Liang Heng ja Judith Shapiro: Kiinalainen nuoruus

Minä tiesin, että minua onnisti, kun sain lähteä ulkomaille hankkimaan kokemusta ja tietoja. Hyvin monet muut minun sukupolveni nuoret janosivat intohimoisesti totuutta, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuutta analysoida muuta kuin omaa hyvin rajoitettua maatilkkuaan. Tulin kuitenkin ajatelleeksi, että hävityksen koettuaan minun sukupolveni oli todellakin oppinut yhden tärkeän asian – vaaran, joka piili sokeassa kuuliaisuudessa. Me olemme saaneet takaisin kyvyn katsella maailmaa kriittisesti, kun isäni sukupolvella ei enää ole voimia siihen.

Kiinalainen nuoruus on Liang Hengin (sukunimi on Liang, se kirjoitetaan kiinalaisittain ensin) omaelämäkerta, joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan kulttuurivallankumouksen sekoittamassa Kiinassa. Puhemies Mao pitää kansaa otteessaan tiiviillä propagandalla ja indoktrinaatiolla, ja Liang Heng itsekin uskoo puolueenjohtajaa sokeasti. Kirja kuvailee miten Liang Heng muiden kiinalaisten tavoin on kykenemätön näkemään ja myöntämään edes itselleen Maon tekemiä valtavia yhteiskunnallisia virheitä.

     Kun Liang Hengin äiti kritisoi kohtalokkaasti ns. sadan kukan kampanjan velvoittamana ylempiään, saavat sekä äiti että koko Liangin perhe vastavallankumouksellisen maineen – maineen joka tulee seuraamaan Liang Hengiä pitkään ja estämään tärkeän, jo nuorena aloitettavan poliittisten portaiden kiipeämisen. Hänen vanhempansa eroavat tapahtuman myötä ja Liang Heng jää sisarineen yksinomaan isänsä kasvatettaviksi. Isä on lapsille kuitenkin hyvä ja rakastava vanhempi.

     Kirja kertoo Liangin perheen vaikeuksista päästä poliittisesti suotuisaan valoon, sekä maalaa kuvauksen myös maaseudulla toistuvista vaikeuksista ja ihmisten sokeasta ihailusta puhemies Maoa kohtaan, kulttuurivallankumouksen kaksinaismoralismista ja valtavasta kansallisesta tragediasta.

Kiinalaisen nuoruuden kerronta keskittyy enemmän yhteiskunnallisiin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin, ja vähemmän päähenkilön henkilökohtaisiin tuntemuksiin ja ajatuksiin kuin aikaisemmin lukemani Liljateatteri. Välillä tyyli jättääkin vähän kylmäksi; yleensä luen kaunokirjallisuutta nimenomaan elääkseni hetken tarinoiden henkilöiden elämää. Jos kaipaisin historiallisen aikakauden tunnontarkkaa erittelyä, lukisin tietokirjallisuutta (…jota olen lukenutkin nimenomaan Kiinan sekä varhaisesta että myöhäisemmästä historiasta). Lukijalle kuin lukijalle kuitenkin käy selväksi Liang Hengin koettelemuksien raskaus, syvä rakkaus isäänsä kohtaan ja mielikuva voittamattomasta puheenjohtaja Maosta.

     Tällaisesta aiheesta kirjoitettu romaani herättää kuitenkin ajatuksia, oli kirjoitustapa kuinka pinnallinen hyvänsä (enkä tarkoita sanoa että tämä olisi ollut toivoton tapaus, tuntuma päähenkilöön jäi vain löyhänlaiseksi). Minusta on erittäin mielenkiintoista miten voimakkaan otteen yksi ihminen voi kokonaisesta kansakunnasta ottaa. No, tietenkin kyseessä on vain näennäisesti yhden miehen ”saavutus” – kaikkien diktaattorienkin tukena on valtava määrä korruptoituneita sotilaita ja vastaavaa johtokoneistoa. Toisaalta tuskinpa moni tällainen diktaattorin toimintaa tukeva ratas ymmärsi kaikkea sitä sekasortoa mitä ympärillä häälyi (vaikken viattomiksikaan väitä). Sekasorto taitaakin ylipäätänsä olla avainsana paitsi diktaattorien nousemisen edellytykselle, myös heidän toiminnalleen. Voin tuskin kuvitella miten henkisesti kuluttavaa on elää yhteiskunnassa, jossa ei voi olla varma asemastaan, huomisesta, edes siitä saako ruokaa hankituksi pöytään… Tällaiselle kansalaisten epätoivolle tueksi tarjoutuukin aina propaganda: helpot viitat osoittamaan kuka on vihollinen (tässä ns. intellektuellit ja vastavallankumoukselliset, kapitalistit sekä Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kariuduttua myös neuvostomieliset) ja kuka ystävä (puolue, työläiset ja ennen kaikkea Mao).

     Alaotsikko ”puheenjohtaja Maon kiltistä pikkupojasta amerikkalaiseksi opiskelijaksi” on sikäli harhaanjohtava, että tämä kirja keskittyy lähinnä siihen puheenjohtaja Maon kilttiin pikkupoikaan, ei amerikkalaiseen opiskelijaan. Kiinan Maon jälkeiseen tulevaisuuteen sutaistaan lopuksi vain ohimennen, valopilkkuna tunnelin päässä. Nyt lukija voikin tuumia että paljon hyvää on tapahtunut: Kiina on esimerkiksi päässyt kiinni kapitalistiseen talousmalliin (toiset väittävät sosialistiseksi, mutta eihän se juuri missään näy) Maoa seuraavan uudistusmielisen johtajan Deng Xiaopingin avulla.

     Silti on monta taistelua vielä edessäpäin: ihmisoikeusrikkomusten selvitys ja päättäminen, sananvapauden kohentaminen sekä ympäristönsuojelullisten toimenpiteiden pikainen aloittaminen muutaman mainitakseni.

Indigo