Chuck kohautti
olkiaan. ”Ei tullut ikinä mieleen. Emme voineet kuvitella tilannetta, jossa
astronautti olisi Marsissa ilman
Mars-nousijaa.”
”Siis, hei!” Morris parahti. ”Mikä on sen
todennäköisyys?”
Chuck kääntyi Morrisin puoleen. ”Yksi
kolmesta. Perustuu empiiriseen tietoon. Aika paha, jos sitä tarkemmin miettii.”
Kuusihenkinen miehistö laskeutuu Marsin punaiselle
pinnalle suorittamaan tehtävää. Kuuden päivän päästä Marsilla nousee kohtalokas
hiekkamyrsky, jonka seurauksena yksi miehistön jäsen, botanisti ja mekaanikko Mark Watney joutuu onnettomuuden
uhriksi. Näyttää siltä että astronautti on menehtynyt: hänen avaruuspukunsa
menee rikki ja muut saavat hänen puvustaan signaalin, että peli on menetetty.
Komentaja Lewis tekee lopulta raskaan päätöksen ja jäljellejääneet astronautit
keskeyttävät projektin ja suuntaavat Mars-nousijan kohti Maata.
Mutta Mark Watney ei menehdy. Hyytynyt veri
tukkii pukuun tulleen pienen reiän ja puvun automaattiset kaasunvaihtolaitteistot
pitävät astronautin hengissä. Mark Watney kömpii projektia varten Ares 3:lle
pystytettyyn moduuliin… jonka on suunniteltu kestävän ”ruhtinaalliset” 31
päivää.
Alkaa taistelu yhden ihmisen elämästä Marsin
ääriolosuhteissa.
Taas hyvä kirja! Jei!
No,
mietitäänpä nyt hetki. Miten kirja, jossa yhdistyvät tiede, huumori,
selviytymistaistelu ja äärimmäiset onnettomuudet sekä neuvokkaat ratkaisut,
voisi olla huono? Vaikka päähenkilö on todellisessa liemessä, yksin vieraalla planeetalla
kuolleeksi luultuna, on aikaa heittää huulta (enemmän tai vähemmän
onnistuneesti). Mark Watney ei vaivu pessimismiin, ei edes lukuisten, toinen
toistaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.
Minä rakastan selviytymistarinoita. Vietän ruokakaapin tyhjennyskuukautta,
ja hernekeittoja ja punajuuripurkkeja penkoessani leikittelin olevani
marsilainen tutkimusasemallaan. Toisekseen pidän tarinoista, jotka käsittelevät
yksinoloa ja yksinäisyyttä, vaikkei tässä kovin filosofisiksi heittäydyttykään.
Eniten keskitytään kertomaan kuinka päähenkilö ratkaisee kohtaamiaan ongelmia,
ja siinä kirjailija on käyttänyt rutkasti mielikuvitusta, mutta mikä parempaa, tieteellisen
tarkkuuden puitteissa.
Lopulta (tämä
saattaa hiukan spoilata) myös muu ihmiskunta saa tietää Mark Watneyn olevan yhä
elossa. Se paljastuu satelliittikuvista. Alkaa valtava pelastusoperaatio, johon
kuluu pohjattomasti resursseja. Mietin tietenkin lukiessani miten monta
ihmishenkeä tuohon yhteen marsilaiseen tuhlatuilla summilla olisi voinut
pelastaa Maassa. Tavallaan Mark Watney on lähempänä ihmisten myötätuntoa kuin
ne monet muut joihin summat olisi voinut uhrata. Vaikka fyysisesti astronautti
onkin kymmenistä satoja miljoonia kilometrejä kauempana.
Mutta: Mark
Watney edustaa tieteen saavutuksia ja tulevaisuutta. Hänellä on traaginen
tarina ja ihmisen on helpompi samastua sellaiseen, jolla on kasvot ja joka on
jollakin tapaa menestynyt (evoluutiopsykologisesti: eikö olekin kannattavampaa
samastua luuserin sijasta menestyjään?). Toisaalta NASAlla on resurssit ja NASA
käyttänee niitä miten avaruushallintaviraston kuuluu.
Monessa asiassa on onnistuttu, ja rakennettu toimiva,
nopeasti alkava ja myös simppelin kielenkäytön puolesta helposti lähestyttävä
teos. Kirjan vahvuus piilee juonessa, ei niinkään henkilöissä tai kerronnassa.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti