Isän kanssa ei voi
olla onnellinen. Isälle voi nauraa kaukaa, mutta näin läheltä isä ei ole
hauska, ainoastaan surullinen ja pelottava.
Huttusten perhe kohtaa valtavan tragedian, kun isän lempilapsi, juoksijapoika Jarkko
katoaa kisareissullaan. Perheenäiti
Sirkka ja tytär Heidi
käsittelevät suruaan, mutta isältä häviää paitsi oma poika, myös arjen
täyttänyt toimiminen pojan juoksuvalmentajana. On vaikea päästä enää elämään
kiinni.
Tytär pelkää
isänsä puolesta ja päättää tehdä palveluksen. Heidi aloittaa juoksun ja antaa
isälle taas tekemistä ja aikaa toipua Jarkon kuolemasta. Mutta isä ottaa
valmennuksen enemmän kuin tosissaan, sillä vaikka juoksu on muille harrastus,
Huttusille se on elämäntapa. Koko perheen arki mullistuu ja juoksutreenit
venyvät toinen toistaan absurdeimmiksi.
Aikaisemmin olen Nousiaiselta lukenut Vadelmavenepakolaisen,
josta tykkäsin. Maaninkavaarassa on hyvin paljon samaa. On mies, jolla on
pakkomielle (juoksu tai ruotsalaisuus). Pakkomielle pääsee käsistä, ja tuntuu
aina olevan tavoittelemattomissa. Lopuksi opitaan, ettei se ollutkaan ihan
kaikki kaikessa. Paljon kaivataan menneitä aikoja, ja vaikka kirja päällisin
puolin naurattaa, jossakin väreilee synkkä pohjavire (joka tuntuu vielä
voimakkaammin tässä Maaninkavaarassa). Menneissä roikkuu paitsi perheen isä,
myös Sirkka-äiti, joka ei osaa päästää huonosta avioliitostaan irti. Paljon
pohditaan suomalaisen juoksua ja sen historiaa, sekä miten kaikki, siis ihan
kaikki, lopulta juoksemiseen liittyy.
Suosittelen
mustan huumorin ja suomalaisen kestävyysjuoksun ystäville.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti