”Neiti
Eyre istuutukoon”, hän sanoi ja hänen jäykässä kumarruksessaan ja
kärsimättömässä, joskin muodollisen kohteliaassa äänensävyssään oli jotakin,
joka tuntui sanovan: ”Hittoako minä siitä välitän onko neiti Eyre täällä vai
ei. Tällä hetkellä minua ei huvita puhua hänelle.”
Istuuduin täysin vapautuneena jännityksestäni.
Jos vastaanotto olisi ollut erittäin kohtelias, olisin varmaan joutunut
hämilleni. En olisi osannut vastata siihen yhtä hienosti ja sulavasti, kun taas
juro oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin oli vain eduksi,
jos vaikenin säädyllisesti. Sitä paitsi hänen outo käyttäytymisensä oli
erikoista ja odotin kiinnostuneena miten hän nyt menettelisi.
Jane
Eyre menettää vanhempansa jo nuorena, jolloin orpo lapsi
sijoitetaan setänsä perheeseen asumaan. Setä itse kuolee, jolloin jäljelle
jäävät ankara varaäiti rouva Reed ja kolme huonotapaista, Janen kanssa täysin
erilaista lasta. Eräänä päivänä rouva Reed sulkee syyttömän Janen
rangaistukseksi ”punaiseen huoneeseen”. Tapahtuma järkyttää tyttöä niin
syvästi, että lääkäri katsoo parhaaksi viedä hänet viimeinkin pois, Lowoodin
sisäoppilaitokseen. Näin pohjustetaan päähenkilön vaikeaa lapsuutta, kunnes
tarina painottuu sisäoppilaitoksen jälkeiseen elämään kotiopettajattarena
Thornfieldissä.
Rakastuneena
kotiopettajattarena.
Jos minut laitettaisiin kuvailemaan
Kotiopettajattaren romaania kolmella sopivalla adjektiivilla, valitsisin
ensiksi sanan intiimi. Intiimin tunnelman
synnyttää erityisesti minäkertoja – iloinen, joskin jotensakin odottamaton
yllätys minulle: jostakin hölmöstä ennakkoluulosta johtuen en odottaisi sitä tällaiselta vanhahkolta klassikolta, vaikkei minämuotoinen
kerrontatapa mitenkään moderni keksintö olekaan. Jane Eyre tuntuu läheisimmältä
nimenomaan kirjan alussa, kun kertoja tutustuttaa lukijan itseensä itsetutkiskelevalla,
arvioivalla tyylillä. Sitten arviointi ja kuvaus siirtyvät muihin hahmoihin.
Toinen adjektiivi olisi synkkä.
Melkein ensivirkkeestä lähtien (Sinä
päivänä meidän oli mahdotonta lähteä kävelylle) tarinan kudelmaan punoutuu
musta lanka, joka kietoutuu kerta toisensa jälkeen Jane Eyren ympärille,
varjostamaan myös hänen tarinansa onnellisia hetkiä. Ainakin minä aistin
jonkinlaisen synkän puolen jokaisessa kohtauksessa, jokaisessa hahmossa ja
ehdottomasti myös kirjan viimeisillä sivuilla asti. En tiedä tarttuuko tämä
mielikuva vain päähäni rakentamasta synkeän pilvisestä miljööstä, hämäristä,
kolkoista rakennuksista, nummimaisemista ja tummista vaatteista ja tiukasta
kurista. Vai puhkuuko kenties tarina todella jotakin syvempää melankoliaa?
Kolmanneksi tarjoaisin sanaa voimakas. Jane Eyre on oikeudentajunsa
ja päättäväisyytensä suhteen ennen kaikkea voimakas (järjettömän voimakas, jos
minulta kysytään, arvostelukyvyttömän voimakas). Muutkin hahmot kuin Jane ovat
lähes aina jossakin suhteessa voimakkaita: rouva Reed ankaruudessaan ja
vastenmielisyydessään Janea kohtaan, St. John, inhokkihahmoni,
uskossaan ja Rochester rakkaudessaan. Koko tarinan välittämä kuva rakkaudesta
ylipäätänsä on nimenomaan voimakas.
Ja kirjalla oli, kuten hyvä onkin
olla, jollakin tapaa voimakas vaikutus minuun.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti