David B.: Epileptikko

Epileptikko on ranskalaisen sarjakuvataiteilija David B.:n (oikealta nimeltään Pierre-Francois Beauchardin) omaelämäkerrallinen sarjakuvaeepos, jossa näkökulma painottuu vahvasti epilepsiaa sairastavaan veljeen. Kuusiosainen teos on koottu tässä yksien kansien väliin.

     David, veli Jean-Christophe ja sisar Florence leikkivät Orléansin kaduilla jengejä ja pojat ihailevat yhdessä lapseninnolla sotia ja aseita. Eniten Davidia kiinnostaa mongolivaltakunnan sotahistoria. Veli sairastuu epilepsiaan, joka huononee nopeasti. Kohtauksia tulee jopa kolme päivän sisällä. Vanhemmat vievät Jean-Christophen lääkäriin, mutta lääkärien ylimielinen vastaanotto ja epävarmat hoitotoimet herättävät epäilyksen. Lääketieteen jälkeen siirrytään uskomushoitojen pariin: kokeiltavaksi tulevat kaikki makrobioottisesta ruokavaliosta homeopatiaan, spiritismiin ja alkemiaan.

     Koko perhe kärsii Jean-Christophen salaperäisen tuntuisesta taudista, joka syö niin veljeltä, vanhemmilta kuin sisaruksiltakin voimia selviytyä.

Luin koko kuusiosaisen teoksen samana päivänä, liki yhdeltä istumalta (syödä oli pakko välissä). Beauchardilla on lumoava, graafinen piirtotyyli ja vangitseva kerrontatapa. Itsestään kertoessaan hän keskittyy kertomaan kehittymisestään taiteilijana, sekä tietenkin reagointia veljen kehittyvään sairauteen. Taide onkin Beauchardin kenties tärkein defenssi, selviytymiskeino vaikeaa perhetilannetta vastaan.

     Veljen epilepsia on vaikea. Beauchard muistaa muiden ihmisten kauhistelun, tuijotukset ja osoittelun. Epilepsian lisäksi veljellä tuntuu olevan muitakin elämänhallinnallisia vaikeuksia, ehkä masennusta. Lapsena veljen ihanneminä on vahva johtajatyyppi, Hitler. Antisemitismiä tai rotuoppia hän ei edes ymmärrä; tärkeää on voima ja valta, jotka sairaus tuntuvat vieneen veljeltä itseltään pois. Vanhemmat purkavat omaa kyvyttömyydentunnettaan mielettömiin uskomushoitoihin, ja esimerkiksi kesät makrobiootikkojen kommuunissa luovat vähintään mielenkiintoisen kasvuympäristön lapsille. Sisaresta ei kerrota paljoa, mutta veljen sairaus vaikuttaa häneenkin voimakkaasti. David itse pakenee mielikuvitusmaailmoihinsa, ja purkaa pahaa oloaan sotapiirustuksillaan. Kirjailijasta välittyy kuva kiinnostavasta, haavoittuneesta ja yksinäisestä ihmisestä.

Veljen sairautta ja koko persoonaa ei käsitellä kovin hellävaroin. Tekisi mieli tietää onko kaikkeen teoksessa paljastettuun kysytty asianomaisilta lupia (ainakin jossakin määrin ilmeisesti on, koska välillä on piirretty joitakin pätkiä ”nykyisyydestä”, jossa perheen äiti kommentoi jotakin teoksen aikaisempiin osiin liittyvää). Sairautta ja veljen tilaa käsitellään monin eri tavoin. Toisaalta epilepsiassa tuntuu olevan jotakin nuorta taiteilijaa villitsevää, salaperäistä. Onko veli kohtauksen aikana jopa jossakin muussa maailmassa? Beauchard, kenties poikkeuksellisten kasvuolosuhteiden (tarkoitan uskomushoitajia) vuoksi, on kiinnostunut niin sanotusta ”rajatiedosta”, eikä välillä pelkää lipsua kerronnassaan mystiikan puolelle. Historiallisesti epileptikkoihin on muutenkin liitetty jotakin henkimaailman asioita ja vieläkin epilepsia voidaan nähdä mystisenä, koska sairauden syitä ei ole tarkasti kyetty selvittämään. Toisaalta epileptikolla on keskimääräistä tavallisemmin myös jokin muu kehityshäiriö, esimerkiksi autismin kirjosta. Ehkäpä Jean-Christopellakin oli?

     Kannattaa toki olla leimaamatta ketään tämän kirjan tai muunkaan tiedon tai kokemuksen perusteella. Epilepsia on valtavan laaja-alainen sairaus, ja tämä teos esittää vain yhden näkemyksen yhden epileptikon sairaudesta.

    

Mutta välillä Beauchard tuntuu jopa syyllistävän sairasta veljeään laiskaksi, kun tämä ei taistele sairauttaan vastaan tai käyttää sitä tekosyynä tekemisilleen. Minun, ja varmaan kenen hyvänsä, jopa veljen itsensä, on mahdotonta sanoa miten paljon aihetta syyllistämiseen olisi. Mutta itse ahkerana keittiöpsykologina sanoisin kirjan loppupuolen juttujen perusteella, että veljen rankat kokemukset aiheuttivat masennuksen puhkeamisen. Toisaalta epilepsia ei taida olla sairaus, jota vastaan niin vaan taistellaan. (Makrobioottisen ruokavalion lyhytaikaisen tehoamisen laittaisin placebon piikkiin).

     Ehkä kirjailija itse on jopa vähän katkera veljen aina osakseen saamasta huomiosta. Lapsena se ehkä purkautui veljen härnäämisellä, myöhemmin syyllistämisenä. Mutta enemmän teoksessa painottuu Beauchardin kaipuu ja huoli isoveljeä kohtaan.

Summa summarum. Epileptikko on valtavan hieno omaelämäkerrallinen teos. Sen vahvuuksia ovat kertojan rehellisyys, yksinkertaisella tavalla kaunis, vähän surrealistinen kuvitus ja David Beauchardin tarkka itsetutkiskelu.

Indigo