Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Sydämeni on väsynyt kaiken kertomani tähden ja jäseneni ovat väsyneet ja kaipaavat jo ikuista lepoa. Ehkä en ole onnellinen, mutta en ole myöskään kovin onneton yksinäisyyteni tähden, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sillä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekonsa ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmisen teot hänen elämänsä päivinä.

Yksinkertaisen, köyhän perheen vaimo Kipa nostaa joesta kaislaveneen, jonka pietyssä korissa lepää pieni poika Sinuhe. Perheen isä on lääkäri, ja opettaa myös Sinuhen arvostamaan ammattiaan ja ryhtymään myös samalle tielle. Sinuhe opiskelee Elämän talossa lääkärin ammatin, ja lähtee myöhemmin kartuttamaan tietojaan ja taitojaan muualle antiikin maailmaan: Egyptistä Mitanniin, Assyriaan, Babyloniaan…

     Egyptissä eletään erikoista murroskautta, kun faarao työntää vanhat jumalat uuden, Atonin tieltä ja alkaa kohtalokkaan tarmokkaasti julistaa uuden uskontonsa arvoja. Sinuhe palaa lapsuudenkotiinsa Thebaan ja pääsee sisälle yläluokkaiseen maailmaan. Mutta ikä, elämänkokemukset ja viisaus tuovat mukanaan raskaan syyllisyydentunteen ja yksinäisyyden painon.

Waltari ilmeisesti teki paljon taustatyötä tämän kirjan eteen. Tietyllä tapaa se toki onkin havaittavissa, vaikka kaunokirjalliset vapaudet heittävät historiallisen tarkkuuden tieltään. Tietenkään kukaan ei voi tietää millainen esimerkiksi lapsifarao Tutankhamon luonteeltaan oli. Waltari esittää yhden (minua huvittaneen!) näkemyksensä siitä ja monesta muusta tulkinnanvaraisesta asiasta. Sinuhe on lukuisten muiden hahmojen tapaan täysin kuvitteellinen.

Mietityttävintä oli Sinuhen ihmisen yksinäisyyttä käsittelevä tematiikka. Omaa elämäntapaani voisi kuvata erakoituneeksi, joten se puhutteli minua. Sinuhe on yksinäinen kumouksellisine tasa-arvon aatteineen, yksinäinen vailla elämänkumppania ja yksinäinen jopa verissään, sillä hänen vanhempansa eivät ole biologisia vanhempia, vaan adoptoivat Sinuhen Niiliä pitkin purjehtineesta kaislakorista*. Kirjan esittämään ihmiskuvaan kuuluu ihmisen perustavanlaatuinen yksinäisyys ja kyky tehdä pahaa. Naiskuva on hyvin yksipuolinen ja raadollinen, ja naisen ainut kyky toimia ja vaikuttaa on seksi. Tietty kohtalonusko on myös olennaista: kaikki on ”kirjoitettu tähtiin”.

     Kiinnitin huomiota moniin toistuviin piirteisiin kirjan henkilöissä. Esimerkiksi vanhemmiten ihmiset tuppaavat viisaudessaan kyynistymään, ja vain lapset kokevat puhdasta elämäniloa. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Yksinkertaiset ihmiset, kuten orja Kaptah, ovat onnellisimpia.

Vakavien teemojen lisäksi kirjassa on paljon myös viihteellisyyttä ja saduille tyypillisillä keinoilla rakennettuja lyhyitä kertomuksia esimerkiksi himosta ja petollisuudesta (Nefernefernefer) sekä menetyksestä (Minea). Petollisuus ja kaiken hetkittäisyys nousee esille kerta toisensa jälkeen.

Indigo

*Itse asiassa monella tapaa Sinuhe tuo minulle mieleen Mooseksen: kaislakori, korkea moraali ja eri kulttuurien kypsyttämät lääkärintaidot, jotka vaikuttavat aikalaisten silmissä jopa ihmeteoilta...