Minä kirjoitan
vedestä vasta kohonneelle maalle,
kukista,
siitepölystä ja muurisavesta vielä tuoreelle,
kirjoitan
kraatereille joiden liitukupolit
toistavat
lumireunaisina pyöreitä tyhjyyksiään,
puhkean puhumaan
sille mikä juuri ja juuri
nousee syvyyksien
raudankarvaisen huurun mukana,
puhun niityille
vailla muuta nimeä
kuin jäkälän pieni
kello tai palanut hede
tai karkea tiheikkö
tai kiimainen tamma.
Pablo Nerudan valitut runot on suomentanut Pentti
Saaritsa. Yleensä minä hieman kartan käännösrunoutta ja pitäydyn mieluummin
kotimaisissa suosikeissani (Sarkia, Viita, Kunnas…), mutta Nerudan kohdalla
teen poikkeuksen. Itse asiassa Nerudan vuoksi minun tekisi mieli aloittaa
espanjan kielen opiskelu, vaikka tiedänkin että lyriikka on sen verran vaativaa
luettavaa, että vaatisi jo hyvät kielitaidot päästä syventymään runoihin
kunnolla. Oli miten oli, vaikken tiedä miten hyvin nämä noudattavat alkuperäistä
mallia, kääntäjä on tehnyt hyvää työtä.
Tähän
runokokoelmaan on kasattu Nerudan elämän mitalta runoja aikajärjestykseen
jonkinlaisten otsakkeiden alle. Teos alkaa voimakkailla rakkausrunoilla, jotka
eivät minua varsinaisesti puhuttele. Kenties olen liian nuori ja kokematon.
Suurinta iloa minulle Nerudan tuotannosta ovat aina tarjonneet luontoaiheiset
ja nostalgiasävytteiset pätkät (ks. yllä ote runosta Ikuisuus). Nerudalle
tyypillisiä ovat dramaattisuus ja nerokkaat vertaukset:
Minun sanani
satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen
rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle itse
kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon sinulle
vuorilta iloisia liljoja,
tummia pähkinöitä,
koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä
kanssasi saman
minkä kevät ja
kirsikkapuut tekevät keskenään.
Vaikken romanttista rakkautta olekaan oppinut ymmärtämään,
tähän pätkään ihastuin jo lapsena. Myönnän että kirjoitin sen ylös ja liimasin päiväkirjani
takakanteen…
Neruda viljelee runoissaan sellaista mehevää vanhanajan
seikkailutunnelmaa, ja vielä herkullisempaa on nyt hänen elämäkertansa
lukeneena (olen kirjoittanut siitä tänne) tietää, että herra on kuin onkin
maailmaa nähnyt mies. Näissä runoissa on jotakin todella elämänmakuista, koska
niillä on kosketuspohjaa todellisuuteen. Kun Neruda kertoo sinisistä Alpeista
ja sotkuisista viidakoista, hunajaleipäriemuisesta (!) Madridista, sodasta… hän
kertoo myös omasta elämästään.
Tuoksu kuin
luumujen kirpeä
miekka teitten
varsilla,
hampaissa sokerin
suudelmat
sormissa pisaroiva
elämän mehu,
imelän eroottinen
hedelmäliha,
aumat, ladot,
lymyiset
kiihottavat loukot
suurissa taloissa,
mennessään uinuvat
patjat, vihreä katkera laakso
pienessä
salaikkunassa korkealta:
koko kostea ja
säteilevä nuoruus
kuin kumoon mennyt
lamppu sateessa.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti