Noniin, nyt tuli toinenkin Adamsin teos ahmittua ja hyvää tekstiä oli. Noh, ei yhtä erinomaista kuin ensimmäinen osa, mutta silti hyvää.
Sarjan
toisessa osassa jo tutut Arthur Dent, Ford, Zaphod Beeblebrox, minun lemmikkini Marvin ynnä muut kumppanit jatkavat galaksienvälistä matkaansa.
Viime osassa etsittiin elämän tarkoitusta, joksi jättiläistietokone (tunnetaan
myös nimellä Maa!) ehdotti näppärästi neljääkymmentäkahta… Ja sitten pitikin
miettiä uudestaan, mihin kysymykseen luku neljäkymmentäkaksi olikaan vastaus.
Maa-tietokone ei kuitenkaan ehtinyt selvittää tätä, sillä planeetta tuhottiin
galaktisen ohituskaistan tieltä. Toisessa osassa kysymykseen paneudutaan
kunnolla: tullaan matkanneeksi maailmanlopun
ravintolaan ja ajassa taaksepäin jättimäiselle avaruusalukselle, joka kuljettaa
muuan kansaa halki avaruuden kansoittamaan uutta planeettaa…
Tästä osasta heikomman teki eritoten jähmeä alku. Presidentti Zaphod Beeblebrox erotetaan heti matkaseurueestaan ja lähetetään (onneksi Marvinin kanssa) yksityisille seikkailuilleen, joita on tylsähköä lukea. Saattoi myös käydä niin hassusti, että kun tylsistyin, luin huolimattomammin ja vaikeahkoon englanninkieliseen sanastoon paneutuminen lipsui. Niinpä ymmärsin vähemmän mitä luin ja tylsistyin lisää. Tässä kohtaa siis voinkin varoittaa, ettei Linnunrata-trilogia (vai montako osaa tässä sarjassa nyt sitten on…?) ehkä ole paras lähtökohta jos aloittelee englanniksi lukemista. Sanasto menettelee kyllä vielä, mutta tapahtumat ovat niin villejä, että ei osaa päätellä seuraavia tapahtumia tavallisesti aiempien pohjalta.
Palataan
asiaan. Zaphodin seikkailujen jälkeen jengi palaa yhteen (tosin Marvin hylätään
julmasti kerta toisensa jälkeen tekemään likaisia hommia!) ja lähtee nälkäisenä
lähimpään mahdolliseen ravintolaan. Ravintola on sekä lähellä että kaukana:
paikassa ei liikuta senttiäkään, mutta ajassa aina universumin tuhoon saakka.
Ravintolavaihe oli jo selvästi viihdyttävämpi: koko paikka ja kohtaus oli
nerokkaasti suunniteltu ja viljelty täyteen adamsmaista huumoria.
Muutama kohtaus tuntui irralliselta, mutten ole varma
tuleeko tässä tapauksessa tarinan edes olla niin kompakti paketti. Tärkeintä on
olla hauska ja piilofilosofinen – ja siinä Adams onnistuu. Kirja paranee loppua
kohti huikeasti ja se on aina parempi kuin hyvä alku ja huono loppu (eli ns. lehmänhäntärakenne).
Ehkä tämä tympeämpi arvostelu on sitä alkuhuuman loppumista. Alan löytää
kaikenlaista pientä kritisoitavaa: miten pinnalliseksi hahmoksi Trillian jää,
miten samankaltaisia kaikki universumin elämänmuodot ovat (olisi edes jokin
adamsmainen kuittaus tähän äärimmäiseen konvergenttiin evoluutioon!), miten
samankaltaisia kaikkien universumin kansojen kulttuurisaavutukset ovat jne.
En halua
tylyttää enää enempää, sillä Maailmanlopun ravintola on todellisuudessa upea,
jännitystä, huumoria ja syvällisiä teemoja tihkuva jatko-osa
Linnunrata-sarjalle. Hyvää on paljon enemmän kuin huonoa; erityisesti minua
viehättivät uusien sivuhahmojen (hökkelifilosofin, kampaajien ym.)
satiirinomaiset piirteet.
Kolmatta osaa
kaipaillessa!
Indigo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti