotka on kiinnitetty hänen selkäänsä. Kuvittele, että pukisit sellaisen laitteen päällesi ja kulkisit ympäri huonetta side silmillä. Ensin tuntisit vain merkillistä värinää ristiselässäsi, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Vaikka värinä muuttuisi hyvin tarkasti suhteessa siihen, miten liikut, sinun olisi vaikea ymmärtää sen tarkoitusta. Kun iskisit sääriluusi sohvapöytään, ajattelisit: ”Ei tämä ole mitään näkemisen tapaistakaan.”

     Vai onko se sittenkin? Kun sokeat koehenkilöt panevat näkötuntokorvauslasit silmilleen ja käyttävät niitä viikon verran, heistä tulee todella hyviä suunnistamaan uudessa ympäristössä. - - Ällistyttävintä on, että he alkavat tosiaan aistia tuntosyötteitään, he alkavat nähdä niiden avulla. Harjoituksen myötä tärinä lakkaa olemasta älyllinen tehtävä, joka vaatii tietoista tulkintaa. Siitä tulee suora aistimus.

Incognitossa David Eagleman avaa ihmisaivojen tiedostamattoman elämän salaperäisiä ominaisuuksia ja laajuutta. Ensiksi hän pohtii miten ihmiset luottavat tiedostavansa itsensä ja omaa käytöstään. Sitten hän käy läpi tiedostamattoman voimaa aistien välittämän todellisuuden kautta, ja esittelee perinteisten illuusioiden syvällisempää sanomaa sekä pohtii aistien rajallisuutta. Seuraavat luvut käsittelevät erilaisia mielen poikkeuksellisia tiloja, käytökseen vaikuttavia kasvaimia ja vaistoja, tiedostamatonta parinvalintaa ja päätöksentekoa, miten todellisuus voi olla muille täysin erilainen kuin itselle ja niin edelleen.

     Viimeiset luvut pohtivat mitä ihmisen tiedostamattoman mielen tutkimuksesta seuraa: filosofisella tasolla mietitään tietenkin vapautta ja siten oikeudenmukaisuutta, ja lopulta Eagleman pohtii käytännöllisemmin oikeuslaitoksen kehittymistä: rangaistuksen muutosta kostosta pitkänäköisempään kuntoutukseen esimerkiksi ”etuotsalohkojumpan” avulla.

Tässä kirjassa oli paljon sekä hyvää että huonoa. Ensimmäinen aistiluku oli enimmäkseen tylsä ylle kaappaamaani lainauksen sisältämää näkötutkimusta lukuun ottamatta. Monelle varmaan ovat tuttuja vanhat illuusiot paperilla pyörivistä rattaista ja muka kolmiulotteisista muodoista, sekä myös ajatukset niiden taustalla. Koko kirja painottuu paljolti lyhyisiin lukuihin, joissa esitellään runsaasti erityyppisiä tutkimuksia ja potilastapauksia. Olisin kaivannut pitkällisempää analyysia ja painotusta nimenomaan tutkimuksen jälkeiseen pohdintaan: mitä tämä aivohalvauspotilas (tms.) meille opettaa? Teoksen viimeisillä sivuilla luodaan mielestäni virheellinen katsaus emergenssiin ja reduktionismiin.

     Teoksen loppupuolen eettinen tarkastelu on ihan mielenkiintoista, mutta Harrisin jälkeen vapaan minän dilemma tuntui minusta jo pureskellulta ja oikeudenmukaisuusajatukset eivät taas niin syvällisiltä. Sen sijaan käytännöllinen näkemys oikeuslaitoksemme toimintaan ja rangaistuksen muotojen vaihtoehdot olivat kiinnostavia. Mitäpä jos olisi aika siirtyä kostonhimosta eteenpäin: antaa vangille mahdollisuus oppia hillitsemään itseään jos mahdollista? Tämä tuntuu loogisemmalta kuin nykyinen taaksepäin katsova rangaistusmenetelmä, jossa pohditaan rikollisen syyllisyyttä, kun teknologian kehittyessä joudumme antamaan rikolliselle yhä enemmän anteeksi: ihmisen käytöstä on voinut muuttaa aivokasvain, epilepsia, geneettinen sairaus kuten Huntingtonin tauti, rikollinen on voinut jopa tehdä murhan unissaan… ja niin edelleen. Lopulta tunnustamme että rikollinen on ehkä vähemmän syyllinen, jos hänellä on tiettyjä väkivaltaisuuteen altistavia geenejä. Vaikea ympäristö. Nykyinen oikeusjärjestelmä yksinkertaisesti nojaa ajatukseen siitä, että on olemassa jokin tietoinen ja erillinen, dualistisesti fyysisestä irrallinen ”minä”. Nykyisen tieteen valossa tämä taas ei oikeastaan ole mahdollista (huom. vaikka determinismi korvautuisi sattumanvaraisuudella, vapaata tahtoa ei ole). Kostorangaistuksista voidaan siirtyä kokeilemaan rikollisen ”parantamista” yhteiskuntakelpoiseksi; tärkeää on kuitenkin miettiä myös miten paljon yhteiskunta saa ihmisen mieltä muokata (Eagleman muistuttaakin tässä välissä lobotomiasta). Etuotsalohkojumpalla tarkoitetaan teknologiaa, joka auttaa rikollista havaitsemaan oman itsehillintänsä tason ja kehittämään itsehillintäänsä tasoa seuraamalla (kirjassa on konkreettisempi esimerkki). Tulisiko tuomioiden perustuakin muunneltavuuteen?

Kirja on monin paikoin kiinnostava, kirjoitustyyli selkeä (joskaan ei varsinaisesti ”koukuttava”) ja monet potilastapaukset pistävät miettimään miten monimuotoinen elin ihmisaivot ovat, ja myös miten ihmeellisen tarkkarajaisia vammoja meille voi tulla (esim. kyvyttömyys tunnistaa kasvoja tai nimetä eläimiä). Ihmeellisten sairaustilojen – kuten anosognosian, vieraan käden syndrooman, tai potilailla joilla aivokurkiainen on katkaistu seuraava vasemman ”puhuvan” aivopuoliskon ”selittely” – taustalla on aina häiriö aivojen neuroverkossa.

     Kuitenkin myös ”tavalliseen käytökseen” liittyy paljon enemmän ihmisen tiedostamattoman kuin tiedostavan mielen toimintaa: kaavahakuisuutta, vaistonvaraisuutta, ”vilahdusefekti”, totuuden illuusion efekti… Eagleman esittää, että tiedostamattomuus johtaa tehokkuuteen: olisi yksinkertaisesti turhaa tuhlata aivokapasiteettia siihen, että ihminen aistisi vaikkapa jatkuvasti yllään olevien vaatteiden kosketuksen. Tietoisuus on Eaglemanin mukaan syntynyt ”johtamaan” tiedostamatonta, punnitsemaan vaihtoehtoja ja tekemään loogisia valintoja ja luovia ratkaisuja.

Indigo

PS. Ainakin minun painoksessani yksi ensimmäisen luvun illuusiokuva oli vaihtunut vääräksi. Ärh.