Auringonlaskuun
liittyi hieman ilotulituksenomaista loistoa, joka johtui kymmenen mailin päässä
sijaitsevasta paperitehtaasta karkailevista hiukkasista. Yhtä sairasta oli
sekin, että vesi purossa, joka laski alas vuorilta ja virtasi kaupunkimme läpi,
oli kristallinkirkasta nimenomaan koska se oli saastunutta. Jätevedet olivat
tehneet vedestä niin hapokasta, ettei siinä elänyt enää mikään.
Kahlatessani siinä kalattomassa purossa
lohenpunaista taivasta ihaillen opin jotain oleellista ironian olemuksesta.
Kuten Wallace Stevens sanoi äidin lempirunossa: ”kuolema on kauneuden äiti”.
Alison Bechdel
kirjoittaa Hautuukodissa kahden ihmisen elämäkerran: isänsä ja omansa. Heillä on paljon yhteistä sekä keskenään, että
eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden klassikoiden fiktiivisten hahmojen kanssa.
Heillä molemmilla on taiteellisia ja kaunokirjallisia intohimoja. Molemmilla on
taipumus kehittää obsessioita. Molemmat ovat yksinäisiä. Molemmat ovat
homoseksuaaleja.
Bechdel käy
sarjakuvateoksessaan kauniiden, sinisävyisten kuvien ja huolitellun tekstin
kanssa tarkkaa itsetutkiskelua, ja heijastaa perheensä elämänvaiheita kirjallisuuden
tarjoamiin verrokkeihin.
Hautuukoti on mielenkiintoinen teos. Luin sen yhdeltä
istumalta, mutten edes kovin nopeasti, koska pysähdyin tutkimaan kuvia ja pyrin
käymään kirjan läpi huolellisesti.
Minua mietitytti Bechdelin itsetutkiskelun
rehellisyys. Oli kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan omista vanhoista
päiväkirjoistaan, koska luin juuri joitakin viikkoja sitten omiani läpi ja
kirjoitin pohdintojani tuoreempaan päiväkirjaani. Minua välillä ärsytti oma
murrosikäisen infantiili tyylini, ehkä Becheliäkin omansa. Mutta Bechel ei
kokenut olevansa rehellinen aikaisemmissa päiväkirjoissaan; miten rehellisenä
hän omaelämäkertaansa pitää nyt? Voisiko hän esimerkiksi liioitella jotakin
saadakseen elämäntarinastaan jotenkin ”juonellisemman” tai ”symbolisemman”?
Miettiikö hän enemmän miten kertoisi tarinansa mahdollisimman rehellisesti, vaiko
millaisen kuvan hän haluaa lukijalle itsestään ja elämästään antaa? Pyörittelen
aina mielessäni näitä kysymyksiä kun luen elämäkertoja, ehkä siksi että joskus
toisen ihmisen voimakas identiteetti voi antaa hänestä ”epäaidon” kuvan.
Olen huomaavinani
kirjallisuusopintojen ja boheemin elämäntyylin vaikutukset Bechelin
sarjakuvaromaanissa. Tietenkin hän tiputtelee ahkerasti kirjailijoita Wildestä
Proustiin ja Joyceen. Mutta toisaalta hänellä on herkkä taipumus etsiä
merkityksiä omasta elämästään kuin se olisi kirjallisuuskurssin tenttiopus.
Kaikki liittyy yhteen, kaikessa on symboliikkaa. Käärme on fallos (tai ei
sittenkään ihan!) ja isä säikähtäessään sitä jää rekan alle (tai tekee
itsemurhan). Kaskaat liittyvät kuukautisiin, Kaislikossa suhisee Bechelin
kotiseutuun. Elämä on symbolinen ja tulkittavissa kuin Ulysses.
Mutta on Hautuukoti hyvä, jopa erinomainen sarjakuvateos.
Kirjallisuuden ystävät nauttinevat runsaista kirjallisista viittauksista. Piirtojälki
on siisti, panin merkille miten kaikilla hahmoilla välähtelee kasvoillaan minun
mielestäni tietyllä tapaa ”välinpitämätön” ilme. Pääpainoina Bechdelin
tarinassa ovat isäsuhde, isän persoona, menneisyys, kaappihomous ja kuolema,
oma lesbous ja kirjallisuuden merkitys.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti