”Vuoteen 2050 mennessä – ja luultavasti jo sitä ennen – entiskielen taito on tykkänään kadonnut. Entisajan kirjallisuus on kaikki hävitetty. - - Jopa puoluekirjallisuus tulee muuttumaan. Jopa iskulauseet tulevat muuttumaan. Miten sellaista iskulausetta kuin ’vapaus on orjuutta’ voisi olla olemassa, kun vapauden käsite on kumottu? Koko ajatteluilmapiiri muuttuu toiseksi. Itse asiassa mitään ajattelua ei olekaan sellaisena kuin se ymmärretään. Oikeaoppisuus on sitä ettei ajatella – ettei tarvitse ajatella. Oikeaoppisuus on tiedostamattomuutta.”
Winston
Smith väärentää työkseen historiaa. Hän asuu Oseanian
suurvallassa, jota johtaa salaperäinen Isoveli
ajatuspoliisien ja muiden puolueen valvontaelinten kautta. Oseanian
hierarkiassa Winston kuuluu keskikastiin – ei heikoissa oloissa, nälässä ja
köyhyydessä mutta toisaalta vapaammissa olosuhteissa elävään prole-luokkaan,
muttei myöskään pieneen puolueen sisäpiiriin, jossa nautitaan ylellisyyksistä
ja vallasta.
Winston Smith on kuitenkin erilainen kuin moni muu hänen ympärillään.
Hän ei pidä puolueen alituisesta tarkkailusta, joka paikassa valvovista teleruuduista
ja piilotetuista kuuntelulaitteista. Hän kykenee muistamaan hieman kauemmas
historiaan – esimerkiksi sen, miten Oseania on sodassa vaihtanut välillä
liittolaisiaan ja vihollisiaan. Mutta muut hänen ympärillään laskevat, että
kaksi plus kaksi on viisi. Koska Isoveli sanoo niin.
Sitten Winston saa salaisen, ohimennen käteen piilotetun kirjeen muuan
tytöltä, ja rohkeus toimia vastoin puoluetta alkaa itää heidän mielessään.
Tässäpä oli taas pala purtavaksi. Luin
tämän miltei yhtä mittaa matkustaessani bussilla usean tunnin reissua. Jotenkin
kun keskityin siinä hyvässä paikassa, mukavalla penkillä (ketään ei tullut
viereen vaikka linja-auto oli liki täynnä!), kun ulkona ikkunasta vilahtelivat
silloin vielä kirpeän aurinkoiset, laikuttain lumen kätkemät pellot ja välillä
vastaantulevat kapeat metsävyöhykkeet… Jotenkin pystyin siinä hetkessä
sukeltamaan hyvin Oseaniaan, Winstonin maailmaan täynnä tyytymättömyyttä,
vallanhimoa, sokeutta moraalille ja historialle…
Parasta kirjan antia olivat yhteiskuntajärjestelmään liittyvät
yksityiskohdat. Otetaanpa esimerkiksi uudiskieli:
kieli jota kokonainen järjestö työkseen kehittelee, vähentäen adjektiiveja,
kehittäen sanoja jotka sopivat puolueen tarkoitusperiin. Lukekaapa ylle
kirjoittamani lukunäyte. Uudiskielen pointti on tavallaan ihan nerokas, koska
kieli on valtavan tärkeä ihmisen ajattelun työväline. Jos ei ole sanaa
vapaudelle, voiko sitä varsinaisesti käsittää? Voi kaivata tietenkin rauhaa
teleruuduilta ja muilta valvontavehkeiltä, mutta miten esimerkiksi maanalaiset
salajärjestöt voisivat toimia ilman käsitteitä, joilla ilmaista yhteiskuntansa
epäkohtia? Entäpä jos ei ole sellaisia abstrakteja termejä kuten hyvä ja paha,
tai moraali, oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, tai jos kielestä puuttuvat termit
vallankumous, vastarinta ja niin edelleen. Valtavan mielenkiintoinen ajatus,
että kieltä keinotekoisesti manipuloimalla voisi tarttua samalla kiinni
työkaluun, jolla ihminen rakentaa maailmankuvaansa. Käytännössä tuntuu kyllä
mahdottomalta estää ihmisiä luomasta jatkuvasti uusia termejä, mutta ajatuksen
tasolla.
Ei ole kauaa siitä, kun kolusin toisen
hyvin samantyyppisen dystopiaromaanin, Jevgeni
Samjatinin teoksen Me. Me
ilmestyi vähän ennen Orwellin romaania, ja pian Vuonna 1984:n jälkeen Aldous Huxley puolestaan kynäili taas
samantyyppisen menestysteoksensa Uljas
uusi maailma (sekin luettu). Ja kun tällaisia peräjälkeen kirjoitettuja,
toisistaan vaikutteita napsineita kirjoja tulee lukeneeksi, on vaikea olla
alituiseen vertailematta niitä keskenään.
Kahden jälkimmäisen herran, Orwellin ja ehkäpä vielä enemmän Huxleyn,
tyyli ei ole yhtä runollista kuin Samjatinin. Yhteistä teoksilla on paljon:
kaikilla on se päähenkilönä se herännäinen (okei, Samjatin poikkeaa kuviosta),
joka kyseenalaistaa valtionvallan toimet ja kulttuurinsa piirteitä. (Spoilaan
mutta) kaikilla on myös onnettomat loput. Kaikki käsittelevät samoja
yhteiskuntarakenteiden ja ihmisyyden teemoja. Kaikilla on enemmän tai vähemmän
valvova yhteiskunta, yleensä myös pieni ylimystö ja suuri vähävaraisempien,
työtätekevien luokka. Orwellilta ja Huxleyltä löytyvät myös ne klassiset ”loppunerot”,
jotka neuvottelevat päähenkilöiden kanssa pitkän aikaa hurjien
tapahtumaketjujen ja päähenkilöiden päänsisäisten kamppailuiden jälkeen – ja valaisevat
samalla kirjan yhteiskuntafilosofiaa.
Mielenkiintoista oli vertailla esimerkiksi
näiden eri kirjojen yhteiskuntien käsityksiä seksuaalisuudesta. Orwellin
yhteiskunnassa seksuaalisuus on pannassa. Seksi on pelkkä keino lastentekoon –
kehitteillä on neurologisia menetelmiä, joilla kyettäisiin estämään kyky kokea
orgasmi. Huxleyllä ihmiset saavat, tai oikeastaan heidän lähinnä pitää, köyriä kaikkien estotta
keskenään. Jo lapset opetetaan näille tavoille. Samjatinin lähestymistapa on
hieman hienovaraisempi: seksuaalisuutta ei varsinaisesti korosteta, esimerkiksi
ulkoisesti, mutta ihmiset saavat kaikki harrastaa seksiä keskenään ja jokaisen
aikatauluun on erikseen varattu aikaa näille touhuille. Mitä tästä pitäisi
päätellä – esitetäänkö ne enemmän kauhukuvina (genre on kuitenkin dystopiakirjallisuus) vaiko mahdollisina
nyky-yhteiskuntien kehityspolkuina?
Ideologia heijastaa aina jonkinlaista
ihmiskuvaa tai, parhaimmillaan tai pahimmillaan, filosofista käsitystä
etiikasta ja metafysiikasta. Palataan Orwelliin, jonka teoksessa nämä ovat
keskeinen teema. Annan toisen lukunäytteen, jossa valaistaan millaiseen
metafyysiseen teoriaan Oseanian valtio-oppi nojaa:
”Mutta
kivilajit ovat täynnä sukupuuttoon kuolleiden eläinten luita – mammuttien ja
mastodonttien ja jättiläisliskojen, jotka elivät täällä paljon ennen kuin
ihmisestä oli tietoakaan.”
”Oletko sinä ikinä nähnyt niitä luita?
Etpä tietenkään. 1800-luvun luonnontieteilijät keksivät ne. Ei ennen ihmistä
ollut mitään. Ei ihmisen jälkeenkään ole mitään, mikäli hän kuolee
sukupuuttoon. Ihmisen ulkopuolella ei ole mitään.”
Jos siis puu kaatuu metsässä eikä
kukaan ole sitä havaitsemassa niin… puu ei ole kaatunut ollenkaan.
”Jos
haluaisin”, O’Brien oli sanonut, ”voisin nousta tästä ilmaan kuin saippuakupla.”
Winston pohti asiaa. ”Jos hän uskoo että hän nousee ilmaan, ja jos minä
samanaikaisesti uskon että hän tekee niin, silloin niin tapahtuu.”
-
-
Hän
torjui heti ajatuksen. Se oli selvä virhepäätelmä. Se edellytti että ihmisen
ulkopuolella oli ”oikea” maailma, jossa tapahtui ”oikeita”, todellisia asioita.
Mutta kuinka sellainen maailma voisi olla? Mitä me tiedämme mistään, paitsi
omien aivojemme ja ajattelumme kautta? Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aivoissa.
Mikä tapahtuu kaikissa aivoissa, tapahtuu todellisuudessa.”
Erityisesti viimeinen virke paljastaa
sen, mihin koko Oseanian historianväärentäminen tähtää, mikä sen pointti
lopulta on. Jos historiaa muokataan ja saadaan kaikki uskomaan sitä, voidaanko
korjaukset saada todella tapahtuneiksi?
Indigo
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti