Ilmari Kianto: Punainen viiva

Kiannon teos kertoo Korpiloukkolaisen (on muuten osuva nimi sattunut…) perheen elämästä, jonka mullistaa Suomen eduskuntauudistus. Uudistus polkaisee ummehtuneiden säätyvaltiopäivien tilalle maailman moderneimpiin kuuluvan keskushallinnon: eduskunnan yleisine äänioikeuksineen ynnä muine hienouksineen. Jutut tästä kulkevat suusta suuhun aina takametsiin saakka ja Topia ja Riikaakin, tarinamme päähenkilöitä, yllytetään mukaan äänestämään Suomen sosiaalidemokraattista puoluetta. Ja voi kyllähän nuo innostuvatkin punaista viivaa vetämään: vaalipäivänä Riika painaa kynää niin vankalla otteella, että terä napsahtaa poikki.

    

Lukiessani tarkastelin erityisesti Kiannon tyylikästä, humoristista kieltä. Vaikka herra on sekaan ujuttanut nykyään hiukan vaikeatajuisiakin sanoja, tekstiä lukee sujuvasti ja fiilis välittyy. Alun luontokuvaus on hämmentävän upea.

 Yöt päivät oli roudan herra kopristellut maailman rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot ja rimmet, ja tuonnoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuin käärmeensilmät.

Kirjan aina ajankohtaisina teemoina painiskelivat pääasiassa valta ja tasa-arvo. Valtaa pyöritellään ainakin uskonnon ja politiikan ympärillä. Tietyllä tapaa uskonnollisia piirteitä saa maallinenkin vallankäyttö, kun Kianto eläytyy kuvailemaan, miten punaveisuu ja sosiaalidemokraattien puoluekokouksessa muuan riehakkaan agitaattorin äänestysintoa lietsovat palopuheet iskevät Topin ja Riikan mieliin. Korpiloukkolaisille vallankäyttö on uutta, ja tämäpä näkyykin hyvin heidän suhtautumisistaan: ensin puoluelehtisten uusia pitkiä sanoja pelätään (eiväthän ne ota taipuakseen puhekieleenkään, vaan vääntyvät onnellisesti ”soli-sali-rateiksi” ynnä vastaaviksi) ja mahdollisuutta yhteiskunnan tilan muutokseen vähätellään, mutta parin punamarssin töräytyksen jälkeen ovat Topi ja Riikkakin valmiita vetämään punaisia viivoja vaikka useamman edestä. Tottumattomia kun äänestämiseen ja muuhun vallankäyttöön ovat, hyväksyvät he sosiaalidemokraattisen puolueen aatteet kritiikittä.

     Onhan teos välistä hiukan osoitteleva, mutta tietty neutraalius on mielestäni havaittavissa. Esimerkiksi hyviä ja huonoja hahmoja löytyi koko puoluekentän väreissä. Sosiaalidemokraattien agitaattori on hupaisa räyhähenki, mutta Kianto ei mollaa kaikkia punaisia sillä toisaalta myös yhteiskunnan alimpien luokkien kurjuutta kuvataan siloittelematta aina sukilla täytetyistä ikkunanruuduista tyhjän kahvipannun pohjaan saakka. Hurjan agitaattorin keskeytti muuan pappisherrakin, josta minulle jäi tämän viisaiden sanojen vuoksi positiivinen kuva.

Punainen viiva oli kaiken kaikkiaan perin miellyttävä ensikosketus Kiannon tuotantoon. Leikkisä kieli toimi ja huumori puri. Luontokuvaukset olivat erityisen viihdyttäviä. Juoni on yksinkertainen, mutta pinnan alla piilee symboliikkaa. Huolimatta positiivisesta palautteestani näen kirjan kuitenkin toimivan parhaiten nimenomaan tuommoisena lyhyenä lipareena, ihan vain annoksena herran huumoria ja runsasta kieltä. Tietenkin näennäisesti pienikin teos voi toki käsitellä maailmaa syleileviä teemoja.

Indigo