Luettu englanniksi. Pistin englanninkielisyyden myös tägiksi, lähinnä omaksi ilokseni.
Leijapoika vie lukijan Afganistaniin, aluksi aikaan ennen
sotaa, ja luotaa sitten yhden miehen näkökulmasta läpi lukuisten (fiktiivisten,
mutta realististen) ihmisten ja yhden maan tarinan. Päähenkilö Amir kasvaa kauniissa Afganistanissa
hyvätuloisessa perheessä. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä, ja ehkä osin tämän
(ja osin erään muun seikan…) vuoksi Amirin isä
Baba suhtautuu melko välinpitämättömästi poikaansa. Kirjan kolmas keskeinen
henkilö on Hassan, hazareihin
kuuluva shiiamuslimi ja syrjitty vähemmistökansalainen. Hassan on palvelijan
poika ja asuu Amirin ylellisen talon takana savimajassa. Hassan on Amirille
uskollinen, hyvä ystävä ja vaatimaton ihminen. Kirjan alun tarinointi on
suloista lapsuuden leikkien kudelmaa, jota luki mielellään. No, Hosseinin
aikaisemmasta kirjasta (Tuhat loistavaa
aurinkoa) viisastuneena arvasinkin että juoni saa pian ikävän käänteen.
Ikävä
käänteemme on leijataistelukilpailun jälkeinen hirvittävä tapahtuma, jossa Amir
jättää rakkaan ystävänsä pulaan. Tämä tapahtuma on Amirin koko elämän ja kirjan
kulminaatiokohta, joka vangitsee pojan (ja myöhemmin miehen) syyllisyyteen.
Syyllisyyteen, joka vainoaa häntä toiselle mantereelle ja vuosikymmenten päähän
– ja niinpä lopulta on vain yksi tapa olla
taas hyvä.
Leijapojan kantavia teemoja ovat syyllisyys, hyvyys ja
pahuus, rakkaus ja jopa kohtalo. Kohtaloa (ellei jopa karman lakia) on se, että
Amirin teko heijastuu hänen ja hänen puolisonsa perhesuunnitelmiin. Kohtalo
heijastuu kirjan loppupuolen tapahtumiin ja sulkee tarinan kauniiksi
kokonaisuudeksi. Vielä puolimatkassa teosta mietinkin jääkö kirja rakenteeltaan
turhan kaksijakoiseksi, mutta turhaan huolehdin. Hosseinilla on taito kertoa
sujuva, kompakti kokonaisuus jossa on runsaasti sisältöä ja tunnetta.
Kirja
tutustutti tietenkin myös islamilaiseen kulttuuripiiriin ja Afganistanin
historiaan mikrotasolla. Kiinnitin jatkuvasti huomiota esimerkiksi siihen, että
Afganistanilaisille perhe ja verisukulaisuus oli ja on sydämenasia. Esimerkiksi
erästä kirjan henkilöä lainaten (englanniksi, sillä kääntämään en ryhdy):
“Blood is a powerful thing, bachem, and when you adopt, you don’t know whose blood you’re bringing into
your house.
“Now,
if you were American, it wouldn’t matter. People here marry for love, family
name and acestry never even come into the equation. They adopt that way too, as
long as the baby is healthy, everyone is happy. But we are Afghans, bachem.”
Pienet asiat kertovatkin paljon. Amirin ja Hassanin
yhteisen lapsuuden ja lujan siteen Hossein saa välitettyä lukijalle muutaman
tarinan kautta: peilileikit puussa ja hitaat illat granaattiomenapuun varjossa,
yhdessä lukien. Henkilöt ovat moniulotteisia: jotakin Amirista kertoo jo
esimerkiksi se, että hän kiusaa ystäväänsä ylimielisesti siitä, jos tämä ei
tiedä jonkin sivistyssanan tarkoitusta. Toisaalta Amir välittää ystävästään myös
aidosti. Hän on pelkuri, uskomattoman rohkea, ylimielinen, nöyrä,
epätäydellinen – siis sellainen kuin me kaikki olemme. Hyvässä päähenkilössä on
sitä sopivaa kulmikkuutta, kuten tavataan sanoakin. Persoonallisuus voi kuulua
myös jonkin kansakunnan traumaattista historiaakin käsittelevän kirjan
päähenkilölle, usein nääs ainakin minun nähdäkseni tässä kontekstissa
päähenkilö häivytetään turhan yksipuoliseksi, jopa vaikka kerronta olisi
minämuotoista.
Afganistanin
historiaan ei keskitytä liiaksi. Sen annetaan puskea läpi tarinan kautta, mikä
aikaansaakin syvempää ymmärtämystä. Hyvä on, Neuvostoliittolaisten ja
afgaanisissien välisen sodan jälkeen Afganistanissa valtaan nousi Taleban. Mitä
se käytännössä tarkoittaa? Leijapoika paljastaa pienen, kuvaavan osuutensa:
julkisia teloituksia, mielivaltaa, ihmisoikeuksien riistoa, köyhyyttä. Sitä
sota ja ääriryhmien diktatuurinen johto on – sitä ja paljon muuta. Esimerkiksi:
We rode silently through the square and headed
toward the Wazir Akbar Khan district. Everywhere I looked, a haze of dust covered
the city and its sun-dried brick buildings. A few blocks north of Pashtunistan Square,
Farid pointed to two men talking animatedly at a busy street corner. One of
them was hobbling on one leg, his other leg amputated below the knee. He
cradled an artificial leg in his arms. “You know what they’re doing? Haggling
over the leg.”
”He’s selling his leg?”
Farid nodded. ”You can get good
money for it on the black market. Feed your kids a couple of weeks.”
Summa summarum. Hosseinilla on upea kyky kertoa vähällä
paljon, ja se Leijapojassa näkyy. Minä pidin tästä kirjasta, se imaisi minut
mukaansa paljon väkevämmin kuin Tuhat
loistavaa aurinkoa (joka sekin oli hyvä!) ja piti sisällään ne perinteiset
hyvän tarinan ainekset: uskottavuus huikeista juonenkäänteistä huolimatta,
monipuolisuus, epätäydellisyydessään samastuttava protagonisti ja
mielenkiintoinen, yksityiskohdista etenevä kerrontatapa (ymmärrät kun luet).
Hengästyttävä lukukokemus.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti