”Nyt minusta tuntuu jälleen, että voisin kirjoittaa. Halusin löytää jonkin meitä kaikkia koskettavan tunteen ja luulen, että olen vihdoin päässyt sen jäljille. - - Luulen että se liittyy unelmiin. Meillä jokaisella on niitä ja me kaikki kulutamme itsemme kadoksiin, kun yritämme päättää minkä unelman perään kiirehtiä. Me olemme unelmiemme vankeja, mutta ilman niitä eläisimme vain pimeissä selleissä ilman toivoa.”
Tämän kirjan sain joululahjaksi. Vaikka minulla ei ole
tapana arvostella saamiani lahjoja, kirjojen kohdalla on tehtävä poikkeus.
Huomasin että myös muutama muu opus on nököttänyt jossain hyllyjen ja
laatikoiden perukoilla turhan pitkään… Ehkäpä on aika aloittaa niiden
työstäminen nyt!
Tämä kirja kuuluu siihen kategoriaan, jonka kirjat minä
kirjastossa haahuillessani otan käteen, kiinnostun hieman, mutta pistän takaisin
hyllyyn (hienot kannet vain vahvistavat tätä päätelmää). On kyllä hyvä että minua
pakotetaan välillä mukavuusalueeni ulkopuolelle, muuten jäisi monet helmet
löytämättä. Helmet, joihin tämä teos ei tosin, ikävä kyllä, sen ihmeemmin
lukeudu.
Unelmansieppaajassa on joukko henkilöitä, jotka tuntuvat
lähtökohdiltaan toisistaan täysin irrallisilta: koripalloilijanurastaan
polvivamman vuoksi luopunut Tapani,
poikaystävästään Janista irti (tai hänen luokseen) kamppaileva Roosa ja painonnostoa treenaava Aki. Näitä henkilöitä yhteen liittää
Roosan kuljettaman ratikan alle heittäytynyt mies, kirjailija Ville Siikala. Siikala on Tapanin
entinen ystävä, sekä elämänsä loppuvaiheilla
iskeneen vaikean masennuksensa vuoksi myös Akin potilas mielisairaalassa. Siikala alkaa kiehtoa Roosaa, joka alkaakin etsiä miehestä tietoa: lukea hänen kirjojaan, jopa tutustua hänen läheisiinsä. Mikä
ajoi Ville Siikalan masennuksen kierteeseen ja itsemurhaan? Ja jokaisella
kirjan henkilöllä on, kuten meillä kaikilla, unelmia. Käyvätkö unelmat toteen?
Kerronta tapahtuu kaikkitietävän kautta siten, että
näkökulman vaihdos ilmoitetaan aina jokaisen pätkän alussa nimellä. En ole
erityisen innoissani tästä kerrontatavasta, etenkin jos hahmoja on enemmän kuin
kaksi tai kolme (kestää ikuisuus oppia kuka on kukakin, etenkin kun pätkät ovat
lyhyitä). Myös aikamuototemppuilu häiritsi, jotenkin se preesens vain pisti silmään
ja ärsytti. Tekstiä oli raskasta lukea yltiöpäisten "kalevalalauserakenteiden" vuoksi (= kerrontaa, jossa asia toistetaan kahdesti peräkkäin; monien suomalaisten
kirjailijoiden harrastama ja liiallisesti käytettynä äärimmäisen raivostuttava
tapa). Annan esimerkin heti ensimmäiseltä sivulta:
Äkillinen jarrutus
aiheuttaa vaaratilanteita. Mummot voivat horjahtaa, lapset lyödä päänsä.
Jarrukahva on tärkein työkalusi, ammattitaitosi mitta. Tunne sen jokainen millimetri
sielussasi, aisti kuinka pieninkin hipaisu vaikuttaa vauhtiin.
Ja jatkuu samaan tapaan. Jo tässä jauhetaan sama asia
yhdessä virkkeessä ja kahdessa lauseessa useaan otteeseen. Tekstistä tulee
turhan junnaavaa, kun kalevalaistetaan kaikki virkkeet.
Noh, teos pyörittelee hyviä teemoja keskiössään, pohtii
unelmien merkitystä ja saavuttamisen vaatimuksia. Perinteiset vastaukset eivät
olisi haitanneet minua, mutta kyllähän ne vähän kliseisesti todettiin (ks. ylin
lainaus).
Pekkolan kirja
piti kuitenkin minut otteessaan niinkin hyvin, että luin miltei koko teoksen
yhdeltä istumalta. Luultavasti kyse oli kuitenkin lähinnä siitä että Adamsin
lennokkuuden jälkeen kaipasin jotakin realistisempaa luettavaa.
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti