Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

Viimevuotinen joululahjakirja joka on nököttänyt laatikossa pölyyntymässä avaamattomana jo vuoden päivät… Hyvä että vihdoinkin potkin itseni tämän kirjan ääreen! Tämänkin luin melkein yhdeltä istumalta takapuoli turtana, koska tarina jotenkin vei mukanaan ja näin edessäni harmattanin pölyynnyttämät autot, kiillotetut posliiniesineet hyllyllä ja puutarhan tuulessa nyökyttelevien hibiskusten teriöt. Adichie ei selitä vaan näyttää (tai oikeammin tarjoaa kaikille aisteille jotakin – ja se on hyvän kerronnan merkki).

15-vuotias Kambili asuu isoveljensä Jajan kanssa varakkaassa perheessä Nigeriassa. Isä Eugene hallitsee koko perheen arkea: hän on tiukka katolilainen ja pistää lapsensa noudattamaan uskonnollisia säädöksiä väkivallan uhalla. Pelko ja tämä väkivallan uhka varjostavat arkea ja Kambili, Jaja, sekä perheen äiti ovat hiljaisia ja varovaisia, alati varpaillaan. Isä päättää lapsien elämästä, menneestä ja tulevasta, antaa lukujärjestykset joka päivälle ja odottaa moitteettomia tuloksia niin uskonnollisen elämän kuin koulunkin suhteen. Sitten vapaamielinen ja hyväntuulinen Ifeoma-täti kutsuu lapset kylään köyhään ja vaatimattomaan kotiinsa, ja Kambilille ja Jajalle avautuu uusi maailma. Tädin perheessä lapset kasvatetaan tekemään kotitöitä, ymmärtämään maailmaa ja kyseenalaistamaan kaikkea loukkaamatta ketään turhanpäiten. Kyse on itsenäisyyden ihanteesta, teemasta jonka voi heijastaa koskemaan myös Nigerian tilannetta.

Minä ihailen sellaisia kirjoittajia kuten Adichie, jotka onnistuvat sanoilla maalaamaan elävän miljöön ja persoonalliset hahmot vuodattamatta jokaisen uuden paikan tai hahmon puuduttavaa, yksityiskohtaista kuvausta kerta rysäyksellä. Adichie tekee sen pikkuhiljaa, kertoo olennaisen ja antaa lukijan kuvitella yksityiskohtia. Henkilöiden luonteesta ei sanota suoraa, että Amaka on kärkäs, viisas ja toisinaan jopa tyly, vaan nämä piirteet tulevat käytöksen ja ilmeiden ja eleiden kuvailun kautta. Kun Amakan ”suupielet kääntyvät alaspäin” aluksi Kambilille puhuessa, saatan kuvitella tytön nyrpeän ilmeen. Näin se pitää tehdä.

     Adichie käyttää myös paljon kielikuvia, eli vertauksia, metaforia ja personifikaatioita, ja sekoittaa niihin hienosti afrikkalaisuutta esimerkiksi luontoelementeistä. Esimerkiksi: ”- - isän kasvot puhkesivat hymyyn kuin avattu kookospähkinä, jonka sisältä hohtaa valkoinen hedelmämalto.” on kuvaava ja hauska vertaus.

     Tapahtumia ja tilannetta ei ole viety myöskään liian kauas länsimaisesta lukijasta. Vieraskielisiä sanoja ripotellaan tekstiin, mutta niiden merkitykset selitellään heti pilkun jäljessä. Lukijalle kerrotaan miten kaikki on, millaisia perinteitä kuuluu isoisän uskontoon, miksi hän viskaa osan aamiaisestaan pois. Kambili on samaistuttava luonteeltaan, vaikka perhetilanteessa ei olisi (kuten ei toivottavasti ole!) mitään yhteistä. Minäkin olin ujo lapsi ja jäin usein päähenkilön tavoin toivomaan kunpa olisin mennyt mukaan pelaamaan jalkapalloa, kunpa olisin uskaltanut sanoa niin tai näin. Kambilin kohdalla kyse ei ole tietenkään pelkästä ujoudesta, vaan isän hirmuvallan aiheuttamasta pelosta, joka kytee traumana varovaisuudessa ja änkytyksessä. Ja pelosta ja isän väkivallasta huolimatta mikään ei ole mustavalkoista; Kambili rakastaa isäänsä ja haluaa miellyttää häntä sydämensä pohjasta.

”Jumala pelastaa meidät”, minä sanoin, sillä tiesin hyvin että isä ilahtuisi sanoistani.

     ”Niin juuri”, isä sanoi päätään nyökytellen. Hän tarttui minua kädestä, ja minusta tuntui kuin suuni olisi ollut täynnä sulaa sokeria.

Teoksessa on hienoja teemoja: itsenäisyys, kriittisyys, uuden ja vanhan yhteenliittymisen mahdollisuus ja vaikeudet. Tematiikka liikkuu sujuvasti mikrotasolla Kambilin tarinassa ja toisaalta makrotasolla Nigerian yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Indigo